sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kuulumisia ja erotuomarina oloa

SE ovi on taas avattu. On istuttu samassa odotushuoneessa ja tuijotettu sitä samaa taulua. Sitten on litistetty ja lätistetty. Sitä yrittää olla mukamas rauhallinen. En tiedä miten hyvin ulkopuolisia onnistun huijaamaan, mutta siinä odottellessa ja sen talun aaltoja katsellessa, tulee käytyä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Ja tämmöiset tunnelmat siis silloin, kun omasta mielestä kaikki on kunnossa. Kaikista pisimmät minuutit ovat ne, kun odottelee tutkimushuonessa lääkäriä ja sairaanhoitajaa. Sitten oveen koputetaan ja on tuomion aika. "Kuvissa ei mitään poikkeavaa", sanoo lääkäri. Sitten vielä tutkitaan ja viimein lääkäri toteaa, että kaikki hyvin. Vihdoinkin saan huokaista helpotuksesta. Pistän vaatteet äkkiä päälleni ja pakenen paikalta.

Se, että äiti on näiden kontrollien jälkeen henkisesti täysin loppu, ei tietysti tarkoita sitä, että kotoan saisi pari seuraavaa päivää vaan tuijottaa kattoon. Ei, taas meni aikaa veljesten välejä selvitellessä yms. Milloinhan se päivä koittaa, kun meillä osattaisiin riidellä rakentavasti tai vielä paremmin olla riitelemättä ollenkaan? Kun talossa on kaksi murkkua (minä edelleen lasken tämän meidän täysikiäisen myös murisevaksi murkuksi) niin aina välillä on hetkiä, jolloin tulee mieleen, että kuika ihanaa elämä olisikaan sinkkuna.

Kuvittelen itseni istumassa pienessä ja siistissä kodissani. Tavarat ovat paikoillaan, television kaukosäädin vain ja ainoastaan minun käytettävissä ja pyykkikorin pohjan näkisi useimminkin kuin kerran puolessa vuodessa. Jääkaapin saisi täytettyä parilla K-marketin muovipussillisella, eikä auton takakontillisella. Eikä kukaan koskaan sanoisi, että meillä ei ole t-a-a-s-k-a-a-n  mitään syötävää. Niin, nälkäähän täällä lapset näkevät, eikä jääkaapissa ole muuta kuin valo ja vesipullo. Kukaan ei pyytäisi rahaa. Eikä ketään tarvitsisi kuskata harjoituksiin tai kavereille. Voisi vain istua illalla sovalla kutomassa villapaitaa ja välillä silittää kissaa.

Semmoista se on tämä äitinä olo välillä. On niitä hyviä päivä ja sitten niitä, jolloin voisin sanoa "työ"sopimukseni irti. Jotenkin nurinkurista on se, että kun minä vielä päästelen ylimääräisiä höyryjä ulos, ovat pojat jo aikaa unohtaneet, että täällä mitään riittaa olisi koskaan ollutkaan. Kuvitteleinkohan minä vain kaiken päässäni?

Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttää kaikille lukijoille, joiden kotona murkut välillä murisevat. En taida olla ainoa, vai?






Kuvat otettu kaupungilta lauantaina.

27 kommenttia:

  1. Meillä murkkuaikaan on vielä monen monta vuotta, mutta tosiaan huomaa meidän nelivuotiaan kiukuttelujen myötä, että lapset näyttää unohtavan ihan valtavan nopeasti ne tappelut jne, mutta äidin mielessä ne tietenkin painaa pidempään. Ehkä siinä onkin lapsilta oppimista, että riidat ja muut unohdetaan nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minä se vetvon asiaa päässäni, eikä kukaan muu muista enää koko juttua. Minulla taitaa olla aivan liian hyvä muisti.

      Poista
  2. Ihana kuulla, että kaikki oli hyvin <3

    Mies on ollut nyt lähes kuukauden äitiään auttamassa, ja voin sanoa, että on tämä itsekseen olo aika ihanaa - tuo minun murkku kun on melko hiljaista sorttia ;) Rakastan tätä hiljaisuutta, sitä, ettei koko aikaa tarvitse keskustella, sitä, että saan pitää telkkarin kiinni päivä tolkulla jos haluan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, ihana hiljaisuus. Minäkin nautin sairaslomalla suunnattomasti siitä, kun pojat lähtivät kouluun ja minä sain jäädä yksin hiljaiseen kotiin. Teki hyvää.

      Ei sitä tosiaan jaksa aina jutella. Saan töissä puhua ihan tarpeeksi, joten kotona en enää jaksa.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Eksyin ihan uudella kadulle ja sieltä nämä ovet löytyivät. Oli pakko kuvata.

      Poista
  4. Hienoa etta kaikki meni hyvin, meilla vasta uhmaa harjoitellaan joten murkkuilut viela antaa odottaa :) Ihanat ovet!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tuntuu, että toisilla tuo uhmaikä jatkuu läpi elämän!!!
      Kaikki hyvin..helpotti kovasti.

      Poista
  5. Kyllä sekin aika vielä koittaa, usko pois, kun koti on NIIN hiljainen! Enpä olisi uskonut miten siistiä ja "omaa" kaikki lopulta on, jopa viikonloput! Meillä murkut eivät tapellleet juurikaan, mutta kuskaamiseen yms uuvuin täysin. Ajattele, missä olet 5 vuoden kuluttua? Pyytelet poikia käymään kotonakin joskus? Luulen myös, että lapset myös aistivat kun perheessä on jännitystä ilmassa, ja juuri silloin oireilevat, kun itsellä ei olisi voimavaroja. En tiedä, Murphy's Law : ) Mutta hienoa ennen kaikkea että kaikki meni hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä tosiaan tuo hiljaisuuden varmasti huomaa. Tuntuuko se oudolta vai nautitko siitä? Iltakuljetuset kyllä välillä väsyttävät. Aina ei edes pääse kävelylle, kun sää on niin surkea. Sitten vaan istun autossa ja luen lehtiä...jos nään. Auton sisävalo, kun ei ole hääppöinen. Kuljettamista en kyllä tule koskaan kaipaamaan.

      Poista
    2. Hiljaisuuteen olen jo tottunut, ja nyt on upeaa, kun sain oman työhuoneen! Aina vain eristyneemmäksi käydään...No, ehkä minulla on puolustuksena, että vietän työpäiväni 300 murkun kanssa...korvat soi päivän päättyessä. Kyllä nautin omasta ajasta ja hiljaisuudesta. Sitten on taas ihanaa, kun nuoret tulevat käymään! Jaksaa tehdä ruokaa ja jutella, eikä yhtään haittaa muutama kuljetus ; ) Nuo kylmässä, hämärässä autossa odottamiset kyllä muistan ikiajat. Vaan aikansa kutakin!

      Poista
  6. Onnea hyvistä uutisista <3 murkut... uh... mä oon vasta astumassa siihen ihanuuteen... pitkää pinnaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tanja. Nauti, kun ei tarvitse vielä taistella. Välillä kyllä tuntuu, että mun pinna ei veny enää milliäkään.

      Poista
  7. Et ole ainoa tässä murkkumaailmassa... Pitkää pinnaa todellakin vaatii. Harmaiden hiusten määrä selkeästi lisääntynyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritetään kestää. Kai ne joskus viisastuvat. Toivottavasti.

      Poista
  8. Sellaista sellaista. Vaikka meidän lapset on kyllä aika kilttejä, se täytyy niiden kunniaksi sanoa, eli ei täällä liiemmin tapella. Silti tarvitsen omaa tilaa ja hiljaisuutta. Koko ajan enenevissä määrin. Minua siis saattaa häiritä jo se, että talossa on joku muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuleekohan meistä suomalaista vanhemmiten enemmän ja enemmän hiljaisuutta ja yksinoloa kaipaavia. Kai tämä on jonkunlainen kansantauti. Mikään ei ole niin rentouttavaa kuin täysin hiljainen talo.

      Poista
  9. Kiva kuulla hyvä uutinen, kävinkin jo usein kurkkimassa, onko tänne tullut update.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt taas saa vähän aikaa olla rauhassa. Huhtikuussa on toisen lääkärin kontrolli. Jokos sulla on ne lennot varattu?

      Poista
  10. 4 tytärtä taloudessa ja tuo viimeinen tuossa vielä käy kanssani taistoa elikkä 16-vuotias! Hän on saanut kaikista vähiten kaikkea omasta mielestään! Oikeasti kaikista eniten, koska on isänsä lellipentu! Meillä ei oikeastaan viikkoa mene, ettei jotain pientä kähinää ole päällä ja varsinkin nyt kun 20-vuotias siskolikka muuttaa ensi viikolla kotoa omilleen ja kuopus jää vanhusten kanssa kitumaan yksin! Se on niin epistä!! :) Välillä on tuntunut, että mä en selviä tästä hengissä ja oikeasti useamman kerran olen jo mielessäni manannut senkin, että tuli yhtään perillistä aikoinaan hankittua. Hermoja on koeteltu. Akkalauma ei oo aina hyvä, vaikka on siinä tietty puolensakin! Jos voi lainata meikkejä, koruja, vaatteita jne. Poikia en senkään vertaa ymmärrä kun ei ole niitä itsellä, eikä veljiäkään yhtään, pelkkiä siskoja. Tosin en muista, että me ihan noin paljon olisi keskenämme otelleet ja vanhempien kanssa kun meidän tyttäret!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta on, että lapset saavat välillä hermot niin kireälle, että... Murkkujen suurin ongelma on tämä itsekeskeisyys. Kaikki asiat pyörivät oman navan ympärillä. Minä taas en osaisi toimia tyttöjen kanssa ollenkaan. Meillä kun pyörii vain poikia. Usein on kummankin kaverit paikalla ja kenkiä iso röykkiö eteisessä. No, eiköhän näistäkin lopulta ihmisiä tule, kun vielä muutaman vuoden jaksaa. Sitä olen itsekkin miettiynyt, että taisin olla aika helppo murkku itse. En ainakaan suustani päästänyt mitä sattuu...

      Poista
  11. Olen tässä jo hetken lueskellut blogiasi ja nyt on sitten aika kommentoida. Meillä myös tuo murkkumaailma menossa, ja vaikka niitä on meillä vain yksi, niin kyllä joskus olisin täysin valmis laittamaan Keltaiseen Pörssiin ilmoituksen että annetaan ihan kiva murkku hyvään kotiin... Osaa se sitten joskus yllättääkin ja olla taas ihan vallattoman mahtava tyyppi, niin että vielä en oo antanut pois ;)
    En voi edes kuvitela tuota tunnetta mikä odotuksesta syntyy ja kuinka paljon siinä ehtiikään käydä läpi. Onneksi kuitenkin kaikki hyvin ja paperit puhtaat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun kommentoit. Se minuakin jaksaa ihmetyttää, että välillä ovat niin kivoja ja muitten ihmisen kanssa tulevat hienosti toimeen. Mutta annas olla, kun suuttuvat toisilleen ja minulle. Silloin tulee esille se toinen puoli. Sanoin heille joskus, että pistäkää lehteen ilmoitus, että haluatte uuden äidin. Minä en jaksa enää tasitella. No, nyt on taas ollut rauha maassa pari päivää.

      Odottaminen on tosiaan aika rankaa, mutta onneksi se tälläkin kertaa palkittiin hyvillä uutisilla.

      Poista
  12. Onnea hyvistä kuulumisista!!

    Lohduttavaa kuulla sisarusten tappeluista muiltakin. Meillä kaksi teiniä, jotka eivät oikeastaan mahdu edes samaan huoneeseen välistä. Kyllä tuntuu nuoremmat lapset ja jopa pikkuinen taapero-kiipeilijä niin helpolta noihin isompiin verrattuna :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaan!
      Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Pienten kanssa on paljon helpompaa kuin teinien kanssa. Mies sanoo usein, että onneksi meillä on paljon tilaa, että voivat vältellä toisiaan. Usein riidan aiheeksi riittää nimittäin se, että toinen tulee huoneeseen. Yritetään kestää!!!

      Poista
  13. Tätini on 95 ja veljensä 90 ja saavat vielä aina tavatessaan ainakin yhden kipakan riidan aikaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ei! Ovatpa hyvässä kunnossa, kun vielä on energiaa riidelläkkin. Meidän pojat voin hyvinkin kuvitella riitelemässä vanhoina miehinä jostakin lapsuudessa tapahtuneesta asiasta.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!