lauantai 31. elokuuta 2013

Nyt se alkaa - arki!

Aamulenkki tehty ja ulkona paistaa aurinko. Tämä kesä on kyllä ollut aivan uskomaton säiden suhteen. Toivoa sopii, että seuraavaa yhtä aurinkoista kesää ei tarvitse odottaa sataa vuotta.
Pojat ovat aloittaneet koulun. Juniori opettelee kieli keskellä suuta solmimaan kravattia. Onneksi isoveli auttaa, jos solmu ei onnistu. Jatkuva riitely loppui, kun koulu alkoi. Ihan outoa, että puhuvat keskenään normaalisti. Epänormaalia meidän talossa. Kauankohan tätä epänormaalia normaalia kestää?

Pojilla on nyt upouusi koulurakennus. Ja arvatkaapas mitä? Heidän mielestä sisällä on aivan liian kuuma. No, kun on tottunut palelemaan vetoisessa luokassa, niin kuumahan sitä on uudessa, hyvin eristetyssä rakennuksessa. Irlantilasten korppa on tottunut kosteaan ja kylmään. Se on se täkäläisten normaali olotila.

Minuakin vähän jännittää maanantainen töihinpaluu. En minä itse työtä jännitä, vaan sitä, että miten saan arjen taas pyörimään. Tiedän, että alku tulee olemaan aikamoinen shokki systeemille. Päätinkin tässä viikolla, että otan meille pariksi kuukaudeksi siivousapua. Mikään ei ole sen ärsyttävämpää, kun kiireisen päivän jälkeen istuu sovalle ja näkee ympärillä vain siivottavaa. Täydellisessä perheessähän lapset tietysti iloisesti vihellellen jynssäisivät lattioita. No, meidän poikien siivoaminen on tuota vähän suurpiirteistä! Kunhan jotenkin pitäävät huoneesa asuttavassa kunnossa, niin olen ihan tyytyväinen. Mies puolestaan väsynyt työviikon ja matkustamisen jälkeen, joten mielummin kuijettaa poikia harrastuksiin, kuin siivoaa taloa. Nyt vaan pitää löytää se siivooja!

Viikolla olen käynyt jälkitarkastuksissa kummassakin sairaalassa. Olen kuulemma toipunut erittäin nopeasti. Möykky jätti jälkeensä kaikenlaista pientä vaivaa, mutta eiköhän nekin ajan kanssa katoa. Nyt sitten odotetaan sitä geenitestiä, joka tapahtuu Dublinissa. Kävin myös erään hyväntekeväisyysjärjestön tarjoamassa hieronnassa. Olipa rentouttavaa.

Eilen tapasin myös erään toisen rintasyöpäpotilaan ja juttelimme pitkään. Meillä synkkasi hyvin ja vaikeistakin asioista oli helppo puhua. Sovimme, että tämä ei jää tähän ja tapaamme varmasti pian uudestaan.

Olen myös jutellut parinkin sairaanhoitajan kanssa elämästä syövän kanssa yleensä. Vaikka välillä on ollut todella vaikeaa ja tuntunut, että pää räjähtää, oli jotenkin helpottavaa kuulla ammatti-ihmisiltä, että minulla on oikea asenne. Hoitajan kommentti siitä, että minulla on paljon energiaa ja positiivinen suhtautuiminen tulevaisuuteen, pisti ajattelemaan. Kunhan saan elämäni taas raiteilleen, niin sitten on aika antaa jotain takaisin. Haluan jollakin tapaa olla tukemassa muita nuorehkoja syöpäpotilaita. Vielä on kuitenkin liian aikaista, kun omissa asioissakin on tarpeeksi sulateltavaa.

Maanataina siis avaan pitkästä aikaa työpaikan oven. Kyyneleitä niellen ja pelokkaana sieltä lähdin sytostaattihoitoihin. Nyt ovat tunnelmat ihan toiset!



tiistai 27. elokuuta 2013

Voi ihanuus, mikä talo!

Tielle päin näkyy vain vaaleanpunainen savupiippu. Ei mitään erikoista eikä ihmeellistä. Täällähän ollaat totuttu käyttämään maalikartan kaikkia värejä.


Näkymät ovat ihan toiset, kun alas astelee nämä portaat ja katsoo oikealle.


Silloin nimittäin selviää milkälaisessa talossa on vaalenapunainen savupiippu.



Jos vielä astuu riippusillalle ja ylittää joen, niin näkymät senkun komistuvat.





Ihan selvinpäin olin liikkeellä, vaikka tälläinen kuvakin tuli otettua!



Nyt täytyykin, ihan vain uteliasuuttaan kysellä paikallisilta, että kuka asuu tuossa ihanassa talossa. I am dying to know! Ai, kuinka mukavaa olisi istuskella tuolla parvekkeella ja siemailla vaikkapa valkoviiniä! Tai avata aamulla yläkerran "pöyreiden" ikkunoiden verhot ja katsoa utuiselle joelle. Unohdetaan harvat ikkunat, tulviva joki, puuttuvat parkkipaikat ja ainaista remonttia tarvitseva vanha talo. Saahan sitä ihminen haaveilla!







maanantai 26. elokuuta 2013

Elossa

Kun pojista vanhempi potki palloa, lähdin minä kävelylle joen varrelle. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Tuli aivan uskomattoman hyvä olo. Tässä sitä taas kävellään. Jalka nousee ja henki kulkee ja sydän hakkaa. Sellaisia perusjuttuja, joita ei aikaisemmin tullut mietittyä. Tunsin olevani elossa oikein isolla EELLÄ.






Joen varrella näin unelmieni talon. Väri ei eikä ihan makuuni, mutta se sijainti ja se talo. Heti aamulla lottoamaan, vaikka ei se tuskin ole edes myynnissä, emmekä me muuttamassa.  Pidän teidät jännityksessä ja pistän siitä tänne kuvia huomenna. Nyt nukkumaan, sillä aamulla kello pirisee aikaisin. Arki on alkanut! 



sunnuntai 25. elokuuta 2013

Auto pakattu

Mies aloittaa huomenna uuden projektin täällä Irlannissa. Autoon kannettiin tyynyjä ja täkki. Kannettava ja kasa vaatteita. Bye x 2 ja good luck ja perjantaina nähdään. Ollaan tyytyväisä, että työpaikka on tällä saarella, eikä jossain muualla. Turha on marista matkoista. Pääasia on, että on töitä.

Se, että en valita nyt yhtään johtuu siitä, että ystäväni mies lähtee viikon kuluttua 1-2 vuodeksi Dubaihin töihin. Perhe jää Irlantiin. Turha tässäkään asiassa on liikoja tunteilla. Asuntolainat pitää maksaa, ja tulevaisuutta varten saada lantteja possuun. Kolmen lapsen tulevat yliopisto-opiskelut, eivät ole tällekkäään perheelle Irlannissa ilmaista. Ei kivaa kenellekkään, mutta minkäs teet. Täältä on aina lähdetty, ja näyttää siltä, että tullaan aina lähtemään. Jälleen kerran itkuisia hyvästejä tiedossa lentokentällä. Huokaus!

Kuuntelin eilen yksissä juhlissa erään naisen valitusta siitä, kuinka kamalaa on mennä ensi viikolla töihin. Lomaa on ollut vain kaksi kuukautta, ja nyt oli taas pakko palata arkeen. Tämän naisen elämän kurjuutta kuunteli joukko hänelle tuntemattomia ihmisiä. Valitusvirsi oli pitkä, eikä hän näyttänyt huomaavan, että ympärillä yksi jos toinenkin pyöritteli silmiään tai päätään. Sympatiat olivat vähissä, mutta rouva vaan jatkoi. Tuli taas mieleen, että pitäisi ehkä hieman miettiä, mistä ja missä marisee...







tiistai 20. elokuuta 2013

Syksyyn on vielä aikaa

Jotenkin tuntuu, että koto-Suomessa on annettu jo syksylle periksi. Meillä kesä vielä jatkuu. Sää on sellaista 19-20 C. Eli tyypillistä kesäsäätä irlantilaisittain. Koulut alkavat vasta ensi viikolla, joten Irlanti on vielä kesälomalla.

Eikös se niin ole, että jos pirulle antaa pikkusormen, niin se vie koko käden? No, sen verran suostuin luopumaan kesästä, että vaihdoin ikkunalaatikoihin uudet kukat. Pelargoniat kasvoivat tänä kesänä aivan uskomattoman suuriksi. Niiden istuttaminen olikin pitkä ja uuvuttava projekti. Puutarhurin voimat olivat vähissä, joten istutin yhden laatikon kerrallaan. Kolme pientä tainta per laatikko x 4, ja minä olin aivan loppu. Päässä pyöri, vatsassa väänsi ja jalat juuri ja juuri kantoivat. Kukkalaatikot oli kuitenkin saatava valmiiksi. Välillä lepäsin, ja taas jatkoin istutusta. Homma venyi ja vanui, kun meni päiviä, että en jaksanut vetää hanskoja käteen ja lähteä ulos. Viikko siinä taisi mennä, että sain neljä ikkunalaatikkoa valmiiksi. Tänään pelargoniat vaihtuivat syklaameiksi ja laitoin niiden seuraksi myös muraattia. Neljä laatikkoa valmistui vajaassa tunnissa. Ilmeisesti jonkunlaista edistymistä on voimien suhteen tapahtunut!

Erillainen kesähän tämä on ollut meille kaikille. Pojista vanhempi oli ensimmäistä kertaa yksin, kaksi viikkoa Suomessa. Onnistunut matka kaikin puolin. Juniorin kesä on kulunut kotona, mutta eipä hän ole siitä valittanut. Yhden viikonlopun hän oli kaverinsa loma-asunnossa Kerryssä ja nyt lähti isän kanssa käymään Dublinissa. Minä olen ollut kiltisti kotona, enkä oikeastaan ole edes kaivannut minnekkään. Jotenkin omat nurkat ovat riittäneet. Pääasia oli, että äiti pääsi käymään täällä. Suomen matka olisi käynyt minulle liian raskaaksi. Tämä kesä meni nyt näin.

Mies aloittaa maanantaina työt täällä Irlannissa. Suuri helpotus, vaikka viikot onkin pois kotoa. Nyt vaan toivomme, että tämä projekti kestää pitkään. Ensi viikolla pojat aloittavat pitkästä aikaan samassa koulussa. Toinen ensimmäisen vuoden ja toinen viimeisen. Ja entäs minä? No, minä palaan sorvini ääreen 2.9. Olenko valmis? KYLLÄ!


Näkymiä jalkapallokentän laidalta. 

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Aikalisä

Silloin kun tuntuu, että pää halkeaa pitää ottaa aikalisä. Haluan vaan olla muutaman tunnin ajatelematta mitään. Tässä vaiheessa kesälomia huomaa jo senkin, että olisi kaikkien kannalta parempi, jos koulut jo alkaisivat. Se mitä me kaikki nyt tarvitsemme on rutiini. Herätään aamulla aikaisin, lähdetään kouluun tai töihin, tehdään läksyjä tai kotitöitä,  harrastetaan ja mennään illalla ihmisen aikoihin nukkumaan... Sitä tylsääkin tylsempää arkea minä peräänkuulutan.

Meistä jokaisella pitäisi olla muutama oma juttu, joiden avulla pidetään pää kasassa. Minun pääni tyhjentää takuuvarmasti kävelykierros, jossakin kuvauksellisessa paikassa ja tietysti kamera tiukasti kädessä tai ainakin kassissa. Vaikka en häävi kuvaaja olekkaan, nautin suunnattomasti, kun illalla pääsen koneelle katsomaan päivän "saalista".

Lähdettiin tänään ystävän kanssa extempore Kinsaleen lounalle ja otettiin kumpainenkin kamerat mukaan. Verkkainen vaeltelu kaupungin kauniilla kujilla, ja olo on taas paljon parempi. Kesällä Kinsalessa on paljon turisteja ja purjehtijoita. Tuntui, kun olisi ollut lomalla jossain vähän kauempanakin.

Kinsalea olen esitellyt teille aikaisemminkin, mutta etteköhän te jaksa katsoa vielä lisää kuvia yhdestä Irlannin kauneimmista kaupungeista.

Mikä on teidän henkireikänne? Mitä teette silloin, kun tuntuu, että pää halkeaa?

Erikosterveiset lähtee tässä kuvien mukana Täti Vihreälle, joka muutti vähän aikaa sitten Vihreältä Saarelta takaisin Suomeen.















lauantai 17. elokuuta 2013

Mietitään

Hoitejen loputtua leijuin viikkoja jossakin fääreissä. Olo oli helpottunut ja ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Vaan eipäs ollutkaan. Ensimmäinen kontrolli on nyt takana ja vasta sinne mennessä tajusin, että tämä ei ole ikinä ohi. Tulevaisuudessa tulen pelkäämään ja jännittämään, enemmän tai vähemmän, seuraavan kontrollin tuloksia. On ihan turhaa uskotella itselleen, että elämä palaa täysin normaaliksi. Ei se palaa. Fääreistä on pudottu takaisin maan pinnalle. Tulevaisuus pitää rakentaa nyt niin, että pieni pelonpoikanen kulkee jatkuvasti mukana.

Nyt odotan geenitesteihin pääsyä. Tuloksen tiedän on ilman testiäkin: minulla on syöpägeeni. Kun ne viralliset tulokset postilaatikosta tippuvat, pitää tehdä isoja päätöksiä. Alan jo nyt henkisesti valmistautumaan siihen, että edessä on vielä isoja leikkauksia. Haluan nimittäin tehdä kaikkeni, että Möykyn mahdollinen paluu ei tule onnistumaan. Jos sillä ei ole paikkaa mihin tehdä pesänsä, niin tuskin se silloin, mukavuudenhaluisena, viitsii minua enää häiritä. Eikös tässä päätelmässä ole järkeä?

Tämä viikkon on mennyt tälläisiä asioita päässä pyöritellessä. Toivottavasti ensi viikkolla tunnelmat ovat taas vähän valoisammat.







maanantai 12. elokuuta 2013

Jäätä sulatellessa

Käsi pystyyn, kuka on lukenut Ulla-Lena Lundbergin kirjoittaman Jää-kirjan? En tässä nyt ala Finlandia voittajaa arvostelemaan, sillä siihen eivät tämän blogin kirjoittajan rahkeet riitä. Sanonpahan vain, että oli sarjassamme niitä kirjoja, joita pitää sulatella ja pitkään. Kirjan viimeisen sivun luin yli viikko sitten, mutta vieläkin tuo väkevä ja värikäästi kirjoitettu tarina pyörii mielessäni. Jäin miettimään, että miksi kaikilla kirjoilla ja elokuvilla ei voi olla onnellista loppua? Tekisi mieli soittaa kirjaijalle ja pyytää, että eikö nyt mitenkään kävisi, että hukkunut sittenkin saataisiin elvytettyä, perhe saisi pitää isän ja seurakunta pappinsa...

On ollut muuten uskomattoman suuri nautinto, kun pystyy taas lukemaan. Eihän se lukutaito onneksi kadonnut sytostaattihoitojen aikana mihinkään. Sytoaivot ne toimivat omalla tavallaan, ja monimutkaisen juonen seuraaminen oli niille aivan liikaa. Nyt suorastaan ahmin kirjoja!

Kuinka monesta asiasta sitä piti Möykyn takia luopua, mutta onneksi vain väliaikaisesti. Luulin muuten, että kaikki sivuoireet ovat nyt jo taakse jäänyttä elämää. Eikä mitä, sokerina pohjalla on vielä halkeilevat ja irtoilevat kynnet. No, tämä on pientä tämä. Hiuksetkin ovat alkaneet kasvamaan. Nyt minulla on sellainen pehmeä vauvan tukka. Jännityksellä odotan, tuleeko minusta vihdoinkin kiharapää? Ja jos harmaata alkaa pukata, niin sitten vaadin kyllä rahani takaisin!!!

Kertokaapas tekin, mitä kirjaa luette juuri nyt?








sunnuntai 11. elokuuta 2013

Farmilla

Juniorin kaverin luona riittää kuvattavaa. Kohteet joko nukkuivat tai olivat niin liikkuvaista sorttia, että en tahtonut pysyä perässä. Tässä päivän parhaat:



Ei saa häiritä!


Valppaana!


Tässä paistattelen päivää!



Nälkä yllätti



On ainakin mitä syödä!

Pitäisköhän sitä mennä ensi viikolla parturiin?



Ja tästä en liiku mihinkään...



Äidin kainalossa on hyvä nukkua.

Äiti ja minä



Päikkäreillä - mielestäni päivän paras kuva!

No niin lapset, nyt lähdemme kävelylle.

Mene muualle sen kamerasi kanssa.

tiistai 6. elokuuta 2013

Syntisen hyvää....

Viime viikkoina on tullut taas leivottua. Tässä tälläinen äkkimakea, mutta ai niin herkullinen suklaakakku. Päälle reilusti kermaa ja vadelmia. Olkaapa hyvä!



200 g tummaa suklaata
200 g voita
3 dl sokeria
5 munaa
1 rkl vehnäjauhoja

Sulata suklaa ja voi keskenään vesihauteessa. Poista kattila liedeltä ja sekoita joukkoon sokeri. Sekoita niin kauan, että sokeri on kokonaan sulanut.
Lisää munat yksi kerrallaan voimakkaasti sekoittaen. Lisää lopuksi vehnäjauho.
Laita irtopohja vuoan pohjalle leivinpaperia ja voitele vuoka. Paista kakkua 190 c 20-25 min.
Niin, ja tämä kakku saa lässähtää. Kakku on parhaimmillaan, jos annat sen jäähtyä hyvin, mielellään jääkaapissa seuraavaan päivään. Sitten vaan kermavaahtoa ja vadelmia päälle.

maanantai 5. elokuuta 2013

Irlantilaisia väripilkkuja

Voiko kaupunki olla viehättävämpi tai värikkäämpi?

















Edellisen postauksen ranta Inchydoney on ihan lähellä.

Tämän pienen kaupungin nimi on Clonakilty, ja se sijaitsee länsi Corkissa. Kuten huomaatte, maalikaupan värikartan kaikki värit käyvän kaupaksi tässä kaupungissa. Kannattaa pysähtyä vaikkapa lounaalle tai jäädä yöksi B&Bn. Illalla pubeissa irlantilaista tunnelmaa parhaimmillaan, joten tylsää ei varmasti ole!

Lukekaapa täältä lisää!