tiistai 28. toukokuuta 2013

Viimeinen tippa

Oli ihan pakko ottaa kännykällä kuva. Ei enää yhtään tippaa pussissa jäljellä. Itkut pääsi, kun tajusin, että tämä oli nyt tässä. Nyt sänky kutsuu. Tunnelmat Vihreällä Saarella: väsynyt, helpottunut ja onnellinen!


Nyt sukellan viimeisen kerran sumuun ja palaan tänne blogiin, kun pää taas tästä selviää!

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Keskiviikon kuulumisia

Kuten huomaatte on huonoja ja hyviä viikkoja. Nyt on hyvä viikko. Auttaa kovasti, että ulkona paistaa aurinko. Ei täällä nyt sentään mitään kakkosella alkavia asteita mittarissa ole. Sellaiset yleellisyydet eivät kuulu Irlannin toukokuuhun, eikä usein kesä-, heinä- eikä elokuuhunkaan.  Talvitakki on ja pysyy naulakossa, ja kesävaatteet odottavat käyttämättöminä vaatekaapissa.

Viime viikolla oli vieraiden kanssa jutustelu varsinaista pakkopullaa. Tällä viikolla olen taas sosiaalisempi. Eilen kävi ystäväni kylässä ja tänään toinen. Kun vieras oli lähtenyt, vedin puutarhahanskat pitkästä aikaa käsiini ja aloitin yhden naisen taisteluni rikkaruohoja vastaan. No, sitä taistelua en jaksanut pitkään, mutta tuntui hyvältä saada revittyä edes muutama rikkaruoho juurineen kukkapenkistä pois. Ei ainakaan urakka lopu ihan heti.

Jalat ovat vielä muusina, mutta kantoivat sentään minut ja kameran tarkastamaan läheisen omenapuun tilannetta.  Ai, mitkä ihanat tuoksut sieltä leijailivat jopa minun  nenääni.




Kaupasta ostin rasian irlantilaisia mansikoita, ja pian testaan maistuvatko ne makeilta mansikoilta vai pahuksen pahvilta. Veikkaan tuota jälkimmäistä! Olo on nyt niin hyvä verratuna viime viikkoiseen, että en anna tälläisen pienen epätäydellisyyden päivääni pilata. Syödään nyt sitten  vaikka niitä pahvimansikoita pahvijäätelöllä, näin melkein kesän kunniaksi.



lauantai 18. toukokuuta 2013

Ärsyttää...

Ei sitten mennyt tämä kolmas hoitokertakaan läpihuutojuttuna, ei. Pitkästyttämättä teitä yksityiskohdilla sanottakoon nyt vain, että minulla ja valkosoluilla ei mene kovin hyvin. Sairaalassa olen käynyt viikon aikana neljä kertaa ja eilen pelkäsin, että jos eivät päästä kotiin. Päästivät onneksi, ja nyt on taas tujut antibiootit minun ja vatsani ilona. En ole muuten vieläkään löytänyt mitään positiivistä näistä "suloisita" sytostaattihoidoista. Ne ovat tehneet minusta kärttyisen murkun, joka liikkuu hitaasti kuin vanhus ja jonka koko kroppa on täysin sekaisin. Sitähän ei kukaan koskaan pysty todistamaan, onko hoidoista ollut minulle hyötyä. Pitää vaan jaksaa uskoa (ja se on välillä enemmän kuin vaikeaa), että on.

Sitten on näitä hyvää tarkoittavia, että nopeastihan nuo ovat menneet ja nyt olet jo loppusuoralla. Ai, nopeasti? Jokainen kolme viikkoa on tuntunut kolmelta vuodelta, ja sitten taas alotettaan alusta. On ihan turha sanoa, että sinulla han on hoitokertoja vain neljä. Saattaa nimittän olla, että ne neljä kertaa ovat paljon rankempia, kuin jonkun toisenlaisia hoitoja saavan kahdeksan hoitokertaa. Olen sitä mieltä, että vain toinen myrkkypussiin neulalla kytketty voi näitä tuntemuksia ymmärtää täysin. Jokainen reagoi omalla tavallaan, eikä kahta tapausta voi verrata toisiinsa. Kummin kaiman serkun kampaajan tädin parhaan ystävän anopin- kokemukset eivät edelleenkään jaksa kiinnostaa. Jos taas viereiseen pussiin kytketty sanoo, että jalat eivät tahdo kantaa, tiedän missä mennään.

Tämä viikko on tainnut olla se tähän asti vaikein. On tuntunut, että tämä kaikki on liikaa, enkä enää jaksa. Sitten vielä nousi kuume, joka imi minusta ne viimeiset, vähäiset energian rippeet. Jalat kantavat juuri ja juuri ja olon on, kun olisin juossut monta maratonia tauotta. Eikä helpotusta ole näköpiirissä ainakaan viiteen viikkoon. Viisi pitkää viikkoa...

Suomalainen synkkyys pukkaa esiin. Minusta on ihan normaalia, että tätä vuoristorataa ajava haluaa välillä mököttää erakkona. Ei aina jaksa kuunella toisen hyvää tarkottavia, mutta juuri nyt ärsyttäviä, ultrapositiivisiä  kommenteja. Nyt on huono viikko, eikä siitä saa hyvää tekemälläkään. Irlantilaiset ainainen puhetulva se vasta ärstyttääkin. Se, että tilanne kuin tilanne käännetään vitsiksi, ärsyttää. Kuten huomaatte kaikki ärsyttää.

Minä olen nyt selvästi eräkämppäkamaa. Sinne korpeen vaan yksin ruoka- ja lääkepussin kanssa viikoksi, ja ulos tulisi varmasti vähemmän muriseva äiti.

No, tulipa nämäkin tunteet ulos. Helpotti.

Eikä tässä tietysti kaikki. Edes Möykky & Myrkyt Ltd. eivät ole onnistuneet nitistämään sisälläni asuvaa euroviisufania. Se fani on katsonut ruskealta sohvalta esinäytökset ja on tänä iltana suomalaisen täsmällisesti asemissaan. Voittajaksi veikkaan Tanskaa. Pikainen galluppi tähän teille kaikille. Kuka voittaa?









torstai 16. toukokuuta 2013

Mine kysyy ja minä vastaan


Mine kysyy:

1. Pitääkö kaikkea suvaita?
Ei tarvitse. Minusta ihmiset jotka suvaitsevat ihan mitä vaan, eivätkä koskaan kyseenalaista mitään ovat , no jaa... jotenkin pää pilvissä. Juuri nyt olen vihainen ihmisille, jotka käyttävä törkeästi yhteiskuntaa hyväkseen, ja niille joiden mielestä on ihan oikein hakata joku sairaalakuntoon, ihan vain hakkaamisen ilosta.

2. Pahin pelkosi?
Että läheisilleni tai ystävilleni tapahtuisi jotain pahaa. Sekin on viime aikoina pyörinyt päässä, että jos meille tapahtuu jotain, niin kuka pitää huolen pojista. Nyt tuli niin ahdistava kysymys, että siirryn nopeasti seuraavaan...

3. Toivotko mahdottomia vai vain mahdollisia?
Olen  luullut toivovani viime vuosina hyvinkin mahdollisia ja kohtuullisia asioita, mutta tuntuu, että edes niitä ei saisi toivoa. En ole ollenkaan katkera ihminen, mutta välillä tuntuu että tasan ei käy onnen lahjat!

4. Millainen äiti olet tai millainen äiti luulisit olevasi?
Juuri nyt väsynyt ja ärtyinen. En ollenkaan sellainen äiti, joka haluaisin olla.  Yleensä ottaen olen kyllä tarpeeksi hyvä äiti.  Äitiys on niin moniselitteinen asia. Kun on lapsen äiti sisältyy siihen paljon vastuuta ja myös uhrauksia. Vanhempi on mielestäni nimenomaan vanhempi, eikä vain lapsen hauska kaveri.
Parhaita hetkiä ovat ne, kun tajuaa että on jollakin tasolla onnistunut tässä vaativassa tehtävässä. Viimeksi olin iloisesti yllättynyt, että pojista vanhempi tuli reippaasti tervehtimään ystävääni ja jäi juttelemaan hänen kanssaan. Välillä sitä luulee, että ei ole onnistunut opettamaan lapsilleen minkäänlaisia tapoja ja sitten huomaakin, että jotain on jäänyt päähän.
Niin ja toivon, että mitä tahansa heille elämässä tapahtuu, minulle voi siitä kertoa. No, saatan kyllä aluksi marmattaa, mutta sitten olen 100% tukijoukoissa mukana... Pojat saavat minut päivittäin raivon partaalle, mutta samalla ovat minulle aivan mahdottoman rakkaita. 

5. Mitä näet peilistä?
Turvonneen punanaamaisen peruukkipään, joka ei muistuta minua yhtään. Välillä ihan hätkähdän, että kuka ihme minua sieltä peilistä tuijottaa. Minulle ulkonäkö ei ole koskaan ollut maailman tärkein asia, joten tähän muodonmuutokseeni osaan suhtautua huumorinsekaisensäälivästi. Hiuksettomuudesta ei kuitenkaan kannata toisten minulle vääntää vitsiä, sillä niin pitkälle ei huumorintaju vielä riitä. Välillä lohdutan tuota peilin kuvaa ja sanon, että kyllä sinäkin vielä palaat kukoistukseesi. Ihan varmasti.


6. Keitä ovat elämäsi esikuvat?
Eikö ole hienoa, kun voi sanoa että omat vanhempani? Listaan lisään myös monta muuta ihmistä, josta suurin osa on ihan tavallisia matti ja maija meikäläisiä tai mary ja john murphyjä. He eivät välttämättä ole kuuluisia tai menestyneitä, mutta heissä kaikissa on sitä jotain... Ovat oivaltaneet mistä tässä elämässä on kysymys. Paras asia on se, että tapaan edelleen ihmisiä, joista tulee minulle esikuvia.

7. Tuliko sinusta isona se mitä toivoitkin?
No, ei tämä nyt mikään menestystarina kauniista ja rokeista ole ollut, MUTTA  kai minä kuitekin kaikesta tämän hetkisestä äksyilyistäni huolimatta olen ihan siedettävä ja jopa OK tapaus. Ainakin luulen, että sydän on kohdallaan, vaikka juuri nyt on pumpannukin sellaisella tahdilla, että lähtee kohta lentoon.

8. Meri, järvi vai lampi?
Sitä luulisi, että sanoisin järvi, mutta ei meri se olla pitää. Meressä on luonnetta. Se tekee niin kuin tahtoo ja pitää meidät varpaillaan.

9. Kotisi paras paikka?
Olohuoneen ruskeasta sohvasta on tullut minun turvapaikkani. Täältä johdan joukkojani, katson TVtä, lepään ja tutkailen etupihan tahtumaköyhyyttä.

10. Mitä löytyy yöpöydältäsi?
 No, ensinnäkin sitä pitäisi raivata. On rasvoja, lääkkeitä, nenäliinoja, kuumemittari, pari lehteä ja juuri nyt ei yhtään kirjaa. Aivot eivät pysty seuraamaan monimutkaisia juonia. Siksipä olenkin erittäin valistunnut mitä Euroopan kruunupäille kuuluu nykyisin. 

11. Mikä tekee päivästäsi juhlan?
Tratatataaa.....suihkussa käynti on nykyisin juhlaa. Se jälkeen pitää kylläkin levätä!
Ostan myös tuoreita ruusuja maljakkoon. Niistä tulee hyvä mieli. Ja juhlaa on se, että nukkumaan käy kotona eikä sairaalassa.





sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäivänä

 
Posted by Picasa



Täällä Irlannissa äitienpäivää vietettiin jo maaliskuun alussa, joten tänään ei meillä juhlita. Omalle äidille kukat on toimitettu, kortti lähetetty ja puhelimessa puhuttu. On iso ikävä! Olisihan se ollut kivaa viedä äidille aamukahvit ihan itse sänkyyn. Jos kaikki menee hyvin, saan äidin tänne kesällä. Leivotaan sitten kakut ja vietetään kaikki rästiin jääneet juhlat. Viedään kahvit sänkyyn vaikka joka aamu!

Puhun kesästä, niin kuin siihen olisi vielä monta kuukautta. No, siltä täällä kyllä tuntuu. Ulkona on kylmää +13C ja huomenna luvassa pari astetta vähemmän. Jotenkin minulla on taas sellainen kutina, että kesää ei Irlannissa tänä(kään) vuonna nähdä. Meidän miehet lähtivät eilen jalkapallo-otteluun kesätakeissa ja tulivat aivan jäätyneinä takaisin. Onko nyt toukokuu???

Jotekin surkuhupaista, kun postilaatikosta pukkaa jokaikinen päivä mainoslehtisiä. Olisi ihania puutarhahuonekaluja ja grillejä tarjolla. Ihan turha on täällä ostaa muhkeasti topatut puutarhatuolit, kun niille ei ole käyttöä kuin paina päivänä vuodessa. Loppuvuoden sitten saakin pähkäillä, että missä niitä säilyttää.

Meidän vihreät muovikalusteet ovat palvelleet hyvin jo monta vuotta. No palvelevathan ne, kun niitä ei käytetä.

Onko ihme, jos haave elämästä, ainakin osittain, jossakin lämpimässä pörrää päässä...

perjantai 10. toukokuuta 2013

Huomenta!

Täällä alkaa taas pää vähitellen selvitä, ja reippailin jopa tänään tuonne postilaatikolle. Eilen olisin tainnut jäädä välille. Hieman ensi viikko pelottaa, sillä kakkosviikollahan olen aina päätynyt sairaalaan. Oman lääkärin kanssa kylläkin sovittiin, että emme näe kolmeen viikkoon. Hän lupasi kääntää päänsä pois, jos törmää minuun sairaalaan ulkopuolella. Olimme samaa mieltä!

Tämä aamuna Kusti souti minulle Helsingin Herttoniemestä paketin. Nyt on taas ruisleipää ja muitakin herkkuja, jotka säästän sitä päivää varten, jolloin makuaisti palaa taas retkiltään. Tällä kertaa se ei suostunut tulemaan takaisin ollenkaan. Istuvat varmasti nyt Möykyn kanssa jossain mukavassa ravintolassa ja mättävät suihinsa herkullista ruokaa. Eilen taas suutuin Möykylle oikein kunnolla. Voisiko joku käydä lyömässä sitä turpiin puolestani? Minä en nyt itse jaksa.

Sieltä paketista löytyi muuten myös näin kiva Marimekon huivi, joka tuoksuu ruislevälle. Siinäpä Ihamuotilalle ja Marimekon markkinoinnille idea: ruisleivältä tuoksuva huivi!




Uutisia olen vähän seurannut, mutta en jaksa nyt edes hermostua, vaikka aborttikeskustelu käy taas täällä kuumana. Pitää ihan välillä kysyä, että onko nyt vuosi 2013, vai onko minulta jäänyt muutama vuosikymmen väliin? Ihan turha hakata päätään seinään näiden kanssa. Joten olen hakkaamatta.

Suomen uutisista jäin ihmettelemään, että miten joku täydellä järjellä (vai onko?) varustettu lähtee Jemeniin opiskelemaan arabiaa, kun vielä tietää, että maa ei ole ulkomaalaiselle turvallinen. Mistä ihmeestä ihmiset saavat näitä täysin päättömiä extreme-ideoita?

No, nyt en vaivaa sumuista päätäni enää näin vaikeilla asioilla. Ulkona tulee nimittäin täydellisesti, ja sehän tarkoitaa sitä, että pyykki kuivuu. Siispä konetta täyttämään.

Viikonloppuja teillekkin!

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

maanantai 6. toukokuuta 2013

Meinasi unohtua

Nykyisin meinaa unohtua asia, jos toinenkin. Ennen almanakka ja minä olimme aina ajantasalla ja tiesimme tarkalleen mitä, missä ja milloin. Nyt sytoaivojen aikakaudella on tilanne toinen. Kovasti olen kyllä kirjoittavinani muistettavia asioita ylös. Ikkunalaudalla myös odottaa hoidettavia asioita pinossa. Kyllä minulla on aina hyviä aikomuksia, mutta toteutuksen kanssa onkin sitten vähän niin ja näin. Että pitäisi saada joku kirje postilaatikkoon. Siinähän sitä on haastetta kerrakseen!

Kun valitin sytöminän epäjärjestelmällisyyttä ja unohteluja ystävälleni, purskahti hän raikuvaan nauruun. Nyt kuulemma vihdoinkin ymmärrän, miltä hänen ja monen muun päässä tuntuu aina. Minä kyllä haluan entisen pääni (ja hiuksilla kiitos) takaisin. Ei en aivot niin terävät olleet, eivätkä ruutia koskaan keksineet, mutta asiat ja aikataulut ne osasivat junailla ja hyvin.

Sen muistin, että tänään on yleinen vapaapäivä ja koulut kiinni. Sellainen pieni yksityiskohta pääsi kuitekin unohtumaan, että Juniorilla on edessä viikon loma. Ajoitus mitä huonoin, sillä ensi viikko menee minulla "höyryissä", enkä oikein kestä mitään ylimääräistä. Hoitopäivän illan nukun, seuraavana päivänä olen mukamas pirteä ja sitten se pohjaton väsymys iskee. Kuin ajaisi autolla sumun keskelle. Näkyvyyttä eteenpäin 0 m. Siinä sitten yrittää pysyä jotekin tiellä, kunnes vähitellen huomaa, että sumu hälvenee ja tiekin näkyy taas!

Vähemmän sumuista viikkoa teille ja älkää unohtako mitään tärkeää!









sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Ei mitään asiaa

Tulin vain kertomaan, että kyllä minä täällä edelleen olen. Ei vaan ole mitään järkevää postattavaa. Elämä pyörii niin kovin pienissä ympyröissä juuri nyt. Niitä samoja asioita, askareita ja ongelmia. Helvetilliset Hoidot taas edessä ensi viikolla, ja kaupan päälle saa tietysti Helvetillisiä Haittavaikutuksia. Mitähän uutta ja kivaa on tällä kertaa tiedossa?

Kamerakin tuolla pölyyntyy käyttämättömänä. Meidän asuntoalueella ei taida olla enää yhtään puskaa tai kukkaa, jota en olisi kuvannut. Kävelylenkit ovat nykyisin todella lyhyitä. Jalat eivät vaan jaksa kantaa kovin pitkälle. Laskin tässä, että kuuden viikon päästä toivottavasti jo helpottaa, ja energiaakin on vähän enemmän. Sitten edessä vielä uusi sairaala ja viiden viikon sädehoidot. Ja sitten...no niin pitkälle en osaa vielä edes ajatella. Yhden asian kuitenkin tiedän, että työpaikan oven avaa, sitten joskus, erittäin onnellinen nainen!

Pojista vanhemman koulun lähellä on tämä ihana talo.
Mitkä ikkunat!