maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kello käy ja lähtemisen vaikeus

Olen aamun virkku, illan torkku. Uskon, että aikainen lintu nappaa madon. An early bird catches the worm. Sellainen tylsä perusluterilainen! Minulle on turha soitella kymmenen jälkeen illalla. Tai lähetellä tekstiviestejä. Viestejä kyllä saa lähettää, mutta vastausta saa odottaa seuraavaan aamuun. Asun väärässä maassa, sillä irlantilaisten ja minun aikataluut eivät käy yksiin.  Kun tähän päälle lyödään vielä paikallisten ainainen myöhästely on soppa valmis. Minä olen se "odd one out".

Sairaalassa nämä irlantilaisten venyvät ja paukkuvat aikataulut tulivat oikein korostetusti esille. Pääsääntö täällä on, että irlantilaiset vihaavat kaikki sääntöjä. Siksipä vierailuaikoja ei kukaan näytä noudattavan. On ihan normaalia, että huoneeseen pyrähtää äänekkäitä ja iloisia vieraita 21.00 illalla. Kännykkät soivat 23.00 ja niihin vastataan kovalla äänellä. Kyllä kuuluu, varmasti. Eikä soittoääni tosiaankaan ole äänettömällä. Kukaan vieraista (eikä kaikki potilaatkan) näytä ajattelevan, että ehkä joku huoneen asukeista on sairaalassa, koska on sairas. Siis voimaton, väsynyt ja huonovointinen. Nyt ei olla pubissa!

Eikä nämä vieralut ole mitään pikavisiitejä.  Ei, sitä istutaan siinä sängyn vieressä tuntikausia ja koko perheen voimalla. Ja puhutaan ja puhutaan ja puhutaan. Taukoamatta. Lapset tietysti saavat juosta pitkin käytäviä ja tutustua sairaalan mielenkiintoisiin tavaroihin. Eikä kenelläkään näytä olevan kiire viedä heitä kotiin nukkumaan. Välillä tuntuu, että kysymysessä on kilpailu siitä, kuka istuu sairaalassa pisimpään. Sitten on hyvä ilmoittaa sille, joka ei pääse paikalle, että täällä sitä on oltu taas koko päivä.

Välillä huudetaan puhelimeen, että kyllä se äiti on aika väsynyt. Ja jatketaan: "Ollaan täällä pidetty hänelle seuraa monta tuntia, ja illalla tulee vielä lisää vieraita". Siis haloo??? Hoitajat yrittävät sitten siellä vieraslauman keskellä tehdä askareitaan. Nuori sairaanhoitaja opiskelija pyyteli kovasti anteeksi, että häiritsee. Pitäisi mitata kuume ja verenpaine. Teki mieli sanoa, että kanna nämä piristävät vieralijat niskasta ulos ja tee rauhassa työsi. Televisio tietysti huutaa täysillä, eikä sitä kukaan katso. Otin viimein ohjat käsiini ja pistin TVn kiinni.

Osa potilaista on sairaalassa vain yhden yön. Pitääkö silloin koko perheen tulla potilasta katsomaani?  Ei kai kukaan sairaalassa ole, jos on täysin kunnossa? Ei ole ihme, jos vanhus on ihan loppu, kun vieressä istuu kolme aikuista lasta, jotka puhua pulputtavat potilaalle kolme tuntia putkeen. Sitten vihdoin, tehtyään ensin tunnin lähtöä, he viimein nostavat kytkintä. 5 min ihanaa hiljaisuutta, ja sitten taas tulee tilalle uusia vieraita. Neljä potilasta, ahdas, kuuma huone ja vieraita vieraiden perään.

Irlantilaiset tekevät aina lähöä pitkään ja hartaasti. Ensin annetaan varotus, että pitäisi tästä lähteä. Alku aikoina hypäsin ylös, että ai te lähdette. No, olen oppinut, että ei kukaan ensimmäisestä varotuksesta lähde minnekkään. Juttu jatkuu ihan normaalisti. Sitten tunnin kuluttua palataan asiaan, ja ihmetellään ajan kulumista. Vielä hetki mietitään lähtemistä, ja sitten saatetaan hiljalleen siirtyä eteiseen. Turha tässä vaiheessa vielä on ovea aukaista. Siinä sitten seisotaan eteisessä vielä pitkään ja puhutaan ja hyvästellään. Ovi aukaistaan ja kylmää ilmaa virtaa sisälle... Sitten vielä 5-10 min jutusteltu ja vihdoin vieraat ovat lähteneet. Ellei sitten joku tule vielä takaisin vessaan, etsimään käsilaukkuaan jne. Siinä tapauksessa eteisessä seisominen aloitetaan alusta... Samalla tyylillä lähdetään siis myös sairaalasta.

Olin yhden yön tälläisessä helvetillisessä huoneessa ja toivon, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Pubissakin olisi ollut rauhallisempaa! Pöpöistä ja käsien pesemisestä en viitsi edes aloittaa... Hoitaja jakoi unilääkeet ja mittasi verenpaineet kello 23.00, ja senkin jälkeen vielä puhelimet soivat. Onneksi Nukku-Matti vihdoin korjasi väsyneen mukaansa...



lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kuivaa

Jokainen Irlannissa asuva tietää, kuinka kovan työn takana pyykin kuivuminen täällä välillä on. Talvella ei ulkona kuivu mikään. Eikä täällä, kuten tiedätte, muilloinkaan aina säät suosi.  Ei auta muu kuin kuivata pyykit sisällä. Välillä oikein nolottaa, kun patterit on vuorattu pyyhkeillä ja pikkuhousuilla. Kuivaustelineen kannan keittiön patterin viereen mukamas väliaikaisesti, ja siinä se nököttää puolet vuodesta ja samalla rumentaa koko talon.

Kuivausrumpu kyllä on, mutta ei sitä voi aina käyttää. Vaatteet kärsivät ja sähkölasku nousee pilviin. Onhan se hyvä olla olemassa. Meillä kun on aina välillä näitä hätätapauksia, jolloin urheilukassin sisältöön ei ole koskettu viikkoihin. Sitten niitä haisevia shortseja ja sukkia tarvitaan "nyt heti".

Onneksi välillä on näitä täydellisiä pyykinkuivauspäivä. Aurinko paistaa, ja tulee juuri sopivasti. Pyykki kuivuu nopeasti ja tuoksuu (jopa minun nenääni) uskomattoman raikkaalta. "Good dry" sanoo naapurini ja ripustaa vauhdilla lakanoita narulle. Hän usein huutaa tien toiselta puolelta, että nyt äkkiä pyykkiä koneeseen, tänään kuivaa hyvin. Vuosikymmenten kokemuksella naapuri tietää!




torstai 25. huhtikuuta 2013

Filmitähti

Oli letkuja, piuhoja, neppareita, tarroja ja pyykkipojan tapaisia. Oli ruiskuja, stetoskooppeja, valkotakkeja, monitoreita ja mittareita. Otettiin kuvia ja filmattiin, ja ennen kaikkea tarkkailtiin. Filmitähti vaan ei ollut kovin kuvauksellinen. Jotenkin epäsopiva rooliinsa.

Epäilty sairaus pysäytti ja myöhemmin yön tunteina pelotti. Se oli pitkä ja uuvuttava yö. En suostu tuota nimeä tähän edes kirjoittamaan. Pistetään se niiden asioiden koriin, jotka on parempi unohtaa.

Aamu toi tullessaan parempia uutisia. Nyt on sitten lääkekasassa uudet pillerit ja yllätys, yllätys haittavaikutukset. Pitäisi pumpun pumpata taas normaalissa tahdissa. Hoitojen haittavaikutus tämäkin.

Se pyörätuolissa istuva huivipäinen, väsähtänyt, punanaamainen filmitähti ei jaksannut enää olla urhea, positiivinen eikä reipas. Se piti vapisevin käsin kiinni köydestä, kun joku kiskoi sen ylös.

Nyt on taas aloitettava alusta. Kerättävä voimia. Sama rumba edessä aivan liian pian. "Ohjaaja" aikoo tarkastaa käsikirjoitusen, koska filmitähti ei näytä selviävän roolistaan. Tulossa muutamia muutoksia, että saadaan homma kunnialla purkkiin.  Nyt välillä nuollaan haavoja, sillä näiltä retkiltä ei koskaa palata ihan samana ihmisenä takaisin. On nähty, koettu ja kuultu. Tavattu ihmisiä, joiden tarinat eivät ihan heti unohdu.

Suurin osa kadonneista voimista jäi sinne samaan tuttuun sairaalan. Pitäisi varmasti soittaa ja kysyä, että olisiko kukaan mahdollisesti niihin siellä törmännyt. Voisi sitten palauttaa ne omistajalleen. Maksan kyllä postimaksut ja lupaan löytäjälle pienen palkkion. Ja nimikirjoituksenkin saa, mutta kuvaa en juuri nyt suostu lähettämään!







maanantai 22. huhtikuuta 2013

Tuoksuja ja makuja

Minusta on viime viikkoina tuntunut, että TVssä, lehdissä ja mainoksissa ei muusta puhutakkaan kuin ruoasta  ja syömisestä. Aina kun aukaisen TVn, siellä on menossa joku ruokaohjelma. Lehtikin aukeaa automaattisesti siltä sivulta, jossa on kuva herkullisesta leivonnaisesta.

Mikäs siinä, eihän ruoasta puhuminen on kielletttyä, mutta minua se juuri nyt ärsyttää. Makuaisti otti, lähti ja ja jätti. Hajun kanssa on  myös vähän niin ja näin. Yritä siinä sitten syödä hyvin ja terveellisesti, kun kaikki maistuu suussa pahvilta. Teetä ei tee mieli ja vesikin maistuu siltä, kun sekaan olisi heitetty kaksi ruokalusikallista suolaa. Joo, pitää muistaa juoda kaksi litraa päivässä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Viime kerralla makuaisti palautui osittain ja ruokahalutkin siinä mukana. Sitä riemua kesti muutaman päivän. No, nyt ollaan taas täällä mauttomassa maailmassa ja voin kertoa, että tämä ei ole kivaa. Luulisi, että sitä suojelisi itseään, eikä ajattelisi mitään syömiseen liittyvää. Väärin. Maut ja tuoksut pyörivät mielessä koko ajan. Olen yrittänyt huijata itesäni ja muistella syödessä, miltä joku oikeasti maistuu ja tuoksuu. Ei auta!

Nyt mielessä pyöri ohut, rapeakuorinen pitsa, jossa on päällä kinkkua, herkkusieniä ja aurajuustoa. No, voisihan sitä tässä aikansa kuluksi leikata pahvilaatikosta ympyrän, värittää sen vesiväreillä ja kuvitella syövänsä herkullista pitsaa. Makunautinto vailla vertaa!





keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Eilen vietin monta tuntia "Kotona Istanbulissa"

Päivä sairaalassa meni tällä kertaa todella nopeasti. Ajoitus oli täydellinen. Aluksi pakotin itseni lukemaan päivän sanomalehdet, sitten kaksi ikivanhaa juorulehteä. Vihdon annoin itselleni luvan kaivaa laukustani  Reetta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista-kirjan. Edessä 287 sivun lukunautinto ja kaksi pussillista "myrkkyjä".

Reeta Paakkista en ole henkilökohtaisesti koskaan tavannut, mutta olemme tutustuneet täällä virtuaalimaailmassa. Moni teistäkin varmasti muistaa hänen mielenkiintoisen bloginsa. Kun kuulin hänen kirjastaan, halusin lukea sen heti. Reeta on ammatiltaan toimittaja, joten tiesin saavani käteeni eritäin hyvin (ja myös hauskasti) ja huolella kirjoitetun kirjan.

Minua ei kirjaa ahmimisessa häirinnyt muu kuin se, että alkumetreillä hoitaja työnsi kuumemittarin korvaani, sairaala-apulainen toi maittavaa syötävää ja tiputusta säätelevä kone alkoi välillä huutamaan. Ettekö te hyvät ihmiset ja koneet näe, että luen mielenkiintoista kirjaa? Jättäkää minut rauhaan. Olen Istanbulissa, enkä suinkaan tippapulloon kytekettynä, irlantilaisessa sairaalassa, vaikka siltä näyttääkin.

Kun 19-vuotias neitokainen ilmoittaa muuttavansa poikaystävänsä perheen luokse Istanbuliin, herättää se ymmärrettävästi ympäristössä monenlaisia reagtioita. Kuva Turkista, kun Suomessa ja muuallakin, on kovin yksipuolinen. Hunnutettuja, alistettuja naisia ja sitä rataa. Kyllä heitäkin Turkista löytyy, mutta kirjassaan Reeta kertoo meille täysin toisenlaisesta Turkista. Hän avaa lukijan silmät ja pistää ajattelemaan. Maahan, jossa asuu 75 miljoona ihmistä, ei päde vain yksi tapa elää ja ajatella. Elämä itä-turkkilaisessa maalaiskylässä on täysin toisenlaista kuin keksiluokkaisessa istanbulilaisessa lähiössä. Uskonto näkyy toisten elämässä enemmän, toisten taas vähemmän. Reeta oppii ymmärtämään maan ja perheen tapoja. Mukava anoppi ei hunnuta nuorta naista, vaan patistaa hänen vaatekauppaan, ostamaan vähemmän peittäviä vaatteita.

Meille kaikille ulkomailla asuville on tärkeää oppia, edes jollakin tasolla ymmärtämään ja kunnioittamaan, asuinmaamme tapoja ja kultuuria. Se mikä Suomessa on täysin sopivaa ja hyväksyttyä, ei välttämättä ole sitä muualla. Eläminen on paljon helpompaa itselle ja läheisille, kun maassa elää maan tavalla. Tiedän, vanha tylsä hokema, mutta niin kovin tärkeä.  Enkä tällä tarkoita, että kaikesta omasta pitäisi luopua ja muuttua täysin uudeksi ihmiseksi. Pitää vaan oppia, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hyvä esimerkki tästä oli, että Reeta istui Istanbulissa omalla parvekkellaan ja joi olutta teekupista.

Myöhemmin Reeta opiskeli ja asui pitään myös Lontoossa ja vuoden Kreikassa. Istanbul pysyi kuitenkin
aina ykkösenä ja sinne hän myöhemmin myös palasi.Kiireinen työ toimittajana vei mennessään, ja me lukijatkin pääsemme Reetan siivellä Irakiin, Tunisiaan ja Pohjois-Kyprokselle. Asiantunteva kuvaus Kyproksesta oli mielenkiintoista luettavaa.  Reeta tuskin tiesi, että tällä saarella tulisi olemaan erittäin tärkeä osa hänen elämässään.

Kun tippapussi oli tyhjentynyt, olin päässyt kirjassa viimeiselle sivulle. Minä väsyneenä olin nyt sytostaattihoitojeni puolessa välissä, Reeta puolestaan sai pitkän ja raskaan odotuksen jälkeen parhaita mahdollisia uutisia.

Kirjaa lukissa mietiskelin, opin paljon uutta, nauroin, mutta lopuksi poskelle valui myös muutama kyynel. Kiitos, Reeta hyvästä kirjasta ja lupaahtan, että saamme tulevaisuudessa vielä monta uutta lukunautinota.

Suosittelen, lämpimästi!








maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kellyä, Sisua ja Istanbulia

Päässä soi tämä kappale:



Laukkuun pakkasin:






No, noita Sisuja otan vain yhden askin mukaan. Niitä nimittäin tarvitaan vielä lisää ja paljon, joten syödään säästävästi. Kotona Istanbulissa- kirjan Kusti polki souti minulle Suomesta viime viikolla. Piti pistää se kaappiin, itseltään piiloon. Teki mieli lukea Reetan kirja heti ja kokonaan. Nyt se on Sisu-askin kanssa kassissa,  valmiina huomista varten. Edessä lisää sytostaatteja. Tunnelmat  jotekin sekavat. Sisuilla ja nojatuolimatkalla Istanbuliin päivästä tulee varmasti himpun verran miellyttävämpi.  Päässä soi taukomatta Kellyä: mikä ei tapa, se vahvistaa...Kai minä alitajunnassa itseäni tsemppaan.

Kun tämä sota on sodittu, ja Möykky makaa vihdoinkin haudassa, kutsun kaikki ystäväni meille juhlimaan. Pistetään volyymit täysille, kuohuvaa laseihin ja tanssitaan taloa ympäri tämän kappaleen tahdissa. Paljon luvattu sellaiselta, joka ei yleensä tanssi. Eikä muuten haittaa yhtään, vaikka peruukki on silloin vähän vinossa.



lauantai 13. huhtikuuta 2013

Sataa, sataa ropisee....

...mutta se ei kerrankaan haittaa. Antaa sataa vaan, sillä tänään on hyvä päivä. Niin hyvä, että kävin aamulla tekemässä isot ruokaostokset, ja sitten apteekin kautta kotiin. Silitin pinon vaatteita ja tein lammaspaimenenpaistoksen uuniin. Eikä vieläkään väsytä. Kauppamatkalla törmäsin naapurin kaksosten ihanaan mummuun. Oli niin iloinen nähdessään minut "ihmisten ilmoilla", että kyyneleet valuivat mummun poskille. Mummu lupasi tulla tyttärensä kanssa huomenna käymään, ja minä kävin vielä hakemassa kaupasta kuppikakut, että on jotain hyvää tarjottavaa.

Pakasteeseen avulias ystävä teki meille ruokia, naapuri toi kasan lehtiä ja Kusti polki kirjoja, suklaata ja Sisua. Ollaan hyvien ystävien avulla pärjätty, vaikka mies joutui lähtemään käymään Naapurisaarella. Työkuviot taas auki ja sitä rataa. Ei se lama täältä ole lähtenyt mihinkään. On ja pysyy ja tekee monen elämän todella vaikeaksi.

Pian valmistuu taas tuhansia ja tuhansia nuoria ammatteihin, mutta töitä heille ei ole täällä tarjolla. Ei kai kukaan voi koko elämää opiskellakaan. Vaihtoehdot ovat vähissä: joko jäät kotiin lorvimaan tai pakkaat matkalaukksi ja suuntaat kauas Kanadaan, Australiaan...

Aivan liian usein kuulen jonkun suunnittelevan lähtöä Irlannista. En yhtään ihmettele, jos joku lähtee. Miksi jäisi? Vaikka ei se läheminen ole helppoa kenellekkään. Ei lähtijälle, eikä lähtijän perheelle eikä ystäville. Olen joskus lentokentällä vierestä seurannut näitä jäähyväisiä, ja sydämessä on kylmännyt, vaikka en heitä edes tunne.

Irlannissa on niitä, joille tulee hetkessä 100% palkanalennus ja niitä, jotka pitävät suurta haloota siitä, jos joutuvat luopumaan muutamasta prosentista ja joistakin eduistaan. Työpaikka kuitenkin säilyy ja eläkettä kertyy. Liikaa nuoria, jotka eivät saa sitä ensimmäistäkään työpaikkaa. Sitten on ihan oma lukunsa ne, jotka jättivät taakseen miljoonien ja taas miljoonien velat ja verorästit. Nyt paistattelevat päivää jossain kaukana lämpimässä, vailla huolen häivää. En jaksa enää kuunnella tiettyjen ryhmien paasausta, joten alotin katsomaan uutiset valikoiden. Pistän TVn kiinni, kun alan olemaan liikaa eri mieltä. Minun kun ei ole pakko katsoa, eikä kuunnella!

Kaikesta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tänään on hyvä päivä. Ruoka maistuu lähes normaalilta, ei särje, ei kolota, opin solmimaan huivin päähäni turbaaniksi, pojista vanhempi tyhjensi pyykkikoneen ilman mutinoita ja Juniorin hockeyjoukkue voitti ottelun dublinilaisia vastaan... Ja Fazerin sinistä on vielä muutama ruutu jäljellä...eikä vieläkään väsytä!


Naapurissa kukkii kauniisti tulpaanit.



torstai 11. huhtikuuta 2013

Katolisessa sairaalassa

Ensimmäinen vierailuni, nyt jo liiankin tuttuun sairaallaan, oli pienoinen shokki. Aulassa suorastaan törmäsin suureen Neitsyt Marian patsaaseen. Oikeaa osastoa etsiessä ohitin kappelin ja patsaan, jos toisenkin. Pappi ruskeassa kaavussaan käveli myös vastaan, sekä vanha nunna. Sairaalan kappelissa voi käydä hiljentymässä ja sytyttämässä kynttilän. Siellä myös pidetään joka päivä messu.

Nunnat pyörittivät aikoinaan tätä ja monta muuta sairaalaa. Tänään sairaala on osa yksityistä "sairaalaketjua",  mutta siitä huolimatta kirkon vaikutus tuntuu ja näkyy. Itse nunnia näkee nykyisin lähinnä potilaina. Nuoria nunnia ei ole, ja vanhat alkavat jo väistyä tehtävistään.

Nunnien pitämät sairaalat olivat aikoinaan kuuluisia siisteydestään ja tehokkuudestaan. Niitä moni kaiholla muistelee. Sairaanhoitajaharjoittelijat tekivät töitä nunnien vaativien silmien alla. He tuskin muistelevat noita aikoja haikeina, sillä nunnat kuulemma olivat varsinaisia komentelijoita, ja töitä sai paiskia ja paljon. Päivä alkoi työpuvun tarkastamisella. Juokseva silmä sukkahousuissa tai hapsottavat hiukset eivät jääneet huomaamatta. Osastot kylläkin kiilsivät ja sairaalassa vallitsi järjestys. Nunnien auktoriteettiä ei kyseenalaistettu.

Itse sairaalarakennus on vanha ja epäkäytännöllinen, mutta irlantilaiseksi sairaalaksi erittäin siisti. Jotekin kodinomainen, jos nyt sairaala voi sellainen olla.

Ollessani leikkausen jälkeisen yön osastolla, huomasin heti suuren ristin seinällä. Aamulla ihmettelin kellon kilinää, kunnes tajusin, että halukkaille tarjottiin ehtoollista. Heti ehtoollisen jälkeen tuli mies kauppaamaan sanomalehtiä. Tyypillistä, sillä sunnuntaisin lehtikauppiaat myyvät päivän lehtiä kirkkojen pihoissa. Ensin messuun ja sitten lehteä lukemaan. Sairaalassa lyhennetty versio, ensin ehtoollinen ja sitten päivän uutiset.

Ensimmäisellä hoitokerralla meitä potilaita kävi tervehtimässä sairaalan pappi. Hän vaihtoi jokaisen potilaan kanssa muutaman sanan. Niin myös minun. Yksi hoidokeista oli myös vanha pappi. Hoitajat puhuttelivat häntä isäksi (father). Papin lähdettyä kuului taas tuttu kellon kilinä ja oli ehtoollisen vuoro. Lehtikauppias ei sentään tullut perässä!

Eikä minua unohdettu, vaikka viime kerralla sairaalassa yksinäni eristyksessä olinkin. Ovelle koputti nainen, joka kysyi haluako ehtoollisen. Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin olevani luterilainen. Hän jäi kuitenkin kanssani juttelemaan, ja kyseli mm. miten lapseni ovat sairauteeni suhtautuneet. Ennen kotiin lähtoä sama nainen kävi vielä toivottamassa hyvää vointia.

Itse suhtaudun kaikkeen kokemaani ihan positiivisesti. Olin katolisessa sairaalaassa, joten "maassa maan tavalla, tai maasta pois." Potilaaksi siis otettaan, vaikka katolilainen ei olekkaan. Sisään pääsee yksityisen sairausvakuutuksen omaavat tai sitten lyömällä tukun seteleitä pöytään. Odotusajat ovat lyhyet, eikä kukaan  makaa käytävillä odottamassa vapautuvaa sänkyä. Kuulemma ko.sairaalassa on nykyisin vähemmän potilaita kuin ennen. Se selittyy lamalla. Yksityinen sairasvakuutus todella kallis, jos sen maksaa itse. Jos työpaikka menee alta, ja vakuutus on ollut osa "pakettia", loppuu tämä etu kuin seinään. Harva työtön pystyy itse maksamaan suuria kuukausimaksuja.

Paineet ovatkin nykyisin kovat julkisella puolella. Valtion rahat ovat tiukalla ja säästötoimenpiteet päivän sana. Jonot kasvavat ja sängyistä on pulaa. HSE (joka täällä valtion terveydenhuoltoa pyörittää) tuntuu olevan varsinainen sekasotku. Raha ei näytä koskaan päätyvän sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Toisaalta taas taas tuntuu, että koko HSE on pohjaton kaivo, mutta tuloksia vaan ei näy missään.

Itse olen sairaalaan ja sen palveluihin kovin tyytyväinen. Sädehoidot annetaan yliopistollisessa keskussairaalassa, joka sitten onkin  täysin eri "maailma". Ihan luottavaisin mielin sinne parin kuukauden kuluttua kuitenkin siirryn. Hoitavan lääkärin jo tapasin ja tiedän, että hän on erittäin pätevä. Se riittää minulle. Tarvitsen hoitoa, ja sitä tulen saamaan. Mielelläni kyllä pysyisin koko ajan tässä tutussa ja turvallisessa sairaalassa, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista.

Nyt jätetään sairaalat ja möykyt vähäksi aikaa. Yritän nauttia täysillä näistä muutamista "normaaleista" päivistä. Ensi tiistaihin on onneksi vielä pitkä aika...




Sairaalassa en kameran kanssa ymmärrettävästi kierrellyt. Löysin tuolta "arkistoistani" aikaisemmin ottamiani kuvia, joista näette minkalaisista patsaista on kysymys.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Se kaikista vaikein asia...

... tuli hoidetuksi tänään. En huutanut, enkä edes itkenyt. Istuin vain peilin edessä ja katsoin, kun kampaaja ajeli harvenevat hiukseni pois. Sinne ne tippuivat lattialle ja päätyivät roskakoriin. Parempi näin sanoin itselleni, sillä kaksi pitkää päivää poimin pudonneita hiuksiani puseroista, lattialta ja ennen kaikkia suihkukaapin lattialta. Tuntui pahalta. Luopumisen tuskaa joka ikisestä hiustukosta.

Näinä viikkoina olen ollut tekemisissä useiden, minulle täysin vieraiden, ihmisten kanssa. Yhteisenä nimittäjänä tietysti Möykky. Asiansa osaavia ammattilaisia kaikki. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Nimittäin peruukkiliikkeen amerikkalainen Kat. En tiennyt mitä odottaa ensitapaamiseltamme. Tai mielessä oli pilailu ja naamiaisasuja myyvä, sokkeloinen ja vähän epämääräinen kauppa. Sellainen, jossa katosta roikkuu lepakoita ja luurankoja. Siellä myös haisee. Tuulettaminen ei ilmeisesti ole sallittua. Sitten siellä perimmällä hyllyllä on valkoisia styroksipäitä, joissa rötköttää valikoima peruukkeja.

Astuin hermostuneena liikkeeseen sisälle. Ulkoapäin ei kukaan ohikulkija olisi voinut tietää, mitä sisällä tapahtuu. Jäin seisomaan  ovensuuhun ja sulattelin näkemääni. Muhkeilla tyynyillä vuorattu rottinkisohva kutsui istumaan. Vesi lorisi suikulähteessä, kynttiöistä leijaili nenääni miellyttävä tuoksu. Kultakalat polskivat akvaariossa. Tämähän on kuin taivas!

Minut ohjattiin viihtyisästi sisustettuun huoneeseen, joka olisi voinut olla missä tahansa kampaamossa. Perimmäisellä hyllyllä ei ollut styroksipäitä, vaan upea kukka-asetelma. Kat jutteli rauhallisesti kanssani,  katseli sitten hiuksiani ja kävi lopulta hakemassa peruukkilaatikoita. Siitä se sitten alkoi. Valittiin väriä ja mallia. Pistettiin tilaus vetämään. Sain myös tarkat ohjeet, milloin on aika tulla takaisin.

Se aika oli tänään. Sama mukava Kat asetteli minulle uudet hiukset. Niitä leikattiin ja muotoiltiin. Totuttelemista on edessä. En tiedä kuinka kauan menee, että peilistä katsoo minua taas minä. Nyt sieltä katsoo joku toinen, jolla on paksummat hiukset kuin minulla. Päänahkaa kutittaa ja kuumottaa. Tämä(kään) kokemus ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä kyllähän-ne-hiukset-pian-kasvavat-taas-takaisin- kommentit yhtään lohduta. Ei, nyt tuntuu, että Möykky sai mitä tahtoi. Enää ei jää kenellekkään epäselväksi, mikä on homman nimi.

Huomenna toivottavasti helpottaa. Pakko.




sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Täällä taas

On otettu aamupäiväunet, päiväunet ja vielä päälle iltapäiväunet. Sitten onkin yöunien aika... Napsin edelleen oikein extratuhteja antibiootteja, joten ei ihme jos väsyttää.

Maananataiaamua suorastaan odotan, sillä pojat palaavat kahden viikon pääsiäisloman jälkeen takaisin kouluihinsa. Juuri nyt tämä jatkuva ovien paukkuminen ja  kavereiden kolkuttelu käy hermoille. En tiedä kuinka kauan menee, ennen kuin etenkin pojista vanhempi herää todellisuuteen ja tajuaa, että nyt on hänen vuoronsa auttaa, muiden mukana. Puhtaat pyykit eivät leijaile vaatekaappien hyllylle itsestään, eikä vessanpönttöjä käy keiju pesemässä öisin. Murkkujen yleismaailmallinen ongelma näyttää olevan se, että maailma pyörii oman navan ympärillä. Voisiko joskus tehdä jotain heti pyydettyä, eikä aina keksiä tekosyitä?

Energiselle ja järjestelmälliselle ihmiselle on todella vaikeaa, kun ei itse jaksa. Tottakai tiedän, että ei se maailma siihen kaadu, jos hommat välillä seisoo. Kai tähänkin tottuu... Onneksi helpotusta on luvassa, sillä lääkekuuri loppuu pian. Sitten toivottavasti jaksan taas ulkoilla, ja kerätä voimia seuraavaa koitosta varten.

Sitä mukaa kun voimani palaavat, jaksan toivottavasti tänne kirjoitella toisenlaisiakin postauksia. Valitetttavasti Möykky pyörittää juuri nyt päätäni, eikä saa tämän kummempaa tekstiä aikaiseksi.

Antaisin muuten aikas paljon euroja, jos voisin kääntää kelloa taaksepäin ja lähteä maanantaiaamuna ihan normaalisti töihin. Ei haittaisi vaikka sataisi vettä kaatamalla. Siksipä toivotankin teille kaikille mukavaa alkavaa viikkoa. Ei marista turhista!


torstai 4. huhtikuuta 2013

Yön ääniä + edit

Tuuli hakkaa pressua rakennustelineeseen. Ohi ajavien autojen äänet hiljenevät, mitä syvemälle yöhön sukelletaan. Naapurihuoneessa yskitään. Sellaista loputonta kuivaa yskää. Sky-uutiset toistavat taustalla sadatta kertaa samaa uutispätkää. Haluaisin käännellä ja väännellä väsynyttä ruumistani epämukavassa sängyssäni. Ei onnistu. Tiukka tippapullo tahdittaa liikkumiseni. Se alkaa heti huutamaan, jos meno on liian villiä. Kiltisti, käsi suorana ja selkäraukka muusina, makaan sängyssäni. Oma ihana patja, siellä kotona... Sentään tyytyt ovat omat. Jossain välissä yötä on uni ilmeisesti ottanut omakseen. Hätkähdän hereille, kun oveen koputetaan ja kirkkaat valot sytytetään. On ilmeisesti aamu.

Aamu alkaa aina verikokeilla. Mitataan kuumetta, verenpainetta, syödään loputtomia lääkekasoja...ja sitten odotetaan niiden verikokeiden tuloksia ja lääkäriä. Tähän asti tuomio: et pääse vielä kotiin. Sitten niellään pari esiinpursuavaa pettymyksen kyynneltä. Ei sitten. Soitetaan kotiin, että täällä vielä tänään(kin). Ryhdistäydytään. Valmistaudutaan päivän kohokohtaan. Se on suihku. Odotetaan vieraita, joita ei saisi käydä liikaa. Levätään. Piirit ovat pienet. On se epämukava sänky, nojatuoli, tv ja kaappi. Kymmenen askelta kylpyhuoneeseen. On kasa lehtiä ja kassillinen vaatteita.

Ruoka-ajat aikatauluttavat päivät. Ruoka näyttää hyvältä, ja siltä varmasti maistuukin. Ei vaan minulle. Kaikki maistuu nykyisin pahville. Vatsaraukka on täysin sekaisin sinne hyökänneistä myrkyistä. Liika on liikaa sillekkin. Voimakkaat antibiootit vielä lisänä...

Olen siis eristyksessä. Kaikesta käsienpesusta huolimatta, joku pöpö hyökkäsi kimppuuni. Väsyneet valkosolut eivät jaksanneet taistella puolestani.  Nyt tiedän miltä tuntuu, kun on tylsää. Siis ihan Tavattoman Tylsää. Onneksi on kännykkä ja nyt tämä läppäri, jota en kylläkään jaksa paljon käyttää.
Mies käy minua pari kertaa päivässä katsomassa. Miehet pärjäävät kotona. Kissalla on minua ikävä. Onneksi tänne on meiltä lyhyt matka. Pojatkin käyvät. Äiti on niin myrkyllinen, että hoitajilla on naamarit!  Juniori kotiutui Naapurisaarelta ja istui täällä eilen pitkään seuranani. Emme me paljoa puhuneet. Minä makasin lääkehöyryissäni sängyssä ja Juniori surffasi netissä. Oli vain siinä vieressä.

Maskinaamaiset hoitajat ovat tulleet tutuiksi. En edes tiedä miltä kukakin oikeasti näyttää. Silmät kuitenkin tunnistan. Nyt taas odotetaan. Niitä aamuisten verikokeiden tuloksia. Jospas tänään saisin käskyn pakata laukkuni...

JK. Pääsin iltapäivällä kotiin.