keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Koulumatkoista ja vielä siitä koulun portista


Edellisen postauksen kommenteissa kyseltiin, että miten lapset kulkevat Irlannissa kouluun. Siitäpä nappasin aiheen tämän päivän postaukseen. 
Ensinnäkin pitää muistaa, että pienimmät koululaiset täällä ovat alle viisi vuotiaita.  Heitä tietysti  vanhemmat vievät ja hakevat  koulusta. Tämä rutiini näyttää joidenkin kohdalla jatkuvan yliopistoon asti! Kyllä, luitte oikein. 
Miksi sitten isompiakin lapsia kuljetetaan kouluun, vaikka he hyvin (suomalaisesta näkökannasta) matkasta selviäisivät yksin? Syitä on monia. Maaseudulla kapeat ja mutkaiset tiet eivät ole kävelijöitä, eikä pyöräilijöitä varten. Koulumatka kävellen olisi aivan liian vaarallista, ja monesti myös liian pitkä. Meillä täällä kaupunkin kupeessa on kyllä suojatiet ja jalkakäytävät, joten koulumatka alakouluun olisi ihan turvallinen kävelle, mutta ei missään tapauksessa pyörällä. Maasto on kylläkin kovin mäkistä.  Usein tuolla liikenteessä näkee  valitettavasti sellaisia kaahareita, jotka unohtavat jalakulkijoiden olemassa olon.  "Tikkari"-täti on onneksi vilkkaassa ristetysessä pysäyttämässä autot ja päästämässä lapset kadun yli.
Sää on mitä on. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että sateenvarjoista ei ole mitään hyötyä. Ei ole kiva saapua kouluun uitettuna koirana ja kaivaa laukusta märät kirjat. Joka ikinen lapsi kantaa kirjojen lisäksi repussaan myös eväslaatikkoa ja juomapulloa . Mitä ylemmästä luokasta on kysymys, sitä raskaampi on reppu.  Yläkoulun reppu ja liikuntakassi painavat niin paljon, että en itse jaksaisi niitä kyllä kovin pitkälle kantaa. Sellaisenkin huomion olen tehnyt, että  kunnan järjestämiä koulukyytejä pitkämatkalaisille on laman takia vähennetty, tai niistä on tullut maksullisia.
Julkisen liikenteen pitäisi periaatteessa toimia, ainakin kaupungeissa. Bussilla kouluun menoa yläkoululainen  yritti, mutta huonolla menestyksellä.  Bussi ei koskaan saapunut ajallaan, tai oli täynä tai juuttui ruuhkaan , eikä matka edennyt. Bussireitti ei myöskään mene meiltä suoraan yläkoululle, joten laukkuja saa raahata vielä pitkän makaa, ennen kuin koulu häämöttää.  
Lasten vieminen kouluun on pitkälle maan tapa. Ei  siksi , että täällä tarvitsisi mitään lasten sieppauksia pelätä. Siihen on  mielestäni täysin turha vedota. Emme elä missään villissä lännessä!  Äitien kotonaolo on yleistä, joten school run kuuluu äidin toimenkuvaan. Alakoulussa on paljon vanhempia lapsia, jotka voisivat aivan hyvin kävellä yksin kotiin, mutta äiti tulee sittenkin heitä hakemaan. Yksin kouluun kulkevaa lasta säälitään. Moni täydellinen äiti on sitä mieltä, että lapsi-parka on heitteellä.  Kyllä lasten kuskaamiseen vaikuttaa myös ympäristön paine, vaikka sitä ei moni suostu myöntämään.  Tämä nyt vaan on sellainen kulttuurikysymys, jota suomalaisen on vaikea ymmärtää.
Koulun portti on useille äidelle  sosiaalisen elämän keskus. Jos Afrikassa naiset kokoontuvat kaivolle juttelemaan, täällä se tapahtuu koulun portilla, lapsia odotellessa. Siellä näyttäydytään ja kuulutaan. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen korviani myöten täynä koulun portteja, ja niiden mitä-sinulle-kuuluu, kaunis-ilma-tänään, ja onpas-sinulla-kiva-kampaus – keskusteluita. Toiset niistä nauttivat, minä en. Supersosiaalisten irlantilaisten mielestä tälläinen small-talk on ihan piristäävää, kun taas suoralle suomalaiselle se voi olla aikamoista kidutusta.  Koulun portilla on kuitenkin suotavaa näyttäytyä ainakin joskus. Siellä nimittäin sovitaan, puhumisen ohella, lasten kyläilyistä, järjestetään ja jaetaan kyytejä harrastuksiin jne. Kokopäivätöissä käyvä äiti ja hänen lapsensa jäävät usein kaiken tämän ulkopuolelle. Varsinkin, jos äiti ei ole paikkakuntalaisia, eikä tunne luokkakavereiden vanhempia.
Irlantilaisessa perheessä koulukuskauksiin menee paljon aikaa ja palaa bensaa.  Perheen tytöt ja pojat saattavat myös käydä eri kouluissa.  Siinä sitten ajetaan aamulla ja iltapäivällä lähiseutuja ristiin ja rastiin. Tietysti lapset ja nuoret tähän "palveluun" tottuvat ja sitä suorastaan vaativat! 
Lapsen itsenäistyminen on tosille äidille kovin vaikeaa, ja sitä mielestäni yritetään ylenpalttisella hyysäämisellä (tietoisesti tai tiedostamatta) hidastaa. Selitän tämän sillä, että äiti tuntee itsensä toimettomaksi ja tarpeettomaksi, kun lapset kasvavat.  Monelle irtlanilaiselle naiselle ajatus työelämään paluusta, kotiäitinä vietettyjen vuosien jälkeen, on täysin mahdotonta  Vaikka lapset olisivatkin jo isoja, ja vaikka ylimääräinen raha tulisi kovasti tarpeeseen. Mikä jaksaa myös ihmetyttää, että osa näistä kotiäideistä on erittäin hyvin koulutettuja, mutta töihin paluu ei käy mielessäkään. 
Osa-aikatyö on täällä naisten keskuudessa erittäin suosittua. Meidänkin arjen se on pelastanut. Olen samalla pysynyt työelämässä kiinni, tienannut rahaa ja pystynyt osallistumaan lasteni arkeen. Tällä hetkellä teen 75% työviikkoa.
Kuskaamaan olen minäkin joutunut, mutta nykyisin jo helpottaa. Olen toisen perheen kanssa "kuljetuskimpassa", joka toimii hyvin. Joka toinen aamu minä vien pojat kahteen kouluun, ja joka toinen toisen perheen äiti tai isä. Alakoululaiset tulevat kyydissä, koska koulu on siinä matkan varrella.  Iltapäivisin sitten sumplitaan, että kuka tulee ja miten ja ketä haetaan.   Ensi sykysynä onkin edessä  aivan uudet kuviot, koska pitkästä aikaa veljekset ovat samassa koulussa. 
Onhan tähän kaikkeen pitänyt totutella ja opetella ajattelemaan "irlantilaisesti". Itse ekaluokkalaisesta asti kävelin, pyöräilin tai menin potkurilla kouluun. Enkä tosiaankaan tuntenut olevani hyljätty lapsi!  

Ps. Tähän päälle  tulevat kuljetukset harrastuksiin, mutta siitä joskus toisten.  



maanantai 25. helmikuuta 2013

Kiintiö täynä ja koulun portti


Olen viime viikkoina oppinut, että välillä on pakko olla tiukka. Hyvää tarkoittavat kyselyt ja sympatiat, kun pukkaavat välillä olevan vähän liikaa. Onneksi minun ei tarvitse olla aina hymyilevä, kaikille kiva ja puhelias irlantilainen. Saan olla suora suomalainen ja saatan jopa sanoa, että nyt en halua puhua Möykystä yhtään mitään. Möykkykiintiö on nyt täynä piste. Samaa asiaa ei jaksa jauhaa montaa kertaa päivässä. Varsinkaan,  kun on edelleen odotuskannalla. Välillä on tuntunut, että olen kuin vanha levysoitin, joka soittaa sitä samaa raitaa.  Päähän siitä sekoaa! 
Ne, joiden olen halunnut möykystä tietävät, siitä jo tietävät. Minulta kuulumisia kysyvät puolitutut saavat edelleen saman vanhan vastauksen: minulle kuuluu vain hyvää, samoin lapsille ja miehelle ja kissalle.  Sitten on ollut niitä hankalia tilanteita.  Nimittäin uutiset kulkevat nopeasti, ja yhteydenottoja on tullut myös hieman yllättäviltä tahoilta. Oikein kannustavia, ei siinä mitään, mutta ihmisiltä, joiden kanssa minulla ei ole ollut koskaan mitenkään läheiset välit.  Tuntuisi todella oudolta lähteä NYT kahvittelemaan tai muuten vain syvällisiä juttelemaan. Yhteistä säveltä ei ole viimeisten vuosien aikana löytynyt, joten tuskin sitä löytyy nytkään. Asia nyt vaan on niin, että kaikkien puolituttujen kanssa en halua Möykystä ja tuntemuksistani keskustella. En ainakaan koulun pihalla enkä ruokakaupassa.
Irlantilaisethan eivät mielellään puhu mistään ikävistä tai vaikeasta aisioista. Eivät ainakaan, jos ne koskevat omaa perhettä tai itseään. Ongelmat täällä usein vähätellään tai niistä väännetään vitsi. Kauan siinä meni, mutta  olen vihdoinkin oppinut paikallisille tavoille. Minäkin osaan vihdoin vaihtaa puheenaiheen säähän, vaikka  kesken lauseen.  Jos sekään ei tehoa, niin sitten valittelen kiireitä ja häivyn (jälleen kerran kesken lauseen) paikalta. Maassa maan tavalla, sanoo tämän blogin kirjoittaja.

Jos minua on joku asia täällä jo pitkään nyppinyt, niin se on tuo koulun portilla odottelu. Siinäkin asiassa on tullut mitta enemmän kuin täyteen. Täti Vihreä, Heljä ja Silhouette varmasti minua ymmärtävät.  Tätä asiaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole siellä koskaan lapsiaan odotellut. Samat jutut, ei vaan viikosta, vaan vuodesta toiseen. Niinpä (jostakin asiasta voin jopa Möykkyä kiittää) päätinkin, että nyt riitti. Enkä ole enää koulun portilla notkunut. Ei enää koskaan tyhjiä koulunporttikeskusteluja. Voi, että pieni mitätön asia voikin tuntua niiiiiin vapauttavalta. Tälläisiä pieniä muutoksia aion tästä lähtien tehdä enemmänkin. Joihinkin asioihin minä VOIN vaikuttaa ja tämä oli yksi niistä!
Blogiin kirjoittaminen on muuten erittäin terapeuttista. Ensinnäkin sen voi tehdä omassa tahdissa. Täällä voi käydä purkamassa tuntojaan, silloin kun siltä tuntuu. Ja "keskusteluun" voi vetää myös tietyt rajat.  Eikä niin, että törmää johonkin kaupan maitohyllyllä, ja joutuu siinä käymään asiat TAAS kerran läpi. On nimittäin hetkiä, jolloin haluan uskotella itselleni, että suurin ongelma elämässäni on se,  montako litraa ostan maitoa ja mitä tänään syödään. Tietokoneen tai  kannettavan voi pistää kiinni,  mutta normiarki ei välttämättä aina mene ihan niin!
Tälläisiä suorasanaisia ja vapauttavia fiiliksiä tänään Vihreiltä Niityiltä!





lauantai 23. helmikuuta 2013

Käsky kuului Istanbulista...

..., että lenkkeilemään pitäisi lähteä. Tästä haastesta enemmän täältä. Samaa sanoi myös fystioterapeutti eilen. Onnistuin nimittäin liukastumaan täällä Irlannissa tammikuussa. En siis Suomessa joululomalla.  Joo, yhtenä (sen jälkeen ei ole jäätä näkynyt) päivänä oli mustaa jäätä kadulla vielä iltapäivällä, ja se oli sitten menoa se. Tämä tapahtui tietysti sillä samalla viikolla, kuin sain kuulla Möykystä.  Alaselkä ei ymmärrettävästi tykännyt voltistani. No, pelissä on viime aikoina ollut sen verran tuhdit särkylääkkeet, että siinä sivussa selkäkin on ollut "hiljaa". On venytelty ohjeiden mukaan, pidetty lämpöpussia ja välillä vähän kiroiltukkin, mutta nyt selkä on jo lähes tulkoon kunnossa. Kävellä kuulemma pitäisi, ja paljon ja tietysti jatkaa niitä venytyksiä.

Minen ehdotuksesta otin tämän päiväselle lenkille mukaan kameran. Mitän ihania vihreitä niityjä ei tämän kierroksen varrella ollut. Vein nimittäin Juniorin yläkoulun tasokokeisiin ja lähdin kaupungille kävelemään. Minulla oli ruhtinaallisesti kolme tuntia aikaa.

Kun jätin koulun taakseni...


Heti pisti silmään kauniit kirsikkapuut, jotka täällä juuri nyt kukkivat. 



Kevätesikoita oli puistossa pilvin pimein. Ne muuten ovat ihmeen kestäviä kukkia. Istutin niitä etupihalle syksyllä ja edelleen ovat hengissä.


Koulun lähellä on tälläisiä vanhoja, suuria taloja, joissa on sitä jotain. Kävellen näkee enemmän, ja kurkistelin myös pihoihin. 


Neitsyt Marian patsaita on vähän siellä sun täällä. Tämä oli kyllä vähän ihme paikassa. Ihan bensa-aseman lähellä!



Renkaitakin olisin voinut käydä vaihtamassa, mutta jätin väliin tällä kerralla. Ainakin mainos erottuu!




Satamassa oli kovin hiljaista. Tähän keskustan satamaan tulee vain pienemmät rahtilaivat. Ne loistoristeilijät pysähtyvät Cobhissa, siellä samassa satamassa, mistä Titanic aikoinaan lähti viimeiselle matkalleen.


Vastapäisellä rannalla on vieri viereen rakennettuja taloja. Tykkään noista ullakkohuoneista, joissa on pienet ikkunat. 


Sillalta katselin melojia. Meillä siltoja riittää. Melonta on täällä aika suosittua. Kuulemma todella rankkaa ja harjoitukset viikolla, aikaisin aamulla. Tänään oli aika viileää ja viimaista, mutta tytöillä tusikin oli kylmä.


Voisin kyllä ruveta heidän valmentajakseen. Mikäs olisi huudella megafoniin, että soutakaa kovempaa. Mitäs siellä laiskottelette! 


Kirkkoja on Corkissa monta. En tiedä tämän nimeä. Pyhä-jotain varmasti tämäkin.


Fish & chips-ravinteli oli vielä kiinni. Iltapäivällä olisi nenää tullut ranskalaisten rasvainen tuoksu haju.
Parempi näin. Ei tullut kiusausta.


Tässä vaiheessa hikikarpaloita alkoi olla jo otsalla, ja pistin pipon reppuun. Suuntana oli St Patrick's Hill. Olen monta kertaa mielessäni miettinyt, että tuonne mäelle pitäisi kiivetä ja nyt sen vihdoinkin tein. 


Kapusin kymmeniä ja kymmeniä portaita ylös, ylös ja vielä kerran ylös. 


Huh, vihoinkin huipulla. Ei nyt missään Mount Everestillä, mutta kuitenkin. Tuossa kapealla tiellä olisi muuten kiva harjoitella mäkilähtöä..not. Näkymät ovat kuitenkin komiat.


Jatkoin vielä vähän matkaa ja huomasin, että täältähän vasta näkeekin kauas!


Sitten samaiset portaat alas. Piti pitää kiinni tuosta kaiteesta, sillä nuo laatat eivät olleet vatupassia nähneetkään.




St Patrikin (joo Pyhä Patrick on suosttu vähän kaikissa nimissä) sillan yli, ja saavuin Corkin eteläpuolelle. Täällä on tarkkaa miltä puolelta jokea on kotoisin. Vähän niin kuin Turus.


Teki mieli teetä. Kiva paikka, mutta aivan täynä, joten jatkoin matkaani.


Tästä alkaa meidän pääkatu, nimeltään (tietysti) St Patrick's street. Kello ei tiedä mistään. Väkeä vielä vähän liikkeellä.

Nautin teekupposen, kävin ostoksilla ja kävelin samaa reittiä takaisin koululle. Teki niiiiiiin hyvää!



torstai 21. helmikuuta 2013

Möykky matkustaa

Eilisen syöpälääkärillä käynnin tulos oli se, että Möykky on lähenyt matkalle. Se ilkimys on nyt matkalla ison rapakon toiselle puolelle. Ei siis Naapurisaarelle, vaan USAhan. Siellä sitä vielä tutkitaan ja analysoidaan. JOS tulokset ovat suopeat, niin se tarkoittaa sitten käytännössä sitä, että systostaattihoitoja ei tarvita. Sitten vaan sädettä ja hormooneja. On tämä jotenkin surkuhupaista, että Möykky se vaan matkustelee, ja minä olen ja pysyn täällä... ja odotan. En kylläkään Möykkyä takaisin, vaan niitä tuloksia!!! Toivottavasti tämän on sen ilkimyksen viimeinen matka, eivätkä tiemme enää koskaan kohtaa.

Odottavan aika ei kuitenkaan ole tällä kertaa pitkä, sillä aion ottaa (ainakin osittain) vastaan Minen hauskan ja samalla, ai niin hyödyllisen haasteen. Lisää siitä täältä. Kävely on jäänyt viime aikoina vähiin, ja tähän asiaan on tultava parannus.

Niin, ja sellainen väliaikatiedotus vielä, että maanantaina minut yllätti etupihalla tälläinen näkymä.



tiistai 19. helmikuuta 2013

Hevosenlihaa ja valmisjauhelihaa


Yksi pakasteeni vaikiovarustukista on naudan jauheliha. Kyllä, naudan ei hevosen! Kun jauhelihaa on tarjouksessa, ostan kerralla heti enemmän. Siitä syntyy täytettä tacoihin, kastiketta, lasagnea, lammaspaimenenpaistosta, makaroonilaatikkoa, kaalilaatikkoa jne.
Jauhelihaa ruskistaessa mietiskelen niitä näitä tai en mitään. Sen jujuhan on mielestäni juuri siinä, että se paistuu nopeasti. Ei ilmeisti tarpeeksi nopeasti, sillä uusi valmiiksi ruskistettu jauheliha, on löytänyt tiensä suomalaisiin ruokakauppoihin. Täällä sitä en ole vielä nähnyt, ja tuskin tulen näkemäänkään. Irlantilainen perheenemäntä nimittäin mieluiten katsoo lihatiskillä, silmä kovana, mistä lihapalasta sitä jauhetta syntyy. Lihan kanssa ollaan tarkkoja, ja jokaisella näyttää olevan se suosikki lihakauppa missä käydään uskollisesti ostamassa tuoretta lihaan. Minulle kyllä kelpaa se valmiiksi pakattu supermarketin lihakin, vaikka se monia jaksaa ihmetyttääkkin.
Valmisruokia täältä on ihan hyvät valikoimat, mutta ne eivät ole ollenkaan yhtä suosittuja kuin Naapurisaarella. Varsinainen valimisruokien paratiisi, jos niistä tykkää, tuo naapuri. Valmisruokien osto on täällä edelleen monelle perheenäidille täysin outo ajatus. Meillä kyllä syödään niitä joskus. On vain välillä päivä, jolloin aika ei riitä edes siihen jauhelihan paistamiseen. Valmisruoat ovat minulle sellainen hätävara, mutta seuraavana päivänä syödäänkin sitten ihan normaalia ruokaa.  
Se, että pakastehampurilaisten eikä  liha ei ollutkaan sitä mitä paketissa sanottiin, jaksaa täällä puhututtaa. Nauta olikin hevosen lihaa. Näitä sotkuja selvitellään vielä pitkään, ja siinä samalla tuotteita on poistettu pakastealtaista. Lihakaupoissa, jotka ovat täällä yleisiä, kaupankäynti on lisääntynyt, sillä niiden tuotteiden alkuperään luotetaan. 
Vielä takaisin tuohon jauhelihaan. Onko elämä tosiaankin nykyisin niin kiireistä, että jauhelihaakaan ei enää ehdi itse käristämään? Vai onko Suomessa niin suuri uusavuttomien joukko, että ei enää ostata edes jauhelihaa pannulla paistaa? Mitä mieltä te olette?  


sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Odotellaan

Hätähousun on pitänyt oppia olla liikoja suunnittelematta ja  odottamaan. Nyt odotetaan vielä muutamaa tulosta ja sitä hoitosuunnitelma. No, niitä hoitoja en kyllä varsinaisesti odota. Otan ne vastaan, kun ei oikein muutakaan vaihtoehtoa ole. Ensi viikolla tiedän sitten taas paljon enemmän. Tällä viikollakin opin taas paljon lisää, ja minulle jälleen sanottiin, että lääkärin vaikeaselkoiset, latinankieliset termit toivat mukanaan hyviä uutisia.

Siellä lääkärin vastaanotolla on kyllä välillä tullut mieleen, että osaako englantia ollenkaan. No, kai osaan, mutta tuon latinan kanssa on vähän niin ja näin. Suomen kielessähän tautien nimet ja termit on käännetty aika pitkälle suomeksi. Täällä taas pöytään heitetään se latinankielinen versio, joka ei tälläiselle Maija Meikäläiselle sano yhtään mitään. Onneksi tajusin heti, että nyt tarvitsen mukaan ylimääräiset korvat. Jo kaksi kertaa mukanani onkin ollut sairaanhoitajaystäväni, joka on kuunnellut ja pistänyt ylös asioita.  Kotona olen sitten rauhassa voinut käydä läpi, että missä mennään.

Aloitin loppuviikolla työt, ja se teki hyvää oikein isolla Hoolla. Päätin jo alkumeterillä, että vaikka olenkin töissä erittäin miesvaltaisessa toimistossa, en asiaa salaile. Eri asia olisi, jos tekisin töitä pienessä tiimissä, paperikasaan hautautuneena, siellä perimäisessä nurkassa. Silloin olisin mainunnut asiasta vain esimiehelleni ja lähemmille työkavereilleni. Työni on kuitenkin sellaista, että poissaoloni huomataan heti. Kaikki tuntevat minut ja minä  kaikki, ja vielä usein lapset ja vaimot päälle. Esimiehelläni, josta olen aina tullut hyvin juttuun, olisi ollut selittelemistä, että missähän se taas on ja milloin tulee takaisin. Nyt ei sitten kenenkään tarvitse ihmetellä, että missä olen, ja miksi välillä vitsit ovat vähissä. Vastaanotto työpaikalla oli kyllä niin lämmin, että vieläkin tulee tippa linssiin, kun sitä ajattelen.

Sairaus (ja  nyt pitää muistaa, että en tosiaankaan tunne itseäni sairaaksi) vie nopeasti mennessään, ja se hyppää ohjaimiin. Niinpä välillä sanon ympärillä oleville ihmisille, että nyt en halua asiasta puhua, kirjoittaa enkä sitä edes ajatella. Syöpäkiintiö on siltä päivältä täynä!

Eilen lähdimme mieheni kanssa pitkästä aikaa kaupungille kiertelemään ja katselemaan ja päädyimme lopuksi lounaalla. Päivä meni leppoisen mukavasti, kunnes illalla aloin katsomaan irlantilaista elokuvaa. Ja eiköhän siinä ollut kohtaus, jossa päähenkilön ystävällä todettiin rintasyöpä, johon hän menehty. Taas tarvittiin nenäliinaa, ja miehen syliä. Tälläistä tämä on. Välillä olen reipas Pikku-Myy ja välillä taas Niskuneiti.

Nyt Pikku-Myy / Niiskuneiti lähtee rautakaupaan ostamaan uutta pyykkitelinettä, ja sitten ruokakauppaan täydentämään uhkaavasti tyhjenevää jääkaappia. Huomenna hiihtolomalaiset palaavat takasin kouluihinsa.  Ihan tylsän tavallista sunnuntaita teillekkin - se kulkaa on sitä parasta!




torstai 14. helmikuuta 2013

Hyvää Ystävänpäivää!


Ystävä rakas, kuulepas tätä
yksin älä ystävää kulkemaan jätä.
Toisiamme tukien matkakin taittuu
tavatessa sitten murheetkin haihtuu.
Itkut ja naurut kera kaverin armaan
saa aurinkoiseksi päivänkin harmaan.
Ystävyys meidän ei liene kaupan
se antaa kummankin mielelle rauhan.
Tämän runon rustasin Sinulle
sillä olethan ystävä minulle.

Pepe Bergroth





keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Kaupoissa...

Viime viikkoina ei kameraan ole kertynyt oikeastaan ollenkaan uusia kuvia. Piirit ovat olleet niin kovin pienet... Bloggaajahan tietysti keksii kuvattavaa vaikka mistä, joten tässä viikonloppuisen kauppareissun satoa.

Ajattelin nimittäin piristää teitä, siellä lumen keskellä, asuvia. Meillä, kaupassa kuin kaupassa, on jo kovin keväiset tunnelmat. Kyllä se lumi sulaa viimein siellä Suomessakin. Hitaasti, mutta varmasti.







tiistai 12. helmikuuta 2013

Lättyjä ja lisää lättyjä


Irlannissa vietetään tänään lättytiistaita. Tein niin ison taikinan, että kaikki varmasti saavat mahansa täyteen. 
Tänään täällä herkutellaan ja huomenna paastotaan!
Noista edellisvuosien postauksista voitte lukea lisää lättytiistaista, ja sitä seuraavasta paastonajasta.

Hilloa ja Nutellaa!


http://vihreatniityt.blogspot.ie/2010/02/pancake-tuesday.html

http://vihreatniityt.blogspot.ie/2012/02/lattyja.html

Kaapin kätköistä löytyi myös hernekeittoa. Tänään en jaksa sitä syödä, joten Hyvällä Hernekeitolla Herkutellaan Huomenna. Sinappia on jääkaapissa ja ruisleipää pakastimessa. Kuten huomaatte, ruokahaluni ovat taas palanneet.

Halpoja ovat ulkosuomalaisen herkut!


maanantai 11. helmikuuta 2013

Meillä ja naapurissa

Meillä eilen vielä näin:




Ja naapurissa jo noin...




Tänään sateista ja harmaata, MUTTA kevättä pukkaa jo joka puolella.




sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Möykyn menoa

Möykky sai tässä viikolla kyytiä. Säästävästi kirurgi leikkasi, ja nyt sitten odotellaan mitä möykky oli miehiään/naisiaan. Tulevan viikon aikana selviää myös, mitä hoitoja ja milloin. Tälläisen, aina eteenpäin suunnittelevan, on ollut pakko oppia olla suunnitelematta . Viikko kerrallaan eteenpäin ja sitä rataa. Sekin fakta piti niellä, että hoitojen aikana ei lennetä. On siis pysyttävä Saaressa. Töihin palaan ihan pian. On sovittu, että hoitojen alettua mietitään sitten työkuviot uudestaan. Sitähän ei voi edes ennustajaeukko tietää, miten niihin myrkkyihin reagoin.

Sairaalassa minusta pidettiin hyvää huolta. Yksityinen sairasvakuutus on kyllä osottautunut kullanarvoiseksi. Vastaanotot ja leikkausajat ovat järjestyneet todella nopeasti. Kyllä hoitoon pääsisi ilman sitäkin, mutta hitaammaassa tahdissa.

Viime päivinä on pitänyt opetella tekemään hommia vasemmalla kädellä. Hankalaa! Eilen meni hermot oikein kunnolla, kun kaikki tapahtuu niin kömpelösti ja hitaasti. Koko ajan saa pyytää apua. Pojista joku pyykkikorin tyhjennys ei ole ollenkaan niin tärkeää. Kohta, tämän pelin jälkeen, joskus, sitten myöhemmin...

Olin kiukkuisella päällä koko aamupäivän, kunnes lähdin mieheni kanssa käymään lähikaupassa. No, itse kauppareissu ei minua mitenkään piristänyt, mutta kassajonossa näin jotain, joka pisti asiat taas päässäni
järjestykseen. Nimittäin kärryä työnsi kassalle äiti, jonka oikea jalka ja käsi eivät toimineet kunnolla. Eivätkä  tulisi koskaan toimimaankaan. Noin 8 v poika auttoi latomaan tavaraa hihnalle ja sitten kasseihin, eikä yhtään mutissut vastaan.... Minun käteni on leikkausen jälkeen jäykkä ja ompeleita pitää varoa, mutta tämä on vain väliaikaista. Tuo nainen ei koskaan tule kävelemään kunnolla tai tekemään mitään vaativampaa kädellään.

Olen antanut luvan itselleni vaipua välillä itsesääliin, mutta vain ja ainoastaan hetkeksi. Tai, no jaa, paremminkin pariksi tunniksi. Koko päivää ei asiaa saa kuitenkaan märehtiä. Tänään eletään taas suht täysillä, ja siinä sivussa komennetaan miehiä apuun!

Meidän olohuone muuten muistuttaa juuri nyt kukkakauppaa. Olen saanut aivan ihania kukkalähetyksiä ystäviltä ja työkavereilta. Kuvanotto onnistui jotekin, joten tässä näitä ihanuuksia teillekkin nähtäväksi.










tiistai 5. helmikuuta 2013

Mitä meille ihan oikeasti kuuluu?

Viimeisessä postauksessani leivoin serkkuni reseptillä omenapiirakkaa. Tuntuu, että siitä piirakanpaistosta olisi aikaa valovuosia. Se oli silloin se ja nyt on nyt. Reilu viikko sitten istuin lääkärin vastaanotolla ja nieleskelin kyyneleitä. Oli kuvattu, paineltu, tutkittu, ultrattu ja pistetty neulalla. Istuskelin nyt pienessä tutkimushuoneessa ja odottelin "tuomiota". Ovi avautui, ja lääkärin ja sairaanhoitajan ilmeet kertoivat kaiken. Sillä hetkellä minusta tuli yksi niistä yli 2000 naisesta, jotka sairastuvat vuosittain Irlannissa rintasyöpään. Elämä heitti kuperkeikkaa oikein kunnolla.

Tiedän faktat ja sen, että ennuste on erittäin hyvä. Siitä huolimatta tämä on ollut kyllä aikamoinen shokki. Ei vain minulle, vaan koko perheelle.Tyyny-parka on saanyt imeä itseensä litrakaupalla kyyneleitä. Vaikeinta oli kertoa asiasta omalle äidille. Äiti nimittäin tietää liiakin hyvin, mistä on kysymys. Hän on itse läpikäynyt erittäin raskaat syöpähoidot ja selvinnyt. Täytyy siis pystyä samaan!

Tuntuu jotekin käsittämättömältä, että koko tammikuun suorastaan puhkuin tarmoa. Samalla sisällä kuitekin kasvoi ikävä Möykky. Tämä Möykky tulee olemaan osa elämääni, vaikka se pian poistetaankin. Olen saanut viime päivinä huomata kuinka ihania ystäviä ja sukulaisia minulla on. Pojat tukevat omalla tavallaan. Juniori totesi, että sinun pitää alkaa syödä enemmän, että jatksat. Toi minulle hedelmiä ja valvoi, että syön ne.  Ruokahaluni nimittäin katosivat sillä hekellä, kun sain diagnoosin. Pojista vanhempi puolestaan sanoi, että hiusten lähteminen on pieni juttu siihen verrattuna, että pysyy elävien kirjoissa. Mies on pitänyt sylissä, silloin kun tuntuu, että ei tästä tule yhtään mitään.

Piti miettiä vähän aikaa, että lopetanko blogin pitämisen kokonaan. Sitäkin mietin, että jos vaan jatkan tuttuun malliin ja jätän vain kertomatta sairastumisestani. Sitten ajattelin, että miksi lopettaisin rakkaan harrastuksen, josta on ollut viime vuosina niin paljon iloa? Toisaalta, miten taas jatkaisin elämänmakuista blogiani, jos jättisin kertomatta asiasta, joka määrää vielä pitkään, mitä teen ja milloin ja miten voin. Että minä vaan täällä jauhaisin narsisseista ja piirakoista... Juttelin asiasta myös blogiystäväni Heljän ja äitini kanssa ja päätin, että kerron asiasta täälläkin. Mitään  sairaskertomusblogia tästä ei kutenkaan tule. Rintasyöpä tulee yhdeksi uudeksi tunnisteeksi, muiden mukaan. Möykky kulkee valitettavasti mukana arjessa, ja samalla blogissa, halusinpa sitä tai en. Elämä jatkuu, ja ympärillä tapahtuu onneksi muutakin.

Yhtä asiaa teiltä lukijoilta kuitenkin pyydän: olen nimittäin tässä parin viikon aikana kuullut kymmeniä tarinoita serkun-kummin-tyttären-kaverin-äidin-kampaajan-parhaasta kaverista, jolla oli myös rintasyöpä. Tiedän, ihmiset eivät todellakaan tarkoita kertomuksillaan pahaa, vaan haluaavat auttaa. Nyt vaan on niin, että en jaksa näitä tarinoita kuunnella. En vielä. Myöhemmin ehkä.

Elämää Vihreällä Saarella-blogi on siis täällä ja pysyy. Postauksia syntyy ehkä aikaisempaa harvemmin, mutta blogi ei häviä mihinkään.  Eipä tässä muukaan auta, kun alkaa kiillottamaan haarniskaa ja terottamaan taisteluvälineitä. Tätä kaksintaistelua ei Möykky voita!