perjantai 31. elokuuta 2012

Meri-ilmaa "turistille"


Meillä on kuulkaa ollut sellainen viikko, että oksat pois. Täällä ollaan sairasteltu, kuka mitäkin. No, nyt on taas kaikki hyvin, mutta kotijoukkojen komentaja on aikas naatti. Voitte varmasti  kuvitella, että en hyppinyt riemusta ilmaan tajutessani, että joudun kuskiksi pojan jalkapallo-otteluun.

No, lähdin kuitenkin ja hyvä, että pääsin vähän tulettamaan päätäni. Vein pojat kentälle ja lähdin kameran kanssa kiertelemään. Ihmeen lämmin ilta, eikä kiire mihinkään. Yhden pubin edessä kuvatessani, alkoi vanha pappa juttelemaan kanssani. Häntä kiinnosti kovasti, että mitä kuvattavaa hänen kanta-kuppilassaan on ja mikä ihme minua siinä viehätti.  No, minä kerroin papalle, että ensinnäkin pubin iloiset värit pistivät silmääni, samoin kukat.  Sain sen käsityksen, että pappa ei ollut paljon Irlannin rajojen ulkopuolella matkustanut. Kerroin hänelle, että Irlannissa osataan käyttää maalikartan kirkkaimpiakin värejä. Esimerkkinä osoitin lähellä olevaa keltaista rakennusta. Juttelimme niitä, näitä ja sanoin papalle, että hänkin saattaisi innostua kuvaamisesta. Pappa iski minulle silmää, että siiinä hänelle uusi harrastus.  Minä jatkoin matkaa ja pappa jäi tyhjentämään kolpakkoaan.

Joskus kuvatessa on helpompaa, kun teeskentelee turistia. Sillä saa paljon anteeksi. Sitä on paljon rohkeampi, eikä jää meittimään, että voikohan tässä nyt kuvata. Annan suomalaisen aksentin kuulua normaalia voimakkaampana, ja teeskentelen tietämätöntä. Kukas teistä menisi kuvaamaan suomalaisen korttelikapakan eteen kaljakoreja? En minä ainakaan.  Pienet valkoiset valheet ovat välillä paikallaan.

Meri-ilma rauhotti kummasti ja nyt tuntuu, että elämä voittaa. Tässä teille osa tänään turistina ottamistani kuvista. Olkaa hyvät!



Papan kanta-kapakka.

Tässä se keltainen rakennus.


Kuvaan aina pureveneitä, mutta kyytiin en mielelläni mene. Ei kyllä kukaan pyytänytkään.

En tiedä tuon ristin tarinaa, mutta luulen, että se on pystytetty suojelemaan merellä liikkuvia.

Pieniä mäkisiä tientapaisia. Autoilijan painajaisia.

Turisti voi ihan hyvin kuvata tyhjiä kaljatynnyreitä.

...tai kurkistaa aidan takaa, miltä pihassa näyttää!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan

Sen piti mennä näin: istuskelen aurinkonpaisteessa ja lueskelen kirjaa. Jääpalat sulaavat hiljalleen vesilasissa.  Pelargoniat vilkuttavat minulle ruukuistaan ja Silhoueteltä lahjaksi saamastani lavetelistä leijailee nenääni ihana tuoksu. Kissakin nauttii auringosta. Pienestä puutarhastani on tullut oma ihana paratiisini, varsinainen olohuoneen jatke. Jatketaan haaveilua: grillissä tirisee pihvit ja kyljykset. Ruma, vihreä puutarhapöytä on saanut peitokseen iloisen keltaisen auringonkukkakuvioisen pöytäliinan. Kohta siirrytään pöydän ympärille syömään... 

Eikä näin: istun sisällä ja naputtelen sormilla, sateen tahdissa, pöytää. Lämpimikseni juon kupin, toisensa jälkeen, höyryävää teetä. 15 min sitten tuuli, mutta ei satanut. Vein siis pyykit kuivumaan. Nyt sataa. Pyykit kastuvat. Pelargoniat rukoilevat armoa: ei enää tippaakaan vettä. Laventeli kyyhöttää masentuneen näköisenä seinän vieressä. Kissa nukkuu yläkerran komerossa. Pihvit ja kyljykset tirisevät paistinpannulla. Ruma, vihreä puutarhapöytä ei ole tänä kesänä auringonkukkakuvioista pöytäliinaa nähnytkään. Pikku-paratiisin ja olohuoneen jatkeen voi nähdä sisustus-ja puutarhalehtien sivuilla.

Näin meni tämä kesä. Siirrymme siis ensi kesää odottelemaan. Silloin istuskelen paratiisissäni, auringonpaisteessa  ja lueskelen kirjaa. Ihan varmasti!








maanantai 27. elokuuta 2012

Lahja

Lahjojen ostaminen on sitten välillä niin hankalaa. Ystäväni täytti 50-vuotta ja yritin keksiä hänelle sopivan lahjan.  Hän on juuri raivannut kotiaan, joten koriste-esineitä en ainakaan voi ostaa. Hajuvesi kävi mielessä, mutta se on niin henkilökohtainen juttu, että en sitä toiselle osaa ostaa. Lahjakortti puolestaan on aivan liian helppo ratkaisu. Aikani mietittyäni päätin tehdä jotain itse: tälläinen astelema syntyi vajaassa tunnissa.



sunnuntai 26. elokuuta 2012

Viikko vilahti

Mitä? Onko edellisestä postauksesta todellakin jo viikko? En ole blogia unohtanut, enkä teitä, mutta jotenkin tällä viikolla ohjelmaa oli normaalia enemmän. Pojat ovat vieläkin lomalla, mutta ensi viikolla koulutkin vihdoin alkavat. Pysyn kaukana Juniorin koulun äitien porttikeskusteluista, sillä siellä he vaan voivottelevat, kuinka kamlan/hirveän/surkean kauheaa on, kun lasten pitää mennä taas kouluun. Minulla on asiasta eriävä mielipide, joten en aio liittyä voivottelijoiden kuoroon.

Päätin jo alku kesästä, että vanheman pojan huone pitää maalata ennen koulun alkua. Minulla maalaus ei koskaan suju putkeen, ei siis nytkään. Ostin TAAS liian vähän maalia. Sitten se pahuksen maali loppui kaupasta. Kolmena päivänä minulle luvattiin, että huomenna  sitä taas on saatavilla. Sitä huomista ei koskaan tullut, joten viiimein mies kävi hakemassa minulle purkin Dublinista, ja toi sen mukanaan perjantaina. Toisen miehet tuovat vaimoilleen kukkapuskia, minä taas saan maalipurkkeja. Olin muuten todella iloinen tuosta purkista! Nyt on huone maalattu ja huonekalut taas paikallaan.

Koulukirjojakin on päällystetty oikein urakalla. Kaikki tarvittavat tarvikkeet ja kirjat 99% on ostettu ja rahaa paljon taas tuhlattu. Äiti on valmiina, pojat eivät!

Torstaina olin työkaverini häissä iltakutsulla. Minulla on lähes valmis postaus irlantilaisista häistä, ja siinä selitän tarkemmin nämä eri kutsut. Olipa todella hauska ilta. Sulhanen oli edelleen otettu hänelle viimeisenä työpäivänä järjestetystyä yllätyksestä. Kun sulho lähti kahville, "koristelimme" hänen työpöytänsä. Morsian oli juonessa mukana ja lähetti meille kaikenlaista rekvisiittaa kotoa, plus vanhoja valokuvia. Sulhon ilme oli näkemisen arvoinen, kun pöydänlaidalla häntä tervehti mm. hänen suosikki nallensa!

Ilmat ovat olleet erittäin vaihtelevaisia, enkä ole ulos päässyt auringosta nauttimaan. Kävelylenkitkin ovat olleet kortilla.  Olen jo luopunut toivosta tämän kesän suhteen. Hypätään vaan jo reippaasti syksyyn. Sehän on täällä yleensä mukavan leuto ja sateeton.

Mies-parka sairastaa jälleen selluliitti (tulehdusta) jalassaan. Kuuri aloitettiin tänään. Minun laskujen mukaan on jo neljäs vajaan vuoden sisällä. Erikoislääkärille odottelemme aikaa, mutta sehän täällä kestää ja kestää ja kestää. Maanantaiksi suunniteltu vapaapäivä taitaa kulua mieheltä sohvalla, jalka pystyssä, makaillen. Meneehän se niinkin...






sunnuntai 19. elokuuta 2012

Penny Vincenzin kirjat

Kirpputorilta ostin pitkästä aikaan Penny Vincenzin kirjan. Olen lukenut lukuisia hänen kirjoittamiaan kirjoja, mutta edellisestä lukunautinnosta taitaa olla jo pari vuotta. Vincenzi on englantilainen kirjailija ja kaikille hänen kirjoille on yhteistä se, että ne ovat paksuja. Hyvä niin, sillä nämä kirjat saavatkin jatkua pitkään.  Kirjaa ei todellakaan lueta päivässä!

Yritin saada selville, että onko kirjalija suosittu myös Suomessa. Tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti ei. Onnistuin löytämään vain kaksi suomennettua kirjaa. Olenko väärässä? Onko tiestä kukaan lukenut hänen kirjojaan suomeksi?

Englanniksi häneltä on ilmestynyt 15 romaania, joista minulla taitaa olla ainoastaan pari lukematta. Ensi viikolla täytyy taas käydä tutulla kirpputorilla kirjaostoksilla ja etsiä nuo "lukemattomat".







torstai 16. elokuuta 2012

Ystävät

Minulla näyttää olevan ystäviä ympäri maailman. Enkä nyt tarkoita teitä blogiystäviä. Nämä hyvin tuttavalliset ystävät lähestyvät minua sähköpostitse, harva se päivä. Yleensä olen ystävien viesteistä todella iloinen. Mikäpä sen mukavampaa kuin kommentti FBssä tai blogissa, sähköpostiviesti, tai peräti perinteinen kortti postissa. Valitettavasti näiden sähköpostiystävien viestit eivät saa minua hymyilemään. Kävin tässä läpi Hotmailin roskapostia, ja mm seuraavat ystävät ovat ottaneet minuun, hyvin tuttavallisesti, yhteyttä:

 

- Anna Cane lähestyy minua ystävällisesti ja pyytää rahaa.

- William kirjoittaa minulle hienoin sanankääntein ”My dear I come to you for help and trust” ja pyytää rahaa.

- Kabo Ukao pyttää tutustumaan liikeideaansa ja ottamaan yhteyttä. Haluaa ilmiselvästi minut rahoittamaan uutta yritystään.

 - Linda Suleman se vasta hyvä ystävä onkin, sillä hän aloittaa viestinsä ” Hello my beloved” ja rahaa on vailla hänkin.

- Kolme eri Mohammediä on myös ottanut yhteyttä ja yllätys, yllätys rahaa pitäisi lähettää heillekkin. Visakin käy tai sitten pankkisiirto.

 

Maailmalle on ilmeisesti levinnyt tieto, että VN mielellään lähettää rahaa, antaa luottokorttinsa numeron kenelle tahansa tai sijoittaa esim. nigerialaisiin yrityksiin. Pitääköhän tästä nyt olla ihan otettu, kun minua näin varakkaana liikenaisena pidetään? Viruksia pelkäävänä en yleensä avaa näitä kerjuukirjeitä, vaan tuhoan ne heti. Sellainen ystävä minä olen!

Olisi todella mielenkiintoista tietää vähän enemmän näistä muhammedeistä, annoista ja kaboista. Kuka tai ketkä näiden kerjukirjeiden takana on/ovat? Puhtaita jauhoja tuskin on kenenkään pussissa. Sekin kiinnostaa, että tuottaako kerjuu koskaan tulosta? Lähettäkö joku ihan oikeasti rahaa Kabolle Nigeriaan? Tai antaa Williamille luottokorttinsa numeron? Tuskin. Vai antaako sittenkin, koska ei kai näitä viestejä kukaan huvikseen lähettele.


tiistai 14. elokuuta 2012

Harrastamaan

Joka syksy teen pyhiä päätöksiä, että olisi aika aloittaa joku uusi harrastus. Selaan innolla iltakoulujen esitteitä. Vahtoehtoja on monia, mutta yleensä päädyn aina mielessäni espanjan tunneille. Into loppuu yleensä siinä vaiheessa, kun katson kurssien aikatauluja. Ei onnistu, joten yritetään uudestaan ensi vuonna.

Nyt se "ensi vuosi" on taas käsillä. Kursseja en ole ehtinyt vielä edes etsimään, ja taidan jättää koko prosessin väliin tältä vuodelta. Siirryn suosiolla syksyyn 2013 tai  2014. Tajusin jo näin aikaisessa vaiheessa, että ei tule iltaopiskelut taaskaan onnistumaan. Poikien jalkapallo saa mennä tänäkin vuonna espanjan edelle. En halua vetää aikatauluja liian tiukoiksi, sillä seuraa vain tiuskiva ja väsynyt äiti. Sitä ihmettä tuskin tulee tapahtumaan, että mies saisi täältä lähistöltä töitä.  Parin vuoden päästä tilanne on jo täysin toinen. Silloin pojista vanhempi toivottavasti aloittaa opiskelut. Vapaita iltoja luulisi järjestyvän minullekkin.

Haluaisin kuitenkin viritellä ruostuneita aivonystyröitäni ja käydä läpi unohtuneita espanjan alkeita.  Tietäisikö teistä kukaan hyvää espanjan kurssia, jota voisin tehdä omassa tahdissa kotona? Ei haittaa onko opetuskielenä suomi tai englanti, kumpikin käy.

Barcelonassa oli yksi huono puoli: kaksi kieltä.



sunnuntai 12. elokuuta 2012

"Mustikassa"

Ei nyt ihan perinteisesti metsässä, vaan lähi-Aldissa. Puolalaisia tarhamustikoita oli tarjouksessa 69c per rasia. Normaalisti tälläinen onnettoman pieni rasia maksaa siinä kahden euron hujakoilla.

Oikeat mustikat maistuvat kyllä paremmilta, mutta hyviä ovat nämäkin. Pistin pakastimeen monta rasiaa. Voin nyt minäkin sanoa, että marjassa on käyty ja pakaste pullistelee! Oletteko te käyneet marja- tai sienimetsässä?





lauantai 11. elokuuta 2012

Kultaa...


 Katie Taylor voitti kultaa naisten nyrkkeilystä.

"Katie Taylor, ainut nainen jota irlantilaiset miehet pelkäävät enemmän kuin omaa äitiään!"

torstai 9. elokuuta 2012

Huono Onni



Olympialaisten seuraaminen jäi minulta avajaisiin. Olen yleisurheilusta täysin OUT. Minua on huippu-urheilussa aina vaivannut se, että onnistuminen on voi olla niin kovin pienestä asiasta kiinni. Uskon, että Huono Onni kummittelee jossain taustalla ja iskee yllättäen jonkun raukan kimppuun. Urheilija on harjoitellut vuosikausia päästäkseen joukkueeseen. Hän on elämänsä kunnossa. Urheilu on mennyt elämässä kaiken muun edelle. Päivästä ja vuodesta toiseen ainaista harjoittelua ja jatkuvaa kieltäytymistä milloin mistäkin. Välillä kroppa reistailee, liika on liikaa. Ja sitten viimein onnistaa, lentolippu kisoihin on   taskussa.

Niin moni jää rannalle. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta sitten Huono  Onni sekottaa kaiken. Juuri ennen H-hetkeä iskee vatsatauti tai flunssa. Kilpailutilanteessa toinen urheilija vanhingossa tönäisee. Vanha urheiluvamma alkaa yllättäen vaivaamaan. Pahimmassa tapauksessa urheilija satuttaa itsensän niin pahasti, että ura loppuu kesken kisojen. Huonolla Onnella on niin monet kasvot. Vuosien harjoittelu valuu hetkessä hukkaan. Koko kansan juhlitusta suosikista tulee hetkessä maanpetturi.

Kilpailu on uskomattoman kovaa,ja samoin vaatimukset. Osa sortuu, tai pakotetaan, ottamaan purkista jotain, joka parantaa suoritusta. Ottaa samalla suuren riskin, ja kiinni jäätyään voi sanoa näkemiin urheilulle. Kaikeista ei Huonoa Onneakaan voi syyttää.

Ja sitten on vielä niitä, joiden suorituksen Huono Onni yrittää pilata. Juoksija kaatuu. Huono Onni nauraa partoihinsa. Juoksija nousee. Ottaa Huonoa Onnea rinnuksisa kiinni ja heittää sen pois radalta. Ja koko maailman yllätykseski Juoksija voittaa ja tekee samalla uuden maailmanennätyksen.  Huippu-urheilua pahimmillaan ja parhaimmillaan. Suomi tarvitsee uuden Lassen!



tiistai 7. elokuuta 2012

Viisi pientä serkkua ja Rock of Cashel




Irlantia parhaimmillaan. Näkymä Rock of Cashelista. Toisen linnan rauniot.


Meillä ei ollut pitkäksi viikonlopuksi mitään erityistä ohjelmaa. Minä odottelin rantakelejä, edes yhdeksi päiväksi - turha toivo! Sitten sunnuntaina soi puhelin, ja pian meille tuli oven täydeltä pieniä serkkua, pitkästä aikaan kylään. Kyllä, heitä on viisi: vanhin 9 v, pienin 3, eikä kaksosia. Toiseksi pienin istahti ison serkunsa viereen ja puhui hänelle kaksi tuntia yhteen putkeen. Kaikkia tärkeitä asioita. Eikä pojista vanhempi voinut kun nauraa. Juniori puolestaan potki palloa toisten kanssa, ja päivä kului nopeasti. Minä kannoin lounasta pöytään, ja kaikki söivät uskomattoman kiltisti! Yksi serkuista kysyi moneen kertaan, että onko teillä leikkihuonetta. Juniori yritti selittää, että kyllä meillä sellainen on, mutta siellä ei ole enää leluja. Serkku-parka kysyi sitten, että minne ne lelut ovat menneet? Ei auttanut selitykset, että meillä ei enää kukaan leiki leluilla. Ihme paikka, kun kaikki lelutkin ovat hävinneet...

Serkut olivat lomamatkalla (ihan kyllä vanhempiensa kanssa, eivätkä keskenään), ja pyysivät meitä maanantaina käymään vuokraamassaan mökissä. Ajelimme sinne, ja lähdimme koko porukalla tutustumaan kuuluisaan nähtävyyteen Rock of Cashelin kivilinnoitukseen. Maisemat olivat, pilvistä säästä huolimatta, upeat ja otimme osaa myös opastetulle kiertokävelylle. Välillä laskimme "lampaat",  ja kaikki olivat tallella. Juniori ketteränä juoksi pienimpien perässä, ja viimein otti vilkkaimman reppuselkäänsä. Pysyi ainakin tallessa!  Mukava ylimääräinen vapaapäivä, piristävässä seurassa. Kun illansuussa palasimme kotiin, olimme mieheni kanssa aivan loppu. Emme ole tottuneet näin liikkuviin vieraisiin!

http://www.cashel.ie/

Tässä teille kuvia itse linnoituksesta. Käykää ihmeessä tutustumassa, jos joskus liikutte Irlannissa.















Tyypillinen kelttiläinen risti.

lauantai 4. elokuuta 2012

Hanna Tuuri: Tuulen maa




Hanna Tuuren kirjoittamista Irlanti-aiheisista kirjoista olen postannut aikaisemminkin. Ketään ei varmasti yllätä se, että näitä kirjoja luen mielelläni. Irlantilainen aamiainen on edelleen ehdoton suosikkini, vaikka kyllä minä Vihreän saaren puutarhoistakin pidin. Tuurin uusin kirja, Tuulen maa, vie lukijat Hannan kotiseudulle Askeyn tielle, Egoolyn kylään, joka sijaitsee Mayon kreivikunnassa. En ole Mayossa koskaan käynyt, enkä Egoolyn kylästä kuullutkaan, mutta hyvin voin kuvitella minkalaisesta maalaiskylästä on kysymys.

Kun minä kirjoitan täällä blogissani meidän kylästä, olisi kuvaavampi sana oikeastaan pieni kaupunki. Meillä on nimittäin kaksi ostoskeskusta, elokuvateatteri, McDonalds, ravintoloita, vaatekauppoja, pankkeja, posti, kouluja ja tietysti kirkot (katolilainen ja protestanttinen), useita pubeja ja vedonlyöntitoimistoja. Pelkästään meidän asuntoalueella on yli 100 taloa. Corkin kaupunkiin on matkaa vain noin 10 km, ja sinne pääsee kätevästi bussilla.

Hannan kirjan perusteella Askeyn tieltä on pitkä ja kuoppainen matka vähän joka paikkaan, ja asukkaatkin voi laskea yhden käden sormilla. Vaikka siis asumme samalla saarella, ovat asuinpaikkamme ja arkemme aika erinlaisia. Hanna asuu ihan oikeasti Irlannin maaseudulla, minä täällä kaupungin kupeessa, kaikkien palveluiden lähellä.

Kirjassaan Hanna kuvaa hauskasti kylän asukkaita: hammaslääkärin kauhua (tai kultakaivosta) hampaatonta Paddyä, jonka puheesta ei kukaan saa selvää. Sitten kylässä englantilainen pariskunta, jonka peribirttiläiset kommentit saavat minut samalla hymyilemään ja  pyörittämään päätäni. Entäs sitten se amerikkalainen pariskunta, joka päättää asettua Mayoon?

Maaseudulla on myös kirjoittamattomia sääntöjä, joita ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Nyt jo edesmenneen Jimmien maapaikkaa yrittetään myydä. Englannissa asuva perikunta ei ymmärrä, että Jimmiestä huolta pitäneelle Kevinille olisi pitänyt tarjota ensiksi maatilkkua, ja vielä edulliseen hintaan. Kirjailijan suhtatuminen kyläläisiin on välitöntä, ja kirjasta välittyy myös tunne, että kylätiellä hiihtävä Hanna ja hänen puutarhurimiehensä ovat on täysin hyväksyttyä. Aina ventovierasta, muualta tullutta, ei oteta yhtä hyvin vastaan.

Nykypäivän Irlantia kuvaavassa kirjassa kirjoitetaan tietysti myös lamasta, Olli Rehnistä ja politiikasta. Sää Mayossa on välillä armotonta ja tekee tuhojaan. Eräänä päivänä kylään saapuu  hevosia, jotka jäävät oman onnensa nojaan ja syttyy tulipalo, jonka sytyttäjää ei koskan saada selville.
Suuria tapahtumia hiljaisessa kylässä.

Vaikka siis elämäni ja arkeni täällä Corkissa on aika erillaista verrattuna Hanna Tuuren elämään, voin eläytyä täysin kirjan kertomuksiin. Olen tämän sanonut aikaisemminkin ja sanon taas, että Hanna ymmärtää hyvin Irlantia ja irlantilaisia. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että jos joskus tiemme kohtaavat, meillä saattaisi riittää juteltavaa usean teekupposen verran.

Haluan tähän vielä lainata pätkän kirjan lopusta. Maaseudun rauhassa, aina asunut (hampaaton) Paddy kuvaa hyvin Irlantia, katsoessaan tulipalon jälkiä ja ihmetellessään maan uudistumisvoimaa:

"Kyllähän she maa, Paddy tuumii maamiehen vakaalla viisaudella ja myhäilee sitten: -She on vähän kuin koko Irlanti. Niin kuin she lintu. Puhuivat shiitä tänä aamuna radiossha.
- Mikä lintu, ihmettelemme.
- Viinix vai mikä se oli?
- Feeniks?
- Niin, she juui.
Radiossa on sanottu, että Irlanti on aina noussut takaisin jaloilleen, syntynyt uudestaan kuin feenikslintu tuhkasta.
-Tuhkashta ja tuhkashta, Paddy sanailee vakavana.
-Kai she pitää uskoa.
-Niin kai, hymyilemme.

Paddyn mietteisiin ja kirjan viimeiseen kappaleeseen haluan minäkin uskoa.

" Irlantiin iskevät usein isojen merien myrskyt. Vuosisatojen aikana maa on kokenut kohtuuttomasti epäonnea, vääryttä ja surua. Miljoonat ihmiset ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan. Joskus tuuli on sentään kääntynytkin. Siirtolaiset ovat palanneet, tuoneet mukanaan uusia tarinoita, uusia tapoja ja uusia ajatuksia. Irlanti on noussut monta kertaa, ja se nousee taas. Sellaista on elämä valtameren saarella: aaltojen ikuista liikettä, alati mieltään muuttavan tuulen oikkuja."


perjantai 3. elokuuta 2012

Ai, että mitäkö kuuluu Irlantiin?

Täytyy myöntää, että en ole katsonut kertaakaan uutisia sitten Suomesta palattuani. En vain juuri nyt halua, että joku tulee olohuoneeseeni kertomaan mitä Irlannissa tai maailmalla tapahtuu. Yleensähän ne uutiset ovat ikäviä. En myöskään jaksa kuunnella kenenkään ympäripyöreitä selityksiä. Suoraan kysymykseen suora vastaus,  myös päättäjiltä. Ainainen marina televisiossa ärsyttää myös. Joka ainoa osasto/järjestö/yhdistys on juuri se kaikkien tärkein, ja tarvitsee kipeimmin rahaa, jota siis ei ole. Rehellisesti sanoen olen aika OUT maan ja maailmankin tapahtumista.

Sen verran olen kuitenkin perillä, että suuri uutinen täällä oli tällä viikolla se, että kuuluisa Irlantilainen kirjalijia Maeve Binchy on kuollut. Suomessakin tunnetun kirjailijan kirjoja on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta. Olen tainnut lukea lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat. Suuri osa oli mielestäni loistavia, ja sitten oli muutama, joista  en pitänyt ollenkaan.  Koko kadun kasvatista, joka jäi kirjailijan viimeiseksi kirjaksi, en onnistunut tunnistamaan tämän päivän Irlantia olenkaan.  Maeve Binchyn kirjat olivat, ja ovat tietysti edelleen, sellaisia helppoja luettavia, joiden tarina vie mukanaan. Ei siis ihme, että ovat niin suosisttuja ympäri maailmaan.
Kauan sitten Lontoossa mainitsin kerran irlantilaiselle työkaverilleni, että olin juuri lukenut Maeve Binchyn kirjan ja pitänyt kovasti lukemastani. Työkaverini katsoi minua jotenkin oudosti. Sitten kuulin mielenkiintoisen tarinan: samainen rouva oli ollut aikoinaan töissä Irish Timesin Lontoon toimituksessa, jossa myös Maeve Binchy työskenteli toimittajana. Nämä kaksi voimakastahtoista irlantilaisnaista eivät tulleet keskenään toimeen, eivät sitten alkuunkaan. Ja kun irlantilasnaiset eivät tule toimeen keskenään, niin silloin on parempi olla sekaantumatta. Voi, päätoimittaja parkaa! No, työkaverini joutui myöntämään, että kaikesta huolimatta Maeve osaa kirjoittaa. Aina Maeve Binchyn nimen kuuleessani näen mielessäni nämä kaksi, verbaalisesti erittäin värikästä naista, ottamassa mittaa toisistaan.

Lontoo on tietysti esillä myös täällä. Irlannin kultamitallitoivo Lontoossa on nyrkkeilijätär nimeltään Katie Taylor. Ihan realistinen tavoite kulta on, sillä hän on jo maailmanmestari. Nyrkkeily ei minua kiinnosta, mutta toivottavasti Katie pärjää.

Quinnin mahtiperheen rahasotkut ja katoamistemput ovat kuin suoraan Dallasista tai Dynastiasta. Kelttiläisen tiikerin aikana tämä perhe oli mukana mahtipontisissa rakennusprojekteissa, niin Irlanissa kuin muuallakin, omisti vakuutusyhtiön ja ties mitä... Ja sitten kävi, miten kävi ja nyt yritetään saada edes osa rahoista takaisin. Irlantilainen surullisen kuuluisa Anglo Irish Bank oli tietysti  avokätisesti lainaamassa Quinnin perheelle (joka myös omisti ylläen tukun pankin osakkeita) rahaa. Se, mitä perhe omistaa ja missä, onkin sitten mielenkiintoinen kysymys, johon herra Quinn itsekkään ei näytä pystyvän vastaamaan – rehellisesti. Joka tapauksessa €2.8 biljoonaa ei ole ihan pieni summa.
Eniten irlantilaisia puhuttaa kuitenkin surkea kesä. Ainahan säästä puhutaan, mutta juuri nyt entistä enemmän. Elokuuta pukkaa, mutta lämpöasteet eivät kohoa.  Keskiviikko taisi olla kesän ensimmäinen 100% kuiva päivä meidän kylällä. Pahoin pelkään, että se jäi myös viimeiseksi.

Tässä pikainen uutiskatsaus Vihreältä Saarelta.






keskiviikko 1. elokuuta 2012

Tunnustus

Matkatar antoi minulle seuraavan tunnustuksen. Kaunis kiitos! 





Ohjeet annettiin mukaan ja ne ovat seuraavanlaiset:


1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Anna tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.




1. Katsoin Olympilaisten avajaiset lähes kokonaan. Tykkäsin.

2. Lottosin viime perjantaina, mutta en ole tarkastanut voitinko mitään. Saatatte siis lukea miljonäärin kirjoituksia. Huomenna on pakko tarkastaa numerot! Saatan sitten aloittaa uuden blogin : Miljonäärinä Vihreällä Saarella.

3. Olin sunnuntaina auttamassa ystäväni uudessa ravintolassa, ja siellä oli ihan hirvän kiire. Lopuksi jouduin vielä pesemään ihan mahdottoman suuren ja painavan kattilan, ja onnistuin kastelemaan itseni oikein kunnolla.  Kun pääsin illalla kotiin, kaaduin sohvalle ja siitä jotenkin sain raahattua luuni yläkertaan makuuhuoneeseen. Toimistotyö on kyllä kuin leikkiä tuohon verrattuna. 

4. Olen hoikistunut 3 kg.

5. Ostin lauantaina kahdet talvisaappaat. Niitä myytiin puoleen hintaan yhdessä kenkäkaupassa, joten pakkohan sitä oli. Eivät käy kyllä Suomen pakkasilla, mutta täällä niillä pärjää ihan hyvin.

6. Olen todella onnellinen siitä, että huonosti alkanut vuosi on kääntynyt näin hyväksi: meillä kummallakin on töitä ja muutekin asiat ovat suhtkoht kohdallaan.

7. Edessä pitkä viikonloppu ja ajattelin, että olisi kiva lähteä miehen kanssa pitkästä aikaan kahdestaan kaupungille. Viikonloppuna kävin ystäväni kanssa mukavassa tapas-ravintolassa, joten jospas vaikka sinne uudestaan. 

8. Pojat ovat vielä lomalla kuukauden. Jos säät eivät tästä parane, meillä kaikilla on edessä pitkä kuukausi.




Haastan  mukaan: Minen, Heljän, MaaMaan, Elegian, Sateenkaaren, Allun, Karoliinan ja Veran.