maanantai 30. heinäkuuta 2012

Rentun ruusuja, murhia ja hutunkeittoa‏

Lontoon hulinasta siirryimme pieneen, rauhalliseen kylään Satakunnassa. Serkkuni oli meitä vastassa Turun kentällä. Ei kuulemma yhtään tienviittaa opastamassa, että Ryanairilla on ihan oma terminaali. Tai no, terminaali ja terminaali. Vaja taitaa olla kuvaavampi sana. Vastaanottajat odottivat matkustajia ulkona, kun ei sisälle ei mahtunut. Ryanairilla lentäminen ei maksa paljon, ja siksipä mariseminen ja valittaminen on ihan turhaa. Nyt en siis marise enkä valita, vaan kerroin teille niin kuin asiat oli. Olen aina ajatellut, että Ryanairin Tampereen terminaali on yksi ankeimmista paikoista Suomessa. Ei ole enää. Turun Ryanairin ”vaja” meni edelle. Passintarkastukseen jonotettiin lähes tunti ulkona  (katos oli, mutta talvipakkasella olisi voinut tulla kylmä).  Ja arvatkaapas missä tulli oli? No, ulkona sekin! Tarkkasilmäinen Juniori kommentoi: "on se kumma, kun täällä nämä lentokentät ovat aina näin surkeita ,ja kaikki muut rakennukset ovat ihan hyviä". Onneksi lensimme takaisin Helsingistä, ettei Suomen lentokenttämaine mennyt lopullisesti.





Enon luona meitä pidettiin taas kovasti vieraina. Saunottiin, uitiin, syötiin hyvin ja pelattiin mölkkyä. Jo ensimmäisellä kävelylenkeillä tein tuttavuutta ojanpenkareiden kanssa. Nyt tietysti luulette, että aloin törpöttelemään (suomalais- ja irlantilaiskansallisesti) heti loman alussa. Kun tie ei enää piisannut, päädyin ojaan  keräämään rentun ruusuja!  En törpölellyt, vaan ihailin (ja kuvasinkin paljon) kauniita ja värittäitä luonnonkukkia. Ilmeisesti sateisella kesällä oli ollut osuutta asiaan, ja ojanvarret näyttivät tänä kesänä normaalia upeimmilta.


Satakunnasta matka jatkui ystävän kyydissä kotikonnuille Etelä-Pohjanmaalle. Pojat jaksavat ihmetellä, että  tiet ovat niin hyvässä kunnossa, vaikka autoja ajaa vastaan vähän ja ympärilläkin on vain loputonta metsää!  

Minun aikatalujani sanelevat aina pallot: Irlannissa jalkapallo ja Suomessa pesäpallo. Täällä kertaa lomaan saatiin mahtumaan peräti neljä mestaruussarjan pesäpallopeliä. Itse kävin katsomassa vain  yhden , ja siitä kuulin. En kehdannut tunnustaa, että kun  pojat keittivät kentällä huttua ja  laskivat kuolleita , äiti lötkötti sängyssä ja selvitteli murhia. Ai, että minä sitten nautin Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen dekkareista. En voinut olla nauramatta Juniorin pelisyömisille: hän kävi ostamassa aina pari makkaraa, jotka huuhtoi alas, milläs muulla, kuin teellä! Siinä oikein kunnon irlantiais-suomalainen poika.



Suomessakin kaikki valittivat säästä. Viime kesien helteet taisivat olla  vielä liian tuoreessa muistissa. Irlannin alkukesä oli niin surkea, että Suomen sadekuurot eivät onnistuneet pilaamaan lomaamme. Ennen lomalle lähtöä meidän kylällä nimittäin tulvi ja pahasti. Uudehko ostoskeskus oli kiinni korjausten vuoksi pari viikkoa. Edelleen osa kylän ravintoloista ja kaupoista on suljettu. Tuhot olivat valtaisat.  Olisihan se tietysti ollut mukavaa, jos aurinko olisi paistanut koko ajan, mutta meni se loma näinkin. Juniorin loman pelasti polkupyörä, jolla hän viiletti pitkin kyliä. Hyvät pyöräilytiet innostivat pyöräilemään. Pojista vanhemmalla on onneksi kaiken ikäisiä kavereita, joten aika kului ihmeen mukavasti.



En enää jaksa ohjelmoida koko lomaa, joten näen ketä näen, ja lisää sitten taas ensi vuonna. Se pitää vielä erikseen mainita, että Junori pääsi käymään Power Parkissa ja vielä sen lisäksi Linnanmäelle. Irlannissa ei ole huvipuistoja (kiertäviä tivoleja ei lasketa), joten Suomen huvipuistot ovat meillä kova sana.



Loma päättyi mukavissa merkeissä Helsinkiin, jossa olimme kaksi yötä. Yöunet jäivät lyhyiksi, kun piti ystävän kanssa parantaa maailmaa ja käydä läpi  kaikki asiat. Helsinki helli meitä auringolla ja pelotteli vähän ukkosellakin.  Pojista vanhempi totesi, että täällä hänkin voisi asua.  London 0 - Helsinki 1.
Nyt olemme sitten takaisin Virheällä Saarella! Päätin, että en anna sään lannistaa. Katsotaan miten käy...


perjantai 27. heinäkuuta 2012

Lontoossa


Lentomatka Corkista Lontooseen kestää vain yhden kitusen tunnin. Ajassa pieni lyhyt pyräys, mutta muuten lähtö- ja saapumispiste ovatkin sitten kuin yö ja päivä.  Liverpool Streetin asemalla Lontoo suorastaan hyppäsi silmille. Piti löytää paikka, jossa pystähtyä ja vetää vähän henkeä. Värikäs ihmismassa yritti imaista meidät mukaansa. Piti olla kiire jonnekkin. Pojat katsoivat menoa suu auki. Sitten naps, ja minulle meni kuin vanhasta muistissa  Lontoo-vaihde päälle. Oliko se tuttu Lontoon asemien haju, joka pisti minut liikeelle?  Kävelytahti nopeutui, liput masinasta ulos, päämäärätietoisesti tubeen (siis mertoon), lippu sisään, portit auki, liukuportaita ylös ja alas, käytäviä oikealle ja vasemmalle, lippu sisään ja ulos. Ja siinä se oli Piccadilly Circus.  Päivä alkoi yhdestä suurkaupungin kiireisimmistä ja kuvatuimista paikoista.  Mentiin siis suoraan asiaan! Ilma oli jotekin painostava, ja hiki valui otsalta jo aamulla. Tuben ”tuoksut” vaihtuivat pakokaasuiksi. Minulla on valitettavan hyvä hajuaisti ja -muisti!


Joku tarttui minua takinhelmasta kiinni. Mitä, taskuvarkaitako? Minulta ei ole koskaan varastettu  yhtään mitään. Ei se taskuvaras ollut, vaan Juniori. Pitkästä aikaa nappasi ensin takista kiinni, ja sitten  lujasti kädestäni , etten vain katoaisi tässä kaaoksessa. Kierroksen jatkuessa pojista vanhempi meni kumman hiljaiseksi. Vuosien varella olen saanut kuulla, kuinka typeriä olimme kun emme jääneet Englantiin.  Sitten hän, metrossa istuessaan, avasi vihdoin sanaisen arkkunsa. " En muistanut, että täällä on tälläistä!", hän sanoi. Tälläisellä hän tarkoitti täyttä metroa, tuuppivia/törmäileviä turisteja, jonoja, autoruuhkia jne.

Kirjoittajan kommentti:  aito britti ei tuupi, eikä töni  ja jos niin tekee, pyytää heti  kohteliaasti anteeksi.  Aito britti osaa myös jonottaa vuoroaan sivistyneesti. Valitettavasti aidot, kohteliaat britit näyttävät  olevan katoava luonnonvara omassa pääkaupungissaan.


"Siis, eihän täälläista kestäisi joka päivä", jatkoi poika.  "Aivan liian hektistä ja stressaavaa, jo pelkästään paikasta toiseen siirtyminen.", kuului seuraava kommentti.  Ja sitten se tuli: "täällä en kyllä haluaisi pysyvästi asua".  Siis mitä, kuulinko oikein? Saisinko tuon kirjallisena, kolmena kappaleena ja allekirjoituksella varustettuna?  Seisoessamme pitkissä ja jyrkissä liukuportaissa hän ihmetteli vielä ääneen: "Miten ihmeessä te minua täällä pienenä rattaissa raahasitte”? 

Kirjoittajan kommentti: Lontoon keskusta, joka on kyllä hyvin laaja käsite sinäänsä, ei ole miellyttävä paikka lasten kanssa. Eikä ainakaan rattaiden kanssa, eikä vilkkaiden poikien. Onneksi keskustaan oli harvoin asiaa, ja jos oli niin silloin mentiin vain sinne minne piti ja suorinta reittiä, ja nopeasti takaisin kotiin. 

Minulla on huono suuntavaisto, mutta jotain oli jäänyt päähänkin. Katselimme ja kiertelimme. Olisin halunnut ottaa valokuvia, mutta helppoa se ei ollut. Kadulla ei noin vain pysähdytä, tai joku kävelee päälle. Aina on jonkun pää, olkapää, hartiat....edessä. Napsin muutaman kuvan, ja pistin kameran laukkuun. Olkoon. Keskityin katselemaan, kuuntelemaan ja nuuhkimaan Lontoon tunnelmaa. Sanalla sanonen tunnelma oli odottava. Odotettiin sadetta, edes vähän puhdistamaan painostavaa ilmaa. Vielä enemmän odotettiin Olympialaisia. Kaupunkia oli putsattu, kiillotettu ja korjattu. Turistien Lontoo (siksi  minä keskustaa kutsun, koska aito lontoolainen ei siellä turhia hengaile)  oli lähes valmiina ottamaan vastaan olympiavieraita.


Kirjoittajan huomiio:  Ai, että eikö täällä ole jo tarpeeksi ihmisiä? Lisää vaan sadriineja purkkiin. Kisojen aikana kannattaa pysyä kaukana.



Entisille kotikonnuille emme ehtineen. Päivässä oli liian vähän tunteja. Sen sijaan tapasimme ystäviä. Pojista vanhepi (kiitos FBn) kierteli kaupungilla entisen luokkakaverinsa kanssa. Hauskaa oli, ja yhteyttä luvattiin pitää jatkossakin. 


Juniorin kanssa saimme tarpeeksi tunkkaisista metroista, joten vaihdoimme busseihin. Iltapäivälllä tapasimme hyvän ystäväni ja hänen nyt jo isot tyttärensä. Istuimme ravintolassa ja muistelimme menneitä. Entiset leikkikaverit katselivat toisiaan. Siitä oli pitkä aika, kun kävin synnytyslaitoksella katsomassa ystäväni pientä, suloista vauvaa!

Juniorin päivä kohokohta oli ehdottomasti M & M-kaupassa käynti. Voi, apua sitä karkkimäärää!  Shoppailu ei minua näytä enää kiinnostavan.  Ei edes kaupungissa, jossa on kaikkea.  Sellaisenkin havainnon tein, että Oxford Streetin kaupoissa oli hiljaista. Miksiköhän? Onkohan niin, että turistit matkustavat nykysin niin kevyesti, että ostoksille ei ole laukussa tilaa.



Oli jäähyväisten aika. Iso, lämmin halaus ystävälle. Näkemiin Lontoolle, joka tuskin edes huomasi käyntiämme. Ex oli selvästi toipunut erostamme, ja jatkanut elämäänsä ilman sen kummempaa tunnekuohua tai romahdusta. Tuskin tuo koskaan edes muisteli yhteistä taivaltamme. Vaikka ulko”näkö” oli viimeisen päälle sliipattu ja siloteltu, vaikutti Ex jotekin väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Ehkä jopa vähän yksinäiseltä. 

Ihmisiä tulee ja menee, mutta harva jää. Lontoosta otetaan kaikki irti mitä saadaan, mutta annetaan hyvin vähän tilalle. Ennen maanalle katoamistani, sipaisin entistä siippaani hellästi poskelle, ja kuiskasin korvaan kiitoksen menneistä yhteisistä vuosista. Kyllä, kiitoksen!  Ne vuodet tekivät minusta aikuisen, vaimon, äidin ja ihmisen joka oppi katsomaan maailmaa uusin silmin. Toivottelin, jo nyt väsyneen näköiselle ex. siipalle, jaksamista Olympialaisten ajaksi.  Tunsin Exän katseen selässäni, kun  poikein kanssa katosimme maanalle tuhansien ja taas tuhansien ihmisten joukkoon. Olisiko hän halunnut sanoa jotain? Tuskin. Ei Exällä ole aikaa pysähtyä: the show must go on. Nonstop.


Pojat halusivat vielä  väsyttävän, mutta antoisan päivän jälkeen uimaan, joten kaivoimme uimapuvut laukusta ja pulahdimme hotellin uima-altaaseen. Siinä samalla pesimme Lontoon pölyt pois. Puhtaiden lakanoiden välissä, unen tuloa odotellessa, minulla oli hyvä olla. Välit Exän kanssa oli selvitetty. Ei, paluuta entiseen ei ollut. Kyllä, ratkaisu oli sittenkin ollut, sillä hetkellä ja siinä elämän- tilanteessa, se oikea. No hard feelings.


Aamulla meitä odotti lento Suomen vanhaan pääkaupunkiin. Helpotuneena totesin itselleni, että tätä Lontoo-asiaa ei tarvitse enää miettiä. Mies sai minulta tekstiviestin: "en muistanut, että täällä oli tälläistä"! Asia on siis loppuun käsitelty.



Ps. Jos joku lukijoista haluaa tietään, miten turistina saa Lontoosta, päivässä tai parissa, eniten irti, voin tehdä siitä postauksen. Tai kiinostaako jotain, miten Lontoota voi nähdä niin, että Visa-kortti ei räjähdä käteen? Ilmoitelkaa.


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Aika kultaa muistot, vai kultaako?

Minulle ja Lontoolle kävi kuten valitettavan useille pariskunnille: meille tuli 11 vuotta sitten ero. Olimme kyllästyneitä toisiimme, ja vaikka kuinka yritin palauttaa mieleeni sitä ”rakkauden” ensihuumaa ja sen väkeviä tunteita, en siinä enää 12 vuoden jälkeen onnistunut. En tiedä voinko edes sanoa, että erosimme ystävinä. Kolmaskin osapuoli oli. En ainakaan jäänyt miettimään, että olisi pitänyt vielä yrittää, antaa toiselle tilaisuus. Kun jäähyväisten hetki koitti, minä olin enemmän kuin valmis lähtemään. Olin täysin väsynyt ihmismassoihin, kultuurien sekalmelskaan, ainaiseen hulinaan, liikenneruuhkiin, tunkkaisiin metroihin/juniin/busseihin, epäpuhtaaseen ilmaan, asumisen ahtauteen ja kalleuteen, työssäkäymisen sulaan mahdottomuuteen, juurettomuuteen, pitkiin välimatkoihin...Lista oli loputon.

Muutto Vihreälle Saarelle oli siis helpotus, ja sillä hetkellä oikea ratkaisu. Lontoolla ei ollut enää minulle mitään annettavaa, eikä minulla Lontoolle. Suhde oli loppu.

Moni asia loksahti paikalleen heti tänne muutettuamme, osa ei koskaan. Yhtäkkiä meillä oli tilaa ja raikasta ilmaa hengittää. Pojista vanhempi suorastaan asui ulkona ja nautti uudesta vapaudesta. Englannissa hän ei koskaan viihtynyt koulussaan. Nyt heti ensimmäisen päivän jälkeen koulusta tuli kotiin iloinen poika. Arki helpottui, ja muutenkin elämä asettui uusiin uomiinsa, vaikka jouduin heti kättelyssä kolariin, alku uudessa työpaikassa oli kaikkea muuta kuin helppo ja terveyskin vähän oikutteli.

Irlanti on näinä vuosina näyttänyt meille myös nurjat puolensa. Uusi maa, ei ainakaan minulle, avaudu hetkessä. Toisaalta, hyvä niin! On oikeastaan aika helppoa elää, kun ei ulkopuolisena tajua eikä ymmärrä ihan kaikkea. 

Sitten tuli tämä kirottu lama, ja sotki meidän elämämme oikein kunnolla. Täällä on myös  pitänyt oppia se,  että se mitä sanotaan ja mitä tehdään ovat kaksi täysin eri asiaa. Sekin on ollut pakko hyväksyä, että veri ei aina olekkaan vettä sakeampaa, vaikka niin väitetään. 

Tajusin vasta kuinka henkisesti kuluttavia viime vuodet ovat olleet, kun aloin kysymään itseltäni ja mieheltäni, että olisiko meidän sittenkin pitänyt jäädä Englantiin. Se, että minä edes leikittelen ajatuksella asuvani edelleen Lontoossa, on suoranainen ihme. En minä Lontoota suinkaan vihaa. Viimeisinä vuosina vaan sain siitä tarpeekseni. Ja unohdin samalla ne hyvät puolet.

Viimeisestä Lontoon vierailusta oli aikaa jo ainakin neljä vuotta. Kun Juniori heitti ilmaan kysymyksen, että miltä se Piccadilly Circus näyttää, tein päätöksen. Lähdetään katsomaan. Alitajunnassani en lähtenyt katsomaan Piccadilly Circusta (joka on yksi niitä nähtävyyksistä, jota ei tarvitse käydä katsomassa montaa kertaa),vaan lähdin tunnustelemaan, että minkälaisia tunteita kohtaaminen Exän kanssa synnyttää. Teinkö aikonani suuren virheen? Olisiko yhteenpalaaminen mahdollista? Jäikö jotakin sittenkin kesken?

Sain vastauksen, ja suureksi yllätyksekseni pojista vanhempikin oivalsi jotain tärkeää... Siitä ja itse Lontoostakin enemmän seuraavassa postauksessa.





tiistai 24. heinäkuuta 2012

Täällä taas

Toinen työpäivä takana. Olen hengissä. Työkavereita hemottelin Fazerin Sinisellä. Hemmottelua ne raukat tarvitsivatkin, täällä sateen keskellä.

Koneen laskeudettua Dubliniin lauantaina olimme aivan ihmeissämme: pääkaupungissa paistoi aurinko. Eikä tuulilasia tarvinnut pyyhkiä kertaakaan ajomatkamme aikana. Tuulilasinpyyhkijät saivat pitkästä aikaan levätä!

Se on kuulkaa nykykyisin nopeaa tuo Dublinista Corkkiin ajaminen. Matka taittui pysähdyksineen kolmessa tunnissa. Tuskin muistan (tai siis muistan hyvinkin) aikaa, kun 257 km matkaan sattoi tuhrautua yli viisi tuntia. Silloin ajeltiin kylien ja pienten kaupunkien läpi, ja eteneminen oli sen mukaista. Tietulleista emme marisseet, sillä enää eivät traktorit eivätkä irlantilaisen suurpiirteisesti parkkeeratut autot, matkaamme hidastaneet. 

Sitä sietää ihmetellä, että miksi tasavallan kahden suurimman kaupungin välille ei saatu aikaisemmin rakennettua kunnon moottoritietä. Täällä ei tietääkseni pakkolunasteta mitään, joten maanomistajien kanssa kuluttettiin oikeusalijen penkkejä vuosikausia. Ja maanarvo nousi (yllätys, yllätys) samalla silmissä! Roomalla ja Dublin - Cork välisellä tiellä on yhteistä se, että niitä ei rakennettu päivässä.

Kotiin pääsimme, ja saimme vielä nauttia hetken lämpimästä illasta. Seuraavana aamuna, intoa puhkuen, katsoin verhonraosta ulos: ei paistanut aurinko, ei. Vettä satoi, on satanut ja sääennusteen mukaan tulee satamaan. Ei pääse unohtumaan, että olen takaisin Irlannissa. Alkakoot siis vetinen arki!

Ps. Vien teidät seuraavassa postauksessa päiväksi Lontooseen, ja sieltä sitten Suomen Suveen.