sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Madeleine


Tämä on viimeinen Madeleinestä otettu kuva.

Siitä on pian viisi vuotta, kun Madeleine McCann katosi hotellihuoneestaan Portugalissa. Leppoinen perheloma päättyi karmealla tavalla.  Madeleinen katoamisesta  uutisoitiin ympäri maailmaa. Pienen tytön ja perheen kuvat tulivat meille kaikille tutuiksi. Muistan, että parin viikon ajan Sky News ei juuri muusta puhunutkaan kuin tästä katoamisesta. 

Portugalin poliisin tutkimukset kangertelivat heti alkumetreillä. Tärkeiden ensimmäisten tuntien ja päivien aikana tehtiin monta virhettä, ja kidnappaaja/t pääsivät pakenemaan.  Välillä jopa vanhempia syytettiin lapsensa kidnappaamisen järjestämisestä. Juttu paisui ja paisui, mutta Madeleineä ei koskaan löytetty.

Vanhempia syytettiin siitä, että he olivat jättäneet lapset yksin huoneeseen nukkumaan, ja menneet ystäviensä kanssa illalliselle. Ystäväperheillä oli myös lapsia, jotka nukkuivat huoneissaan vanhempien syödessä.  Myönnän, kyllä minäkin tuota aluksi vähän ihmettelin: kolme pientä lasta yksin hotellihuoneessa.  Ei heitä sinne kuitenkaan tuntikausiksi yksin jätetty. Ravintola sijaitsi hotellialuella ja lähellä perheen huonetta. Säännöllisin väliajoin joku seurueesta kävi tarkastamassa, että lapsilla oli kaikki hyvin. Lapsen kidnappaus ei varmasti tullut, tässä rauhallisessa lomakohteessa, kenellekkään mieleen.
  
Kuullessani ensimmäiset uutiset Madelainesta, tuli  mieleeni häät, joihin osallistuimme koko perheen voimin. Pojista vanhempi oli 3-vuotias. Irlantilaiset häät kestävät aamun pikkutunneille, ja ennen pitkään väsynyt poika halusi nukkumaan. Vein hänet hotellihuoneeseen ja peittelin sänkyyn. Jossain unen ja valveillaolon rajamailla poika sanoi minulle, että ethän mene mihinkään. Häntä pelotti vieraassa huoneessa.
    
Toisaalta olisin vielä halunnut  palata häähumun keskelle, ja suoraan sanoen minua vähän harmitti. Päätin kutenkin kaivaa kirjan matkalaukusta ja jäädä pojan kanssa huoneeseen.  Mies jatkoi juhlimista, olihan kyseessä hänen veljensä häät.  Poika nukkui rauhallisesti omassa sängyssään, ja minäkin nukahdin ennen pitkää.  Ne häät jäivät minulta lyhyiksi, mutta sellaista se elämä oli pienen lapsen kanssa. 


En kertonut tätä siksi, että halusin esittää uhrautuvaa ja oikein toiminutta äitiä, vaan siksi, että olisin voinut valita aivan hyvin toisinkin. Nimittäin, jos huone olisi sijainnut lähempänä hotellin ravintolaa, jos poika olisi nukahtanut heti, jos en olisi ollut  väsynyt... Olisin siis  saattanut palata juhliin, ja käydä nukkuvaa lasta välillä mieheni kanssa tarkastamassa. Ihan niin kuin Madeleinen vanhemmat tekivät.  

Aamupalalla eräs sukulainen tuli kysymään, että minne hävisin kesken häiden. Kerroin vieneeni pojan nukkumaan, enkä halunnut jättää häntä yksin huoneeseen. Sitten tuli yllättäen märkärätti naamalle. Minulla kuulemma oli ONGELMA lapseni kanssa. Ovi  vaan lukkoon, kyllä lapsi sillä ihan hyvin yksin nukkuu. Lisää ongelmia oli kuulemma tulossa, jos en opi toimimaan lapsen kanssa oikein. Vuosia myöhemmin ko. rouva, Madeleinen tapausta päivitellessään, syyllisti (yllätys, yllätys) tietysti vanhemmat. Eikö olekkin kivaa, kun on tälläisiä täydellisiä äitejä, jotka jakavat ohjeitaan meille ei niin täydellisille ja osaavat AINA toimia itse oikein?

Madeleinen vanhemmat katuvat elämänsä loppuun asti sitä, että toinen heistä ei jäänyt huoneeseen lapsien kanssa. En koskaan ajatellut, että he olivat huonoja vanhempia, he vain valitsivat kahdesta vaihtoehdosta tietämättään se väärän.  Tottakai he nyt toimisivat toisella tavalla. He varmasti jättäisivät koko loma väliin ja pysyisivät kotona, neljän seinän sisällä. 

Joka vuosi katoamisajankohtana juttu palaa uudestaan julkisuuteen. Niin on käynyt tänäkin vuonna. Vanhempien puolesta toivoisin, että mysteeri selviäisi.  Vuosia jatkunut epätietoisuus, ja pitkään jatkunut julkismylläkkä ovat varmsti olleet heille rankkaa. Mietin juuri, että entäs sitten, jos tytär löytyykin? En halua edes ajatella, mitä hän on läpikäynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Muistaisiko hän enää vanhempiaan? Puhuisiko englantia? Miten tytär sopeutuisi elämään hänelle täysin vieraan perheen kanssa? 

Miten te viisi vuotta sitten reagoitte Madeleinen katoamiseen? 

Tältä hän näyttäisi luultavasti tänään.   



perjantai 27. huhtikuuta 2012

Auto x 2

Autottoman perheen elämä Irlannissa ei ole helppoa. Suuremmissa kaupungeissa se ehkä jotenkin onnistuu, mutta jos muutetaan vähänkin keskustan ulkopuolelle, niin auto on must. Ikuisuuskysymys näyttää olevan julkisen liikenteen toimivuus. Pärjäsimme yhdellä autolla vain ja ainoastaan, koska mieheni ei ollut täällä pysyvästi töissä. Nyt kun hän on taas Dublinissa oli pakko ostaa toinen auto. Autojen hinnat ovat kyllä laskeneet, mutta ylläpito ei. Bensan hinta nousee lähes viikottain. Viime viikolla tankkasin 1.69.9 litra hintaista bensaa. Viikossa minulta menee rahaa bensaan 40.00, eikä se aina edes riitä. Sitten päälle vielä autovero, joka riippuu moottorin koosta, katsastukset, jatkuvasti nousevat vakuutukset ja muut korjaukset. Cork-Dublin välillä pitää maksaa myös tietullit, joten siihenkin menee viikottain euroja. Kahden auton pito ei ole halpaa, mutta meillä valitettavasti välttämätöntä.

Sitten on tietysti myös tämä surullisen kuuluisa sateinen sää. Tiedän, minua ei ole tehty sokerista (vaikka sitä eri muodoissa mielelläni nautinkin), en siis sula, vaikka kastun. Ihan mielelläni minä sateessa lampsisin, jos vyötärö alkasi sulamaan ja kaksoisleuka katoaisi.  Testattu on, ei auta, jostain kummasta syystä kuivakävelykään ei ole auttanut! Olen olemassa leppoisen lyhyitä, virkistäviä,  normaaleja kuuroja ja sitten näitä irlantilaisia sadekuuroja. Irlantilainen sade”kuuro” saattaa kestää päiviä. Silloin vettä tulee joka ilmansuunnasta, ja välillä tuntuu, että sitä tulee maastakin!  Ostoskassien raahaaminen, kouluun käveleminen tai yleensäkään ulkona liikkuminen, ei ole irlantilaisen sadekuuron aikana kovin miellyttävää. Sateenvarjosta ei ole mitään hyötyä, kampaus (tätä blogia kirjoittaa ohuttukkainen nainen) tuhoutuu hetkessä ja jopa laukun sisältö kastuu. Meillä on kuivattu koulukirjoja patterin päällä kerran, jos toisenkin. Ihan vaan säänkin takia auton omistaminen alkaa kääntyä välttämättömyyden puolellle.
  
Olen viime aikoina käynyt useammankin henkilön kanssa keskusteluja autoilun kalleudesta. Yllättävän moni miettii ajamisensa tarkkaan ja välttää turhia ajokilometrejä. Kovin on ajatusmaailma muuttunut sitten Kelttiläisen Tiikerin vuosista, jolloin bensaa (halvepaa kylläkin) paloi.  Itse olen yrittänyt myös karsia turhaa ajamista. Luennoin itselleni, että säästän luontoa, rahaa ja saan liikuntaa.  Pyörää en ole hankkinut, enkä hanki, koska henkikulta on minulle erittäin rakas. Ainakin yritystä autoilun vähentämisessä on ollut, vaikka kyllä sitä mielellään menee sieltä mistä aita on matalin ja istahtaa ratin taakse.  Bensa-asemalla tankatessa ja ennen kaikkea maksaessa, tulee taas näitä asioita mietittyä. Auton bensamittari, kun ei nykyisin paljoa 20.00llä eurolla liikahda.




keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kaksi hanaa

Puutarhahommat lepäävät kahdesta syystä: kaksi hanaa on auki. Irlannin ihana kevät on muuttunut vähemmän ihanaksi vesisateeksi. Tätä on jatkunut jo niin kauan, että en pysy enää laskuissa mukana. It is raining, det regnar, "se" sataa... Toinen auki oleva hana onkin oma rakas nenäni. Olo on mitä on. Juniori potee omaa nuhaansa ja kysyi minulta, että saitko sinä tämän minulta vai minä sinulta? Yhteistuumin juomme lämmintä teetä ja napsimme lääkkeitä. Pojista vanhempi on sellaista tekoa, että häneen ei näytä meidän pöpöt tarttuvan.

Mieskin onneksi palasi takaisin Dubliniin onneksi terveenä. Ihan tasan nämä työasiat eivät hänellä koskaan mene: työtä ei joko ole ollenkaan tai sitten sitä on liikaa. Viime viikon työtuntimäärä 62! Harvoin hän valittaa, mutta viikonloppuna oli kotona väsynyt mies.

Meillä nuhanenillä on tosi tylsää. Tylsyyttä torjumme lehtiä lukemalla: Juniori lukee jalkapallolehtiä ja minä juorulehtiä. Onneksi tänään tuli postiluukusta Kodin Kuvalehti. Alkoi nimittäin Brad Pittin, Angelina Jolien, Reese Witherspoonin ja ennen kaikia Victoria Beckhamin pärstät jo kyllästyttää. George Clooney vielä menettelee. Mielenkiintoista olisi tietää, voiko hänen naamaansa edes kyllästyä?  Joka tapuksessa Kodin Kuvlehti tuli hyvään saumaan, eikä kenenkään pärstä tai mikään artikkeli minua ärsyttänyt.

Taimet olisivat jo valmiina istuttamista varten, mutta pitänee odotella kunnes kummatkin hanat ovat suljettu. Juuri nyt tuntuu siltä, että saamme odottaa ja pitkään. Minulle eivät tällaiset lehtienlukuiltapäivät pitemmän päälle sovi. Tahtoo ulos ja tahtoo uuden nenän...





maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kesätyökiista

Jostain syystä meidän murkulla ja minulla on ollut viime aikoina kinaa vähän joka asiasta. Minä nimittäin jo luulin, että nämä pahimmat kuohumiset on jo kuohuttu, mutta taisin olla väärässä. Viime vuonna koulu ja harrastukset veivät paljon energiaa. Niin paljon, että perheen kanssa ei enää jaksanut / viitsinyt kinata.

Tämä vuosi koulussa on ollut sanalla sanoen lusmuvuosi. Ei läksyjä, paljon hyppytunteja ja muutenkin tuntuu siltä, että koulussa ei tehdä yhtään mitään. Harrastuksia onneksi on ollut, mutta viime viikolla nekin loppuivat kuin seinään. Hockeykausi on ohi, ja viimeinen jalkapallo-ottelu pelattiin perjantaina. Nyt sitten on vapaa-aikaa vaikka muille jakaa.

Kesätöistä on keskusteltu sivistyneesti ja riidelty. Tiedän, niitä on vaikea löytää, mutta mitään ei löydy jos ei edes yritä. Isä on yrittänyt myös asiasta jutella. Olen myös sanonut, että maksamme jokun leirin tai kurssin, jos sopiva löytyy. Edessä on pian kolmen kuukauden kesäloma. Kolme kuukautta on pitkä aika KAIKILLE osapuolille, jos ei ole mitään tekemistä. Suomessa käydään lomalla, mutta siihen ei mene kuin kaksi viikkoa ja risat. Entäs sitten se loppuaika? Kotona olisi kyllä paljon tekemistä, mutta arvatkaapas vaan tapahtuuko mitään ilman, että asiasta pitää huomauttaa kymmenen kertaa.

Sekään ei auta, että kaveripiirissä (ja heidän perheissään) ei kannusteta kesätöitä etsimään. Nuoret kuulemma tarvitsevat lomaa, ja ehtivät kyllä tekemään ihan tarpeeksi töitä tulevaisuudessa. Sama asenne näytti olevan myös silloin, kun kesätöitä oli helppo löytää. Olin suorastan järkyttynyt, kun huomaisin, että yliopistoissa opiskelevien nuorten vahemmat maksavat heille matkat Kanadaan tai  USAn kesäksi. Osa opiskelijoista  kävi siellä ihan oikeasti töissä, kun taas osa vietti vaan lomaa, vanhempien toimiessa maksumiehinä. Työpaikka enkä löytyi, mutta jos työ oli tylsää, ei siellä montaa päivää viihdytty.

Minusta tuntuu, että kukaan ei ymmärrä minua tässä asiassa. Kuinka tärkeää on oppia mistä raha tulee, saada työkokemusta ja jotain tekemistä pitkäksi kesäksi. Jos ottaisin vastavalimistuneen nuoren töihin, niin mielummin palkkaisin sellaisen, joka on täyttänyt kesät kaupan hyllyjä, kuin sellaisen, joka on vaan ollut.

Jos ihmettä ei tapahdu, niin edessä on erittäin pitkä kesä. Enkä voi sanoa, että sitä innolla odotan.





lauantai 21. huhtikuuta 2012

Kärrypolku

Minä luulin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana olen nähnyt pahimmat ja parhaimmat irlantilaiset tiet / kärrypolut. Olen myös elänyt siinä harhaluulossa, että jollain tapaa ymmärrän irlantilaista liikennekultuuria (tai sen puutetta). Siis sitä, että tiet ovat huonosti viitoitettuja,  tai että niitä kaivattuja viittoja ei ole ollenkaan. Sekin on mahdollista, että viitta on, mutta se osoittaa väärään suuntaan. Eikä harvinaista ole sekään, että viitan kirjoitus on kulunut siitä pois. Omasta mielesäni olen siis nähnyt ja kokenut kaiken, eikä minua ei enää yllätä mikään.

Eilen lähdin viemään pojista vanhempaa jalkapallo-otteluun. Pojan kaveri varoitteli, että sinne on sitten vähän vaikea löytää. Google maps ei löytänyt oikeaa tietä, joten päätimme pyytää kaveria "navikaattoriksi". Niitä tienviittoja, kun ei näillä maaseututeillä liikoja harrasteta. Alkumatka meni ihan hyvin. Sitten mutkainen tie alkoi kapenemaan ja kapenemaan, kunnes se oli niin kapea, että siinä mahtui juuri ja juuri yksi auto ajamaan. Hädissäni mietin, että mitäs sitten, jos tulee toinen auto vastaan. Lohduttelin itseäni, että onhan tässä 50km/ h nopeusrajoitus  (sekin aivan liikaa), eli  eiköhän hyvin ehditä jarruttamaan. Entäs sitten, no sitten se vastaantuleva kuski (en minä) peruuttaa autonsa sitä mutkaista tietä pitkin, johonkin leveämpään kohtaan. Siis se toinen auto, minähän en kyllä peruta  metriäkään.  Eikä mitä, nopeusrajoitus nousikin yhtäkkiä 80 km/h. Huom! Tie edelleen ihan yhtä kapea, kaksisuuntainen, eikä mitään mahdollisuutta päästää toista ohi. Täällä on riittävästi paikallisia, juuri kortin saaneita tai vielä opetusluvallisia wannabe kimiräikkösiä, jotka varmasti päästäisivät tuolla tiellä tuhatta ja sataa.  Eli ihan turhaan en pelännyt.

Onneksi ketään ei tullut vastaan, onneksi pääsimme perille ja onneksi pääsin vielä takaisin kotiinkin. Sydän pamppaillen ja kädet hikoillen lähdin hakemaan poikaa ottelusta takaisin. Pahimmissa mutkissa tööttäsin torvella ja mielessä kävi, että ambulanssin sireenikin voisi olla ihan hyvä juttu näillä teillä. Kun viimein lähes hermorauniona parkkeerasin auton kodin pihaan päätin, että tuolla jalkapallokentällä eivät meidän pojat enää koskaan pelaa vierasotteluita. Tai saavat pelata, jos helikopterikuljetus järjestetään seuran puolesta. Vieläkin puistattaa!

Ja pitihän sitä vielä käydä ottamassa pari kuvaa, kun auto oli  turvallisesti jalkapallokentän parkkipaikalla. Ymmärrettävästi niistä mutkaosuuksista en ottanut kuvan kuvaa!




keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Nyt alkaa jo näkyä

Ai, että mitäkö? No, ihan vaan ikkunoista ulos. Kaksikerroksisen, isoikkunaisen talon ikkunoiden pesu on haasteellista. Sisältä kyllä onnistuu, jos intoa pesijältä riitää, mutta ulkoa yläkerran ikkunoiden pesu onkin sitten vaikeampi juttu. Tikapuilla en lähde sinne sangon kanssa hääräämään, joten päätin ”hemmotella” itseäni ja soitin paikalle ikkunanpesijän.

Joitakin vuosia sitten meillä kävi sujuvasti suomeksi kiroileva ikkunanpesijä. Häntä ei ole näkynyt vuosiin, joten piti löytää uusi. Onneksi suomalainen kaverini kertoi minulle tästä puolalaisesta ikkunanpesijästä. Olin ihan ihmeissäni, kun hänellä oli omat nettisivut, ja pystyin tekemään varauksen sähköpostilla. Sanottakoon tähän, että kirjoileva ikkunanpesijä ilmestyi ovelle tikkaiden ja ämpärin kanssa, eikä mitään aikoja koskaan sovittu. Varauksia ei tehty piste. Hän tuli, kun tuli. Vettä roiskui, mutta tulos nyt ei aina ollut niin viimeisen päälle. Nyt ikkunat pestiin painepesurilla, ilman mitään pesuaineita ja puhdasta tuli. Sekin yllätti, että pesijä tuli ajallaan ja antoi jopa käyntikorttinsa ja esitteen. Olisi lopuksi vielä pessyt keittiön lattiankin, koska siihen oli tullut vähän jälkiä. Sanoin, että ei tarvitse. Koko lysti maksoi vain 25.00 ja aikaa kului 40 min.

Nyt on sitten vuorossa ikkunoiden pesu sisältä.  Sen teen "pari ikkunaa per päivä"- menetelmällä, sillä muuten menee hermot. Kohta kelpaa keittiössä tiskata astiota ja valmistaa ruokaa, kun on kirkas näkymä takapihalle. Täällä tiskipöytä sijoitetaan yleensä ikkunan alle, koska kuivauskaappeja ei harrasteta.  Kuivauskaappihan on sarjassamme niitä järkeviä ja käytännöllisiä suomalaisen keittiön normivarusteita, joista ei täällä tiedetä yhtään mitään. Toisaalta niin tottunut olen ikkunaan edessä tiskaamiseen ja kokkaamiseen, että Suomen keittiöt vaikuttavat minusta aina jotenkin pimeiltä.

Niin, ja meillä ikkunat pestään aina lämpimällä etikkavedellä ja pyyhitään sen jälkeen sanomalehdellä. Ei ehkä lempipuuhaani, mutta menettelee....tai, no jaa.. On aikankin ehdottomasti miellyttävämpää kuin uuninpesu. Se on kotitöistä ehdoton inhokkini.

Tämä näkymä ei valitettavasti ole meidän takapihalta.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Titanic ja Cork


Viime viikkoina on muisteltu tiedotusvälineissä 100 vuotta sitten uponnutta Titanicia. Aikaisemmin taisin jo kertoa, miten Titanic liittyy Corkkiin. Se nimittäin poimi viimeiset 123 matkustajaa Queenstownin satamasta, (nykyisin Cobh), joka sijaitsee täällä Corkin läänistä. 11. huhtikuuta laiva lähti Queenstownista surullisenkuuluisalle matkalleen kohti NewYorkia . Neljä päivää myöhemmin upea laiva upposi.

Cobhissa on ollut asian tiimoilta monenlaista tapahtumaa. Valitettavasti en itse ehtinyt mukaan. Suunnitelmissa on kyllä lähteä tutustumaan Titanic-museoon lähiaikoina. Kunhan saadaan tämä jalkapallokausi kunnialla päätökseen, niin sitten ehdin ajella vähän muuallekkin kuin jalkapallokentältä toiselle.  Juuri nyt pelataan normaalien otteluiden ja harjoitusten lisäksi kauden aikana sään takia peruttuja otteluita, ja niitähän riittää.

Tässä vielä faktaa Titanicista : 2224 laivalla olleista ihmisitä (joista 908 henkilökuntaa)  1514 hukkui ja 710 pelastui.  Laivalle olisi mahtunut 3327 ihmistä. Pelastusveneisiin mahtui 1178 matkustajaa.

Kunhan pääsen tutustumaan museoon, kerron teille enemmän Irlannista laivaan nousseista matkustajista. Suurin osa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, heistä matkusti kolmannessa luokassa. "Rahvaan" luokka oli laivan pohjalla, ja juuri siitä syystä niin moni kolmanen luokan matkustaja menehtyi.

Tälläisen mielenkiintoisen listan löysin netistä:

http://www.encyclopedia-titanica.org/manifest.php?q=23&v1=l_emb&v2=3&t=People+that+embarked+at+Queenstown

Palaan asiaan museovierailun jälkeen!



lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kone v kassaneiti

Käväisin tänään rautakaupassa. En minä sieltä mitään rautaa raahannut, vaan kävin ostamassa taimia. Näyttää olevan jonkinlainen kirjoittamaton sääntö, että rautakauppojen yhteydessä on aina myynnissä myös kasveja ja puutarhatuoteita.  Pari vuotta sitten tähän liikeeseen asennettiin kassa-automaatteja. Vai ovatko ne automaattikassoja viralliselta nimeltään? Ilmeisesti näin yritetään päästä ainakin osittain "ihmis"kassoista eroon.

Yleensä kartan näitä kassa-automaatteja kuin ruttoa. Ne eivät joko toimi tai ovat oikein ultraherkkiä. Ystävällisiä kyllä ovat ja neuvovat monotonisella äänellä, mitä pitää tehdä, milloin maksaa ja mistä ottaa vaihtorahat. Unhotamatta please ja thank you! Noin teoriassa varmasti erinomaisia "työntekijöitä", mutta käytäntö onkin sitten jotain toista. Myyjä saa juosta vähän väliä auttamassa asiakkaita oikuttelevien koneiden kanssa. Kone on kone, eikä ymmärrä, jos esimerkiksi laukku hipaisee pakkaustasoa. Rahojen kanssa ne ovat myös erittäin tarkkoja, ja sylkeevät setelit tai kolikot takaisin naamallesi, jos niistä siltä tuntuu.

Tesco, joka on suuri englantilainen ruokakauppaketju, on myös asentanut kauppoihinsa näitä kassa-automaatteja. Käytän niitä vain silloin, jos haluan päästä kolikoista eroon. Taidan olla toisen asiakkaiden kauhu, kun syötän kolikkoa kolikon perään ja siihen tietysti menee aikaa. Totuuden nimissä, ruokaostoksilla käynti on tylsää kaupasta riippumatta, mutta hymyilevä ja ystävällinen kassa osaltaan kummasti piristää,  tuota monta kertaa viikossa toistuvaa rutiinia. Nykyisin kaupoissa on entistä enemmän irlantilaisia töissä, ja heiltähän tunnetusti juttu luistaa asiakkaiden kanssa ja palvelu sujuu.

Olisi mielenkiintoista tietää, kannattaako kassaneidin vaihto koneeseen? Minä ainakin haluan asioida ihmisen kanssa, enkä kunnella koneen molotusta, siitä mitä taas tein väärin. Ihan kaikessa ihmistä ei voi korvata, ja mielummin näkisin koneiden tilalla hymyilevän ja auttavaisen ihmisen. Asioitteko te automaattien kanssa?




Tässä puutaramyymälässä on ihan normaalit kassat ja hyvä palvelu!

perjantai 13. huhtikuuta 2012

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Tämä ei ole ruokablogi, mutta...


Pitkänäperjantaina Irlannissa syödään perinteisesti kalaa. Lohi oli tarjouksessa, ikkunalaudalla kasvaa baisilikaa ja persiljaa. Kaupan surkeasta ruokakermavalikoimasta (lue lähikaupassa oli peräti yhtä lajia, eikä sekään kovin kevyttä), otin purkin ostoskärryyn. Näistä aineksista piti saada perjantaiksi ruokaa.

Kävin läpi omaa reseptikansiota ja löysin lohipastan ohjeen.  Muistan saaneni tuon reseptin asuessani Englannissa ja teinkin sitä pari kertaa. Annasta leikattu ohje oli jo vähän kellertynyt, mutta sehän ei haittaa. Tälläinen aarre yli  kymmenen vuotta  kansiossani, enkä ole muistanut koko reseptiä!  Lohipasta sai erittän lämpimän vastaanoton meidän miehiltä, joten ajattelin jakaa tämän resptin myös teidän kanssa.

Kiitokset Ira Hammermanille, joka ilmeisesti on joskus ollut Suomessa jostakin syystä kuuluisa, hyvästä reseptistä. Näin se menee:

LOHIPASTA

200g kylmasavulohta  (alkuperäisessä ohjeessa oli vain 100g)
300g herkkusieniä
½ sitruunan mehu
1 ½ rkl voita
1 valkosipulinkynsi
2 dl kermaa
1 ½ dl liha-kasvis- tai kanalientä
Tilkka valkoviiniä
Persiljaa, suolaa, jauhettua pippuria, basilikaa, parmesaania
Tagliatelleä

1.       Leikkaa lohi ohuiksi suikaleiksi. Puhdista ja viipaloi herkusienet. Purista päälle sitruunamehu.
2.       Sulata  ½ rkl voita kattilassa. Lisää murskattu valkosipuli ja anna hautua hetki kannen alla. Kaada päälle kerma ja liha/kana/kasvis-liemi sekä tilkaa viiniä. Lisää lämpöä ja anna kastikkeen seota. Jos käytät kevytkermaa tai ruokacremeä taytyy kastiketta suurustaa maissijauholla.
3.       Laita tagliatellet kiehumaan suolavetten.
4.       Sulata 1 rkl voita paisinpannulla. Lisää sienet vähän kerrallaan ja freesaa niitä sekoittaen. Hienonna persilja ja lisää se lohen kanssa pannulle.  Kuumenna miedolla lämmöllä ja mausta kevyesti.
5.       Mausta kermakastike suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla. Kaada kastike kuman pastan päälle ja lisää sekaan lohi-sieniseos. Päälle basilikanlehtiä, mustapippuria myllystä ja parmesaaniraastetta.


Meidän suursyömäreille kaksinkertaistin tämän reseptin ja kaikki meni.
Nauttikaa!




maanantai 9. huhtikuuta 2012

Pääsiäisenä




Palasin lapsuuden pääsiäisiin. Lauantaina mielessäni kiertelin kylällä trullina, aurinko paistoi, lumi suli silmissä ja kahvipannu täyttyi. Illalla muistelin puolestaan kokon tuoksua... Tuli ikävä!


Sitten hyräilin pyhäkolussa oppimaani lastenlaulua, jonka löysin kuin löysinkin netistä.
http://evl.fi/virsikirja.nsf/pudotusvalikko/088?OpenDocument


Suklaamunia syödään täälläkin, mutta niiden sisältä ei löydy sormuksia.


Tänään vielä vapaata, ja huomenna arki alkaa meillä aikuisilla. Pojilla jatkuu vielä loma.
Posted by Picasa

torstai 5. huhtikuuta 2012

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Tälläisia haasteita lisää

Simpukka, joka vaeltaa Vierailla Poluilla Ranskassa, heitti minua hieman erillaisella haasteella. Nyt ei saa olla positiivinen, eikä löytää iloa elämään pienistä asioista. Nyt pitää ja saa marista! Näin haaste menee: kerro kolme pientä arkista asiaa, jotka jotenkin ärstyttävät tai suututtavat, ja lähetä haaste eteenpäin kolmelle bloggaajalle.

1. Kävelyretkilläni väistelen jatkuvasti koirankakkakasoja. Miksi ihmiset hankkivat koiran, jos eivät viitsi viedä koiraa itse lenkille? Täällä vaeltelee näitä kodillisia koiria, jotka kakkivat minne sattuu. Sitten on tietysti niitä koiranulkoiluttajia, jotka antavat koiran kakata jalkakäytävälle tai puistoon, eivätkä kerää jätöksiä mukaansa. Ai, että on kiva kaapia koirankakkaa omista ja poikien lenkkareiden pohjista.

2. Viikonloppuna meni hermot, kun toisten ihmisten kello käy huomattavasti hitaammin kuin omani. Ainainen odottaminen saa minut vihaiseksi. Tiedän, olen tässä asiassa täysin suomalainen, eli kun on sovittu joku aika, niin siitä pidetään kiinni. En voi sietää kroonista myöhästelyä. Ymmärrän, että aina sattuu ja tapahtuu, ja kaikki me olemme joskus myöhässä, mutta toistuva odotuttaminen on mielestäni epäkohteliasta.

3. Meidän pojat jättävät aivan liian usein vaatekasan kylpyhuoneen lattialle. Suihkussa on käyty, mutta vaatteita ei ole saatu vietyä takaisin omaan huoneeseen tai pyykkikoriin. Huom! pyykkikori sijaitsee siinä suihkun vieressä. Arvatkaapas olenko tästä asiasta koskaan paasannut.

Olipas hyvä ja terapeuttinen haaste!  Haastan seuraavat bloggaajat marisemaan kanssamme:

Allun Saksasta
Tanjan Ruotsista
Karoliinan Suomesta





maanantai 2. huhtikuuta 2012

Pääsiäistä etsimässä

Luulin tietäväni minne varastoin vähäiset pääsiäiskoristeeni viime vuonna. Luulin. Niin hyvin laatikon kätkin, että nyt sitä ei löydy mistään. Ullakollekkin jo kiipesin, mutta oikeaa laatikkoa ei sieltäkään löytynyt. Useita laatikoita siellä avasin, mutta etsimiäni tipuja ei niissä ollut. Joulutontut puolestaan nukkuivat rauhaisaa unta kuusenkoristeiden kanssa. Pukki kuorsasi omassa laatikossaan niin kovaa, että koko ullakko tärisi. Siirsin hänet kauaksi tontuista, koska pelkäsin, että kuorsaava pukki herättää heidät. 

Suloiset pienet enkelit avasivat uneliaat silmänsä, kun raotin heidän laatikkoaan. Kehotin enkeleitä jatkamaan uniaan, sillä jouluun on vielä pitkä aika. Tyytyväisenä he sulkivat silmänsä. Ullakon pimeimmässä nurkassa oli epäilyttävän näköinen laatikko. Varovaisesti avasin sen kantta. Ilkeän näköinen vampyyri sieltä minulle irvisti. "Nyt ei ole halloween", huusivat laatikonpohjalla makaavat luurangot kuorossa. Taustalla joku nauroi kolkosti. Epämiellyttävän näköinen lepakko yritti päästä laatikosta karkuun. Sydän pamppaillen löin kannen kiinni. Kädet täristen kasasin pari kenkälaatikkoa halloween-laatikon päälle. En halua yöllä herätä siihen, että ullakolla kummittelee.

Viereisestä laatikosta kuulin, että  Humpty Dumpty siellä herätteli vieruskavereitaan, jotka sattumalta ovat poikien suosikkileluja. Nämä hyvin palvelleet lelut saivat aikoinaan selaista kyytiä, että ovat leponsa ansainneet. Siinä vaiheessa, kun Thomas The Tank Engine komensi Henryä ja Dieseliä ylös tajusin, että on aika lopettaa etsinnät. Ullakolle oli syntymässä sellainen hälinä, että oli  parempi sammuttaa valot ja toivoa, että kaikki asukit pysyisivät laatikoissaan ja jatkasivat uniaan.  Hiljaa kasasin portaat ja suljin ullakon luukun. Joulupukki kuorsasi, ja kaukaa ullakon uumenista kuului edelleen kolkkoa naurua...

Pääsiäiskoristeita en siis löytänyt, enkä suostu ullakolle ihan heti menemään. Niinpä suuntasin kulkuni kauppaan, ja ostin lisää tipuja ja muita koristeita. Eiköhän se pääsiäinen tule meillekkin!