keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Anteeksi, Arajärvi

Tunnustan, muiden mukana naurelin katsoessani videonpätkää Pentti Arajärvestä ja Taskan prinsessa Marystä. Mielessäni mietin, että eihän tuo Arajärvi yleensä mikään tuijottelija tai naistenmies ole. Sellainen hiljaisemman puoleinen, taustalla pysyvä, asiallinen presidentin puoliso. Tuossa maailmaakiertävässä kohuvideossa hän kuitenkin ilmiselvästi tuijotti, aivan liian pitkään, Maryn rintavarustusta. Kiinni jäätyään katse siirtyi lammasmaisesti kattokruunuihin. Viime viikkojen aikana minulta on kysytty kerran, jos toisenkin, että mikäs se on miehiään tämä teidän presidentin mies?

Predsidentin puolison tehtävä on puolisonsa tukeminen ja edustaminen. Naisilta odotetaan tietysti vielä lisäksi edustavaa pukeutumista. En tiedä mitä Arajärvi itse viimeisestä 12 vuodesta ajattelee. Paljon edustamista ja esilläoloa vuodet ovat ainakin pitäneet sisällään. Oliko hänestä vaikea olla vaimonsa ”varjossa”? Ei takuulla luonnistuisi kaikilta miehiltä. Suomen presidenttipariskuntaa olen seurannun aika vähän, enkä edes äänestänyt Tarja Halosta. MUTTA mielestäni Arajärvi on hoitanut, varmasti välillä vaikean ja turhauttavankin, roolinsa hyvin. Ei ole tehnyt itsestään numeroa, eikä millään tavalla käyttäytynyt  julkisuudessa sopimattomasti. Omista urahaaveista hän on joutunut, ainakin osittain, tinkimään. Vaimon työ on mennyt kaiken, myös yksityiselämän, edelle. Taloudellisesti  mukavaa elämää, mutta vapauden hän noina vuosina menetti.

Jos videonpätkää ei olisi julkaistu, jäisi Arajärvi pois julkisuudesta aika huomaamattomasti.  Ei mitään suurta draamaa eikä tunnekuohuja. Tuskin hänestä paljoa enää lukisimmekaan. Mitä nyt itsenäisyyspäivänä Linnan juhlissa entisen presidenttiparin näkisimme vieraiden joukossa. Ehkä joskus vuosien kuluttua hän julkaisi kirjan kokemuksistaan, ehkä ei. Muutaman vuoden kuluttua, saataisimme sanoa, että hei, tuohan on se Tarja Halosen puolisio, mutta mikäs hänen nimensä taas onkaan?

Kun lehdestä luin, että tuota videonpätkää oli manipuloitu, suutuin. Minua on huijattu ja minä, typerä, uskoin näkemääni. Eilen katsoin Tarja Halosen viimeistä lehdistötilaisuutta, jossa hän itse otti asian esille. Presidentti sanoi mm. että tuijotusvideo aiheutti muutakin kuin naurua. Minua alkoi suututtaa vielä enemmän. Nyt ei enää suututtanut se, että minua oli narutettu, vaan se että Arajärvestä on tehty naurunalainen prinsessan rintojentuijottelija. Maratoni oli jo melkein juostu ja loppu häämötti, ja sitten tämä nolo loppu.

Medialla on uskomaton valta nostaa ihminen jalustalle, ja julmasti myös ampua hänet sieltä alas. Julkisuus on pahimmillaan täysin epäoikeudenmukaista, ja ilkeisiin ja valheelelisiin juttuihin on vaikea puuttua. Maine menee ja nopeasti.  Eiköhän nyt ole niin, että Pentti Arajärvi ansaitsee anteeksipyynnön minulta ja monelta muulta mukananaurajalta? Videon editoijat tuskin välittävät miltä uhrista ja hänen läheisistään tuntuu. Epäilen, että heillä on jonkun luokan tunnevamma.

Vähitellen tämänkin kohu haalistuu, ja media saa hampaisiinsa jonkun uuden uhrin, aiheetta tai aiheesta. Luulen, että me narutetut opimme myös jotain: parempi olla enää uskomatta ihan kaikkea näkemäänsä!

tiistai 28. helmikuuta 2012

Aurinko ja risukasa

Mies palasi naapurisaarelta sunnuntaina. Paljon oli saanut taas asioita järjestykseen, vaikka kovalle se ottaa. Maanantaina oli aamulla varhain haastattelu Dublinissa. Illansuussa soi kännykkä. Ja pitkästä aikaan risukasaan alkoi paistaa aurinko. Projekti alkaa keskiviikkona, Dublinissa, Irlannissa. Siis Irlannissa. Pitää tuo kirjoittaa ihan kahteen kertaan, että itsekkin uskon. Siis huomenna.

Meillä ei poksahdellut shamppanjapullot, eikä kiljuttu riemusta tai itketty ilosta. Minä menin ihan lukkoon, samoin mieheni. Menin yläkertaan, vedin täkin korville ja tuijotin kattoon. Sitten lähetin pari tekstiviestiä ja soitin puhelun. Piti ilmottaa ilmottaa heti niille, jotka viime kuukausina ja vuosina ovat jaksaneet tukea ja potkia eteenpäin.

Jyvät ja akanat...  Onneksi on  vielä olemassa ihmisiä, jotka eivät väännä toisen vaikeaa tilannetta vitsiksi, vähättele, vaihda puheenaihetta, katoa kuvioista, tai kirjaimellisesti käännä selkäänsä (tapahtui viime viikolla, kun vastasin miehen kuulumisia kysyttäessä rehellisesti). Suurin osa irlantilaisista ei halua kuulla koskaan mitään negatiivistä. Tästä kirjoitan joskus vielä lisää. On pakko, sillä asia on vaivannut minua jo kauan. Ja tiedän, että ei pelkästään minua, vaan muitakin täällä asuvia ulkomaalaisia.

Pitkästä aikaa nukuin yöni rauhassa, ja aamulla ulko-oven avattuani linnutkin visersivät normaalia kauniimmin. Tänään on hyvä päivä ja huomenna vielä parempi!


sunnuntai 26. helmikuuta 2012

JEDWARD - WATERLINE (Eurovision Song 2012)

Sorry, mutta näin tässä taas kävi. Irlanti lähettää Jedwardin Euroviisuihin. Olen sanaton, joten en sano mitään. Tai sanon sittenkin, että kai tuo kappale menettelee, mutta nuo kaksoset ovat kyllä niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ärsyttäviä. No, tässä maassa tapahtuu paljon asioita, joita en "fanita", joten ei kai tässä auta muuta kuin antaa periksi. Kukaan ei näytä välittävän, mitä MINÄ haluan. Nyyh.






Tarjolla olisi ollut myös esim näin hyvä kappale!


lauantai 25. helmikuuta 2012

Hyvän mielen asioita

Rouva Hoo, joka myös asuu täällä Irlannissa, ja josta on minulle tullut ihan oikea ystävä, haastoi kirjaamaan hyvän mielen asioita.


Ohjeet kuuluvat näin:
Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa  (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

1. Minulla on kokoelma äidin neulomia villasukkia. Kotiin saavuttuani heitän kengät nurkkaan, ja vedän sukat jalkaan. Tulee heti kotoinen ja hyvä olo.

2. Tänään näin pitkästä aikaa täällä asuvia suomalaisia ystäviä. Heidän seurassaan unohtuu välillä niin tylsä arki ja nauraakkin saa. Tekee hyvää!

3. Pojista vahempi alkoi tehdä vapaaehtoistyötä vanhainkodilla lauantaiaamuisin. Tänään oli ensimmäinen päivä ja hyvin oli kahvittelu ja jutusteltu vanhusten kanssa sujunut. Hienoa, että ihan itse tarjoutui vapaaehtoiseksi. 

4. Meidän kissa, vaikka hieman vaativa onkin, on minulle tärkeä.

5. Keväinen ilma saa hyvälle tuulelle. Talvi, vaikkakin leuto sellainen, on tuntunut taas aivan liian pitkältä.

6. Miehen työ/businesskuvioissa näkyy taas valoa tunnelin päässä. Pienikin positiivinen edistysaskel sillä rintamalla, ja tulevaisuus näyttää himpun verran valoisammalta.

7. Mummu on ollut täällä koko talven. Ei ole tarvinnut miettiä, että mitenkähän hän siellä lumen ja pakkasen keskellä pärjää.

8. En ole syönyt keksejä enkä kakkuja kolmeen päivään. Hyvä minä!

9. Luen aivan uskomattoman hyvää kirjaa. Kerron siitä teille pian.

10. Juniorin ilkeä kantapää on (kiitos suomalaisen hierojan, joka huomasi mikä on vikana) jo lähes kunnossa.

Ja sitten haastan seuraavat bloggaajat vastaamaan tähän haasteeseen:

- Sirkun, Kaikki kotona-bloigsta. 13-lapsen äiti kertoo arjestaan ja elämästään.
- Eryahin Tunisiasta
- Mian Peikkokukkulalta Chilestä
- Mariannan Norjasta. Tätä uutta Vuonon kimallus-blogia olen alkanut seuraamaan.
- Minen, joka Tuhat ja yksi tarinaa auttaa ainaista matkakuumetta potevaa.


Kevättä rinnassa - pubillakin

perjantai 24. helmikuuta 2012

Voi näitä aamuja ja keltainen työmatka‏

Voi, että minua sitten ärsyttää jotkut aamupalamainokset televisiossa. Pirteä (ja tietysti iloinen) perhe syö, rauhallisesti ja ajan kanssa, aamupalaa.  Maito on kaadettu kauniiseen kannuun, josta siloposkiset lapset sitten kaatavat sitä murojen sekaan. Hymyilevä äiti on ilmeisesti herännyt jo puolen yön jälkeen meikkaamaan ja hiuksiaan kääntämän. Isälläkään ei näytä olevan kiire minnekkään. Eväslaatikot odottavat pöydällä kouluunlähtijöitä jne.

Meillä aamut eivät ole noin idylisiä. Juniori on aamuisin hitaampi kuin etana. Pojista vanhempi puolestaan jumittuu suihkuun ja saa minut joka ikinen arkiaamu raivon partaalle. Siinä poikia hoputellessani juoksen yläkerran ja keittiön väliä. Täytän eväslaatiokoita, keitän puuroa (nyt sen kyllä tekee mummu), tyhjennän tiskikonetta...  Meikkipussia harvoin ehdin avata, kunhan edes hiukset saan jonkunlaiseen järjestykseen.
Kissa tulee aina jalkoihin pyörimään ja läheltä on pitänyt, että en ole lentänyt puurokattiloineni kaaressa keittiön lattialle.

Ja kun pojista vanhempi viimein suihkunraikkaana saapuu puurolle, muistaa hän että tänään onkin hockey-ottelu. Onko laukku pakattu? Ei. Hän myös tarvitsee rahaa johonkin koulun keräykseen ja uuden vihon. Tietysti. Juuri tänään. Nyt. Heti.  Sitten alas loikkii Juniori, (joo, ainut nopeatempoinen tapahtuma hänen aamutoimissaan on portaiden alasloikkiminen)  joka etanamaisen rauhallisesti kaattaa maitoa (3 l purkista huom!) puurolautaselle. Jää pohtimaan edellisiltana katsomaansa jalkapallo-ottelua, tai pahimmassa tapauksessa alkaa keskustelemaan veljensä kanssa, jostain elämää suuremmasta asiasta (yleensä tämä liittyy yllättäen jalkapalloon). Suu käy, mutta ei syömisestä...puuro jäähtyy lautasella, ja äidin pinna kiristyy ja kiristyy ja kirsityy.  

Tämä joka-aamuinen hässäkkä, VAIKKA olen järjestelmällinen: herään aikaisin, jääkaapissa on aina evästarvikkeita, kouluvaattet ovat puhtaat ja ne on kaapiessa ja  autossa on bensaa. Kyllähän minä olen valmis, mutta ne muut.

Lähtö pitää ajoittaa oikein, sillä muuten matka Juniorin koululle kestää ruuhkaisella tiellä uskomattoman kauan. Eikä siinä vielä kaikki, jos olemme myöhässä pojista vanhempi myöhästyy ”jatkoyhteydestä” (kaverin äiti vie hänet yläkouluun autossaan). Kun sitten Juniori on vihdoin hitaasti noussut autosta ulos. (Kengännauhat on tietysti vielä sitomatta, nenä niistämäättä ja pipo jossain laukunpohjalla vai onko...) ja pojista vanhempi on saanut kasattua mailakassinsa ja koululaukkunsa kaverin autoon, voi minun työmatkani vihdoin alkaa.

Ensiksi vaihtuu radioasema, sitten hengitän rauhallisesti sisään, ulos, sisään, (joskus pitää toistaa kymmenen kertaa)  painan kaasua ja suuntaan autonnokan kohti toimistoa.  Kertomukseni voisi loppua tähän, ja te jäisitte miettimään, että mitä keltaista tuossa nyt oli.  Jatketaan, että päästään vihdoinkin itse asiaan.  

Juuri nyt saan nauttia reitistä, jonka varrella kukkii tuhansia ja taas tuhansia narsisseja. En tiedä miten muut autolijat narsisseihin reagoivat. Huomaavatkohan he edes niitä, koska  nopeusrajoitus on 100km /h ja kaikilla on kiire? Minä ehdin jokaikinen aamu nauttimaan näkemästäni. Aamun kärttyisyys häviää tässä vaiheessa, ja kiirekkin unohuu. 

Tänään aamulla pysähdyin hetkeksi ja otin muutaman kuvan.  Ihan vain teille näyttääkseni. Mitäs sanotte? Tylsemmältäkin voi maantienvierrus ja  näyttää.


Posted by Picasa

torstai 23. helmikuuta 2012

Ihan oikea prinsessa

Tänään olin ihan oikeasti iloinen siitä, että Ruotsiin syntyi uusi prinsessa. Ai, että minä pienenä ihailin kaunista Silviaa. Niin se aika kuluu: tänään suosikistani tuli isoäiti. Toivottavasti tuore isoisäkin tästä nyt ryhdistäytyy.

Vastahan Victoria oli pieni vauva
Onnea pienen prinsessan vanhemmille ja isovanhemmille!

tiistai 21. helmikuuta 2012

Lättyjä

Tänään Irlannissa syödään lättyjä niin paljon kuin maha vetää. Ja vetäähän se.  Kaksi vuotta sitten kirjoitin aiheesta enemmän, joten kurkatkaapa tänne. Irlantilaiset rakastavat kaikkea äkkimakeaa, joten lättyjen päälle levitetään esim Nutellaa ja siirappia. Toisille puristavat päälle sitruunan mehua. Minulle riitää ihan vain tavallinen hillo. Kun tulin töistä kotiin, odotti minua täällä valmiit lätyt. Äiti oli ne paistanut. Olen kuulemmaa täysin pilalle hemmoteltu, sanoi ystäväni, joka lähti kotiinsa paistamaan ison kansa lättyjä kolmelle lapselleen. Niin olenkin. Ainakin tänään!
Posted by Picasa

maanantai 20. helmikuuta 2012

Takaisin

Napsin  tänään kuvia, ja heti ne otettuani tajusin, että blogihan on tauolla. No, pakkohan ne oli tänne laittaa näytille, joten se tauko loppui nyt tähän. Tuli jo blogia, ja sen lukijoita, ikävä. Tänäänkin on pyörinyt mielessä parikin aihetta, joista haluasin postata. Toinen sellainen kevyt juttu, ja toinen vähän vakavampi. Selvä merkki, että on aika palata "ihmisten ilmoille". Kummalla aloitan, sillä kevyellä vai vakavammalla?










Osan kukkaruukuista kannoin takapihalta (joo, taas talon läpi) etupihalle. Kuten kuvasta näkyy, siemenet ovat alkaneet itämään yllättävän nopeasti.  Niin ja sellainen tärkeä uutinen vielä, että ruohokin on ensimmäisen kerran tänä vuonna leikattu.  Tässä viimeisimmät puutarhauutiset!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Tauko

Portaita ylös, välillä vähän alas ja välillä tasanteelle.
Välillä harppoen, hiipien tai kontaten.
Sama se, kunhan suunta on oikea.                


 

Rakkaat lukijat,


Blogi jää nyt viikon, parin tai ehkä kuukauden tauolle.  

Jatkan tällä välillä kuitenkin kirjoittamista, sillä siitä nautin. Seuraavan kuukauden aikana haluan saada talteen mahdollisimman monta tarinaa, ajalta jolloin pyykkikonetta ei tunnettu, ehjät kengät olivat luksusta ja jolloin koko omaisuus mahtui yhteen pieneen kassiin.

Ja kun tasanteelle on kontattu ja muistot kirjattu, jatkuu blogi siitä mihin se jäi.

Rakkaudella


V

maanantai 6. helmikuuta 2012

Ja taas maanantai‏

Viikon vierivät, eikä ole oikein mitään uutta raportoitavaa kotirintamalta. Pojista vanhempi on taas työharjoittelussa. Toinen viikko menossa ala-asteella, ihan niiden pienimpien 4-5 vuotaiden luokassa. Luokka on kuulemma täynä pieniä nuhaneniä ja pärskijöitä, joten harjoittelijakin sai flunssan.  Ensi viikolla muuten onkin sitten ”hiihtoloma” koko maassa.

Onneksi Golf-virtakin heräsi, ja täällä on taas ihan mukavan leuto ilma. Toisin kuin naapurisaarella, jossa taistellaan lumen ja jään kanssa. Heathrowin lentokentä meni täysin sekaisin, ja osa koneista päätyi tänne Irlantiin Shanonnin lentokentälle.

Suomen presidentinvaaleja en juurikaan seurannut, mutta uskon että ihan hyvä ja fiksu presidentti siellä valittiin. En ollenkaan sano, että eikö Haavisto ei olisi ollut myös pätevä virkaan. Minä nyt vaan en ole tarpeeksi vihreä (vaikka Viheällä Saarella asunkin) kannattamaan Vihreitä. Mielestäni presidenttin tärkein tehtävä on edustaa puolisonsa kanssa Suomea.  En pode minkäänlaista homofobiaa, mutta suhtautuminen miespariin maailmalla ei välttämättä aina olisi kovin suopeaa, ja saattaisi aiheuttaisi noloja tilanteita kaikille osapuolille. Protokollapäällikön virka voisi olla aika haastava. Tiedän, kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä kanssani, mutta tämä on minun mielipiteeni.

Suomen uusi presidentti on täälläkin huomioitu, ja tällaisen arktikkelin luin lehdestä tänä aamuna. Iltapäivälehtien kuva lumikolan kanssa hääräävästä uudesta presidentistä oli kyllä hyvä. Sataa se lumi herrojenkin pihaan!  Eräs kommentoija Iltasanomissa osui naulankantaan  ” On se jännää, että toimittajat värjöttelevät Niinistön kodin edustalla odottaen koska valot syttyvät. Olisivat lämmitelläkseen ja tehdäkseen jotain hyödyllistä, kolanneet lumet. Olisivat varmaan saaneet hyvän haastattelun!!!”

Presidentin valitsemisesta puheenollen, olen jo nyt kypsä länsi-”naapurimme” vaalihössötykseen. Vastahan sitä Obamaa juhlittiin, ja nyt on jo kohta uudet vaalit tulossa. Taasko se alkaa, huokaan minä. Eilen näytettiin televisiossa USAn vaalibudjetteja ja tuli mielleen, että rahalla saa ja hevosella pääsee, presidentin vaaleissakin. 


Ei tarpeeksi Vihreä!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pesukone v pata ja avanto

Eilen oli meillä pyykkipäivä. Ei mikään virallinen sellainen, mutta kun vaihdoin sänkyihin lakanat, päätin pestä ne heti. Pyykit koneeseen, kone päälle, pyykit ulos ja kuivamaan. Ulkona ei kuiva vielä mikään, joten levittelin lakanat pitkin taloa, komeroiden oviin roikkumaan.

Äiti muisteli minkälaista oli pyykinpesu  talvella 1940-41. Hän oli perheineen evakossa Etelä-Pohjanmaalla, ikää 16v. Opettajaperhe etsi talveksi lapsenhoitajaa ja äiti sai paikan. Työhön kuului myös pyykinpesu. Näin tapahtui valkoisten vaatteiden pesu talvella:
  • Pyykkivuori raahattiin saunan eteiseen. 
  • Vesi kannettiin kaivoista pataan, puut pesään ja vettä lämmittämään.
  • Ensin vaatteet pestiin pesulaudalla. Myös suuret lakanat.
  • Vaatteet nostettiin pataan ja sekaan heitteettiin tuhkaa sisältävä kangaspussi. Pussista irtosi hiljalleen lipeää, joka valkaisi vaatteet.
  • Tuhkalipeällä valkaistut vaatteet nostettiin padasta saaviin, ja sitten saavi raahattiin kelkkaan.
  • Kelkka vedettiin järvenrantaan ja sieltä avannon viereen.
  • Vaatteet huudeltiin avannossa. Sormista meni hetkessä tunto, oli kylmä, hirveän kylmä, päälysvaatteet kastuivat, kengät kastuivat....
  • Puhtaat, mutta jääkylmät vaatteet, nostettiin saaviin ja saavi vedettiin kelkalla takaisin koululle.
  • Raskas saavi raahattiin vinttiin, jonne pyykit ripustettiin kuivumaan.
  • Parin viikon kuluttua sama toistui.
Avannossa pyykkejä huuhteleva, vilusta värisevä äiti teki pyhän päätöksen: kun tämä työ loppuisi, hän ei enää ikänä menisi lähellekkään avantoa. Eikä muuten ole mennyt.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Ms Julia...huonoja uutisia

Ms Julianille kävi niin kuin monelle muullekkin työnhakijalle. Hakemuksia on lähetty, puhelimessa osaamista vakuuteltu, sitten käyty haastattelussa ja mahdollisesti päästy toiselle kierrokselle. Vihdoinkin alkaa hakija uskoa, että nyt tärppää...tämä työ on minun. Ja sitten ei enää kuulukkaan yhtään mitään. Märkä rätti naamaan jne.

Ms Julia ei enää palaa Corkin-Swansean välille seilaamaanHän on nyt työtön työnhakija, yksi niistä monista, joita ei näy missään tilastoissa. Juliaa ei oikeastaan enää edes ole.  Hän  jatkaa toimettomana kellumista satamassa. Allapäin, kylmisissän, itsetunto pohjalukemissa, matti kukkarossa...päivästä toiseen.

Katsoimme toisiamme pitkään..ja Julia tietää, että minä tiedän miltä siitä juuri nyt tuntuu.  Laiha lohtu, mutta kuitenkin...


perjantai 3. helmikuuta 2012

Live is Life



Eräälle tietylle lukijalle toivotan tämän kappaleen myötä Hyvää Syntymäpäivää!
Silmät kiinni ja aikamatkalle. Meillä oli silloin permanentit (tai kuvien perustella mulla oli kiharampi permis kuin sulla, sun oli jo vähän kulahtanut), ja oltiin nuoria ja nättejä. Nyt ollaan vanhoja, vanhempia ja viisampia ja tylsempiä, permanenttejä ei ole ollut enää vuosiin, mutta live is still life. 

torstai 2. helmikuuta 2012

Viileni, mutta tikka lentää

Meillä(kin) meni mittari yöllä miinuksen puolelle. Ennen syvään uuneen vaipumista mietin narsissien kohtaloa. Nuput jo näkyvät, joten toivottavasti eivät yöllä palentuneet. Kiitokset vaan sinne Sirperiaan. Minulla oli jo melkein kevättä rinnassa, ja nyt tämä.

Tänään oli ohjelmassa kevätesikkojen osto. Ei ehkä paras ostospäivä noin sään ja istutuksen kannalta.  Torstaina vaihtuu lähi-Aldin tarjoukset, joten parempi olla ajoissa paikalla, että ei jää luu käteen. No, pidän niitä sisällä ja istutan vasta, kun Golf-virta taas muistaa tehtävänsä. Onkohan se muuten a. lomalla b. lakossa vai c. jäätynyt? Kevätesikokkoa sitkeämpää kukkaa saa kyllä etsiä. Se ei ihan pienestä palennu.

Ilmat siis viilenivät (ulkona ja etenkin sisällä). Eilen kävin ostamassa lisää turvebrikettejä, että saadaan pitää takassa tuli. Se lämmittää olohuoneen mukavasti, sillä siellähän sitä iltaisin oleskellaan. Tai oleskeltiin, meillä on taas alkanut dartsin peluu. Pojat kavereineen viettävät iltojaan tikkoja heitellen meidän ulkokomerossa tai naapurin katoksen alla.

Jos urheilukanavien jalkapallo-otteluiden ainainen seuraaminen minua välillä kyllästyttää, niin darts-kisat ovat sitten vieläkin tylsempää katseltavaa. Keskivertokilpailijalla on iso kaljamaha, paljon koruja ja sormuksia ja tietysti komeat tatsat. Jakapalloilijoista sentään on paljon enemmän silmäniloa... Pojista vanhempi sanoi, että voisi ruveta ammattilaiseksi  darsinpelaajaksi.  Sanoin, että olet siihen hommaan aivan liian komea, hyväkuntoinen ja hoikka. Olenko nyt ei-kannustava äiti?  Sellaisen asian dartsista opin, että suomalainen Petri Korte on kuulemma hyvä ja, että hänellä on erikoinen hettotyyli.  Huomenna meillä taas katsotaan dartsia ja kannustetaan Pertiä. Taidan kadota kaupungille.


Tässä teillekkin vähän dartsia iltanne iloksi!


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Sikalat

Viime viikolla, pitkästä aikaa, tartuin kirjaan. Jotenkin en ole viime aikoina pystynyt keskittymään muuhun kuin lehtien lukemiseen. Tämä kirja kolahti ja vei menessään. Susanna Alakoksken kirjoittama Sikalat jää kiertämään pääkopassa. Siellä se kiertää edelleen, vaikka viimenen sivu on jo luettu, ja kirja on takaisin hyllyssä.

Kirja avaa oven Leenan elämään. Suomesta Ruotsiin muutanut perhe pärjää aluksi, olosuhteisiin nähden, suht hyvin. Perheessä on kolme lasta ja vanhemmat, jotka juhlivat silloin tällöin. Vähitellen, melkeenpä huomaamatta, juominen ryöstätytyy käsistä. Isä pistää äidin kylkiluut ja asunnon uuteen järjestykseen, jääkaapissa haisee vanha ruoka, Leena siivoaa lattialta verilamikkoa....

Ilman ystäviään, joiden kodeissa on myös alkoholiongelmia, koulua, koiraa ja harrastuksia Leena tuskin selviäisi. Pieni tyttö yrittää pitää huolta sisaruksistaan ja siitä, että isä ei humalapäissään tapa äitiä. Taskussa on aina puhelinrahaa, jos pitää soittaa ambulanssi. Leena juttelee asioista taivaan isälle, mutta vanhemmat vaan juovat. Sosiaalitäditkään eivät näe koko totuutta. Asiat ovat todella huonosti, ennen kuin lapset otetaan ensimmäisen kerran huostaan.

Välillä elämä palaa normaaliksi: koti siivotaan, äiti laittaa ruokaa, jääkaapi ei haise, isä käy töissä ja katsoo urhelukilpailuja televisiosta ja äiti lukee kirjoja. Ja sitten taas isän pyöränsarvessa kilisee kasillinen pulloja. Leenan vatsassa vääntää ja kääntää. Äiti ja isä eivät ole yleisön joukossa, kun hän soittaa nokkahuilua koulun juhlissa. Eikä heitä näy hurraamassa, kun hän voittaa, jälleen kerran, uimakilpailun.

Kasvaessaan Leena myös tajuaa, kuinka erillaisista perheistä luokan lapset tulevat. Toisilla on uima-allas kotona. Leenalla taas omassa oksennuksessaan ja ulosteissaan makaavat vanhemmat, ja heidän ryyppykaverinsa.

Vaikka kirjan aihepiiri on musta ja masentava, on se kuitenkin niin taitavasti, ja jopa humoristisesti kirjoitettu, että sitä ei voi jättää kesken. Kirjaa lukiessa tekee mieli ottaa urhea, liian varhain aikuistunut, Leena syliin ja silittää hänen päätään. Antaa työtön olla edes hetken lapsi, vailla huolia. Olen ihan varma, että jokainen lukija haluaa keittää Leenalle ja veljille ison kattilallisen ruokaa, antaa koiralle luun, pistää perheen pojille rajoja, viedä lapset elokuviin tai vaikka vain pyöräretkelle. Sitten täytyisi hakea kaupasta sopiva uimapuku, vanhan voimistelupuhvun tilalle, ja mennä uimahalliin häntä kannustamaan.

Entäs sitten ne vanhemmat, jota kohtaan minä ainakin tunsin sisälläni suunnatonta raivoa? Eivätkö he nähneet mitä tekivät lapsilleen? Tuhotkaa itsenne, mutta älkää viekö mukananne koko perhettä. Välillä teki mieli huutaa, että auttakaa nyt joku noita lapsia ja antakaa niille normaali koti. Ei täydellistä, rikasta, hienoa, ihan vaan tavallinen koti, jossa lasten on turvallista kasvaa. Ja kuitenkin, kaiken kokemansa ja näkemänsä jälkeen, Leena omalla tavallaan, rakastaa vanhempiaan ja haluaa suojella heitä. Meillä kaikilla on loppulta kuitenkin vain yksi äiti ja isä.

Sikalat kirjan pohjalta on kuvattu myös elokuva nimiltään Sovinto. Tuo DVD pitää saada käsiin seuraavan kerran, kun käyn Suomessa.
 
 Ps. Kirjoista puheenollen: Leena Lumen blogissa on kirja-arpajaiset.
Posted by Picasa