Ms Julia

Corkin satamassa on jo pitkään kellunut sinivalkoinen autolautta. En aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Viikosta ja kuukaudesta toiseen lautta kellui samassa paikassa, eikä liikkunut mihinkään. Viimein tajusin, että tämähän on se surullisenkuuluisa Ms Julia, joka pari vuotta sitten ostettiin Suomesta tänne Swansea-Cork-reittiä seilaamaan. Sittemmin varustamo meni konkurssiin, ja nyt Julia-parka on jälleen kerran työtön ja vailla kotia. Suomessa Ms Julia seilasi Helsingin ja Pietarin väliä, mutta sekään reitti ei kannattanut.

Eilen kävelin taas Ms Julian ohi, ja minulle tuli uljasta autolauttaa ihan sääli. Miellellään se varmasti jo haluaisi merille seilaamaan. Imaisisi sisään suuren joukon matkustajia, miehistöä, autoja ja rekkoja. Komentosillalleen se haluasi komean kapteenin, jolla olisi tyylikäs uniformu. Ei kuitenkaan sitä italialaista. "Eihän hän ollut edes komea", naurahti Ms Julia. " Ai, kun on ikävä niitä notkuvia noutopöytiä, puheenhelinää baarista, iloisia matkalaisia, rekkakuskeja ja jopa karkkihyllyjä tyhjentäviä lapsia", jatkoi hän.

Julia katsoi minua surullisen näkoisenä. Toimettomana ja jotekin lamaantuneena hän siinä kellui. Kohta alkaisi varmasti ulkonäkökin rapistua.  En oikein osannut häntä lohduttaa. Yritin, mutta latteudet ”kyllä jossain päin maailmaa on reitti, jossa sinua tarvitaan”,  "häntä pystyyn vaan, kyllä se siitä” ja ” nuorihan sinä vielä olet, ehdit vielä maailman meriä seilata kyllästymiseen asti ”, tuskin toivotonta Juilaa  paljon lohduttivat. Minun oli jatkettava matkaa, joten sanoin näkemiin, ja lupasin tulla taas pian häntä katsomaan.

Illalla avasin television ja yllätyksekseni uutisissa sanottiin, että Cork-Swansea- reitti yritetään saada taas toimintaan. Etelä-Irlanti tarvitsee turisteja, ja turistit ja rekkakuskit lauttaa. Silloin vasta heräsin: hehän tarvitsevat  Ms Juliaa takaisin merelle. En tohdi vielä käydä madamelle kertomassa näitä uutisia, sillä kaikki on vielä rahoituksesta kiinni. Toivon todellakin, että autolautan paikalla kellumiset ovat pian kelluttu, ja työt kutsuvat. Pidän teidät ajan tasalla.

Tässä Ms Julia

Maalattu on

Ei meillä, mutta Trevor on maalannut kauppansa. Ihan piti pysähtyä, niin kirkkaan keltainen työkaluja vuokraava "puoti" oli. Tuli vaan mieleen, että olikohan näin iloinen väri valittu ihan tarkoituksella? Päässäni kehittelin sitten seuraavan tarinan: Trevor päätti, että kauppa pitää maalata uudestaan. Joku vinkkasi, että jospas jotain kellertävää. Tuumasta toimeen. Trevor lähti maalikauppaan ja sanoi myyjälle, että kieltaista maalia, ja keltaista maalia hän sai. No, ainakin kauppa erottuu...

Huomenta

Kuva otettu viime viikolla.

Takana tylsä, ja välillä tovottomaltakin, tuntunut viikko. Näitä samanlaisia viikkoja on ollut rivissä jo liian monta.Välillä lama ihan kirjaimellisesti lamauttaa. Ajatukset pyörivät kehää päässä, enkä keksi ratkaisua. Joskus sitä toivoo, että lamppu syttyisi kuin Pelle Pelottomalla aikoinaan. Yhtäkkiä tietäisin, että nyt pitää toimia näin, eikä missään tapauksessa noin. Jään siis odottamaan lampun syttymistä.

Aamulla potkaisin itseni ulos. Jospas ne ajatuksetkin siitä kirastuisivat, mietti hän. Vettä tihutti, mutta koska en ole tehty sokerista, ei pieni kastuminen riittänyt tällä kertaa tekosyyksi. Ajatuksiini vaipuneena säpsähdin, kun vastaan tullut vanhempi mies toivotti minulle iloisesti hyvää huomenta. Jatkoin matkaa, ja pian seuraani liittyi vanha rouva pienen koiransa kanssa. Hänkin toivotteli hyvät huomenet ja päivitteli harmaana alkanutta päivää. Tästä täysin tuntemattomien tervehtimisestä annan kyllä ison plussan irlantilaisille. Harmaana aamuna, harmahtavissa mietteissään ollut piristyi kummasti!

Haastankin teidän kaikki tervehtimään huomenna kahta täysin vierasta ihmistä. Mielenkiinnolla jään odottamaan reaktioita.

Suorat sanat

Lukekaapa tämä artikkeli. Minun on pitänyt lukea se jo monta kertaa, koska siinä kirjoitettiin täyttä asiaa.

Minusta terve pessimismi on samaa kuin realismi. Pitää vaan varoa, että ei vajoa liian alas, eikä mene yltiöpessimismin puolelle.  

Tottakai aina pitää yrittää eteenpäin, mutta elämä helpottuu huomattavasti, kun tuntee omat rajansa.  Joitakin asioita, kun ei vaan voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.  En ole koskaan täysin ymmärtänyt näitä ”ihminen pystyy ihan mihin vain”, ” kaikki on itsestä kiinni” tai ”kaikki on mahdollista” – lausahduksia.  Totta, kyllä itse pystyy paljon omiin asioihinsa vaikuttaman, mutta ei kuitenkaan kaikkeen. Toiset tekevät hyviä valintoja toiset taas huonoja. Useimmat meistä kumpiakin.  Uskon myös siihen, että on olemassa hannuhanhia ja akuankkoja:  toisia onni potkii ennemmän ja toisia vähemmän.   

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/vinkit_hyvaan_oloon/501/saa_pelata_pahinta

Kommentteja ja mielipiteitä loolaan, please.

Yritetään, vaikka välillä se on niiiiiiiin vaikeaa!

Väsyttää

Kissakin on oppinut talon tavoille: sohvalla TVtä katsellessa on kiva käärityä torkkupeittoon. Mags ei jalkapallosta välitä, mutta haluaa olla muiden mukana olohuoneen sohvalla. Kyllä taas uni maistuu!

Liikkumisen vaikeus

Olen laiska liikkumaan. Tiedän, että pitäisi, mutta olen hyvä löytämään tekosyitä. Parhaiten saan itseni kävelylenkille, jos on a. tiukka aikataulu,  b. tarvitsen tuolta "kylältä" jotain,  tai c. joku pyytää minua seurakseen. Eilen ei ollut tiukkaa aikataulua, mutta tarvisin purkin rahkaa, jota saa vain yhdestä ja tietystä kaupasta. Lähdin siis reippasti reppuselässä kävellen sitä hakemaan. Tiukka aikataulu toimii myös hyvänä ruoskana. Päivälle on niin paljon ohjelmaa, että jos en tietyssä välissä käy lenkillä, se jää väliin.

Irlanissa sää ei aina suosi, joten joskus pitää vain katsella taivaalle ja toivoa, että sade taukoaisi edes tunniksi. Ja kun se sitten taukoaa, niin ei muuta kuin heti menoksi. Toisaalta uhkaava sade tekee lenkistä erittäin tehokkaan. Kuka sitä nyt kastua haluaa!

Pimeällä yksinkävely loppui minulla kuin seinään. Olen viime aikoina oppinut, että emme asukkaan sellaisessa linnunkodossa kuin luulin. Parempi olla ottamatta riskejä. Odotankin nyt päivien pidentymistä, että pääsen kävelemään poikein harjoitusten aikana.

Kuntosalin kanssa en oikein tahdo päästä sinuiksi. Nautin ulkoilmasta, ja hikisellä kuntosalilla minua jotekin ahdistaa.  Tänään meni kuntosalitunti jutellessa, enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Kun kävelee a:sta pisteeseen b, on sieltä myös tultava takaisin lähtöpisteeseen. Kuntosalilla minä pystyn lorvailemaan. Siirryn laittelta toiselle, käyn hakemassa vettä, jään katsomaan uutisia televisiosta jne.

Kuten huomaatte, tunnen itseni todella hyvin. Jaksankin ihmetellä, että miten minulla voi olla kaksi liikuntaa rakastavaa poikaa. Säät, mutavelliset kentät, aikaiset herätykset jne eivät haittaa. Onneksi eivät ole tulleet tässä asiassa äitiinsä!

Onko teille liikunta suuri ilo ja intohimo vai tälläistä  ainaista itsensä patistamista?

Olen vuosikausia ihastellut tätä vihdoinkin kuvaamaani seinää.

Oli ihan pakko ostaa...

Nyt palo päreet

Kuten tarkkasilmäisimät lukijat ovat huomanneet, en ole täällä paasannut Irlannin pääministeristä enkä hallituksesta, viime aikoina. Älkää olenkaan luulko, että hiljaiselo tällä rintamalla johtuisi siitä, että  olisin tyytyväinen Enda Kennyn (nykyinen pääministeri) ja "poikien" touhuihin. En vaan ole jaksanut enää edes marista, kun siitä ei ole mitään hyötyä. Odotin heiltä paljon, ja täytyy sanoa, että olen pettynyt. Muutoksia on tehty, mutta niihin suuriin mätäpaiseisiin ei ole puututtu.

6000 irlantilaista lähtee ulkomaille työnhakuun joka ikinen kuukausi, eikä se näytä Endaa eikä kumppaneita pahemmin huolestuttavan. Entinen pääministeri Brian (muistattehan hänet - Helena ainakin muistaa) sai aikoinaan verenpaineeni nousemaan epäselvällä mutinallaan ja suoranaisilla valheillaan.  Enda puolestaa saa minut haukottelemaan. Hänessä ei ole karismaa, eikä uskottavuutta. Sitä yksiviivaista puhetta kuunnellessa, alkavat silmät painumaan hitaasti kiinni... Ehkä parempi niin.

Tänään parkkipaikalla poikaa odotellessa kuuntelin radiota.  Michael Noonan, meidän nykyinen rahakirstun vahtihan se siellä jutteli "mukavia" nuorten maastamuutosta. Nyt selvisi syy siihen, miksi maasta lähtee tuhansia nuoria  ulkomaille työnhakuun. Noonain mukaan he lähtevät, koska haluavat lähteä.  Surkealla työllisyystilanteella ei ole kuulemma asian oikeastaan  mitään tekemistä. Nuoret haluavat nähdä maailmaa, hankkia uusia kokemuksia ja elää jossakin muualla kuin tällä saarella. Varmaan osittain tottakin, mutta kyllä se suurin syy on se, että vastavalmistuneiden on lähes mahdotonta löytää täältä töitä. Ministeri ei selittänyt, että miksi sitten täällä pistetään suuria summia nuorten kouluttamiseen, jos he lähtevät heti valmistuttuaan muulalle. Miten Irlanti siitä hyötyy?

Ministeri voisi mennä Dublinin lentokentälle jututtamaan näitä "vapaasta tahdostaan" lähteviä nuoria, heidän perheitään ja ystäviään. Katsoisi vähän aikaa niitä sydäntäriipaisevia jäähyväisiä, itkusta turvonneita silmiä ja matkalaukku kasan takana nikottelevaa isää, joka ei koskaan itke.  Se, että lapsi lähtee Australiaan, eikä mahdollisesti sieltä enää palaa kuin lyhyille lomille parin vuoden väliin, ei ole kaikille ihan helppo juttu!

Mr Noonan, you are a waste of space!

Sisustamisesta

Nousukaudella iski irlantilaisiin sisustusvimma. Televisiossa pyöri useita eri sisustusohjelmia, ja lehdet pursusivat toinen toistaan upeampia (ja tietysti kalliimpia) ideoita.Kun uusi kallis talo ostettiin, sisustettiin se heti. Lainaa otettiin sen verran enemmän (ja sitähän sai), että koti saatiin nopeasti valmiiksi. Jaksoin ja jaksan edelleen ihmetellä esim sitä, kuinka paljon verhoihin täällä pistettiin rahaa. Nyt puhutaan tuhansista ja taas tuhansista Euroista. Niitä ei suinkaan ostettu valmiina, vaan ne teetettiin ompelijalla. Upeita, mutta uskomattoman hintaisia.

Mitään vanhaa tai käytettyä ei uusiin koteihin huolittu. Roskalavoilta tai kirpputoreilta ei käyty etsimässä aarteita. Siellähän oli vain roskaa.  Sukulaisen hyväkuntoinen sohva ei päätynyt vahingossakaan olohuoneeseen. Eihän sellaista nyt voisi edes toiselle ehdottaa. Uuteen keittöön astuessa ei ihailtu itse keittiötä, vaan sen valmistajaa.  Kaikki itsetehty tai kunnostettu oli täydessä pannassa. Silloinhan saattoi joku ajatella, että on rahasta pulaa. Irlannissa ei oltu köyhiä eikä kipeitä!

Meillä tehtiin kaikki paikallisten mielestä väärin: ostettiin huonokuntoinen talo. Olimme kuulemma täysin hulluja: kuka nyt vanhaa, kun uusia nousee kuin sieniä sateella. Lisää lainaa vaan ja upouusi talo. Mies löysi keittön edullisesti Englannista, eikä merkkiä kannata kenellekkään kehua.  Rahaa kyllä saimme menemään. Remontti nieli, ja aina oli edessä yllätyksiä. Uudet huonekalut jouduimme ostamaan, koska emme tuoneen vanhoja Englannista. Vanhan kuluneen sohvan ja hyvin palvelleen sängyn kuljetus olisi tullut maksamaan liikaa. Ikean punaiset nojatuolit  ja yksi levitettävä sänky tuotiin mukana. Ne muuten ovat edelleen käytössä.

Remontti edistyi irlantilaiseen tapaan, hiitasti ja kärsivällisyyttä koetellen. En ymmärtänyt remontoinista yhtään mitään, mutta onneksi mies ymmärsi. "Mukamas jotain ymmärtävänä" marssin työpäivän päätteksi työmaalle, jossa aina oli odottamassa joku ongelma. Muurari syytti putkimistä, putkimies sätti sähkömiestä (joka kyllä olikin täysi cowboy), ja entäs sitten se kirvesmies?

Sitten ne loputtomat valinnat: minkälaiset lavuaarit, laatat, lattiat... Siihen emme koskaan sortuneet, että laatat olisi pitänyt ostaa sieltä kalleimmasta kaupasta, tai lavuaariksi kepuutetaan vain tietyn merkkinen lauvuaari. Vessanpönttö on loppupeleissä pönttö, jossa asiat toimitetaan, eikä mikään taideteos, jota ihaillaan.

Tiedän yleensä aika nopeasti mistä pidän tai en pidä. En kestä sellaista suotamista ja huopaamista. Enkä sitä, että asiasta keskustellaan sadan ihmisen kanssa ja kierretään 20 liikettä. Ketä ihan oikeasti jaksaa kiinostaa minun keittöni lattianlaattojen väri? Ei ketään. Yllätykseseni olimme miehen kanssa aikalailla samoilla linjoilla, ja koska aika oli rajallisesti teimme päätökset nopeasti. 

Äiti ompeli verhot jokaiseen huoneeseen. Ihan vain normaalit yksinkertaiset ikkunaverhot. Ei mitään vuorellisia tai monimukaisia luomuksia. Verhot valmistuivat ennen remonttia, koska äiti oli juuri täällä silloin käymässä.  Huonekalut valittiin siis verhoihin sopiviksi. Kuka sanoo, että asiat pitää tehdä tietyn kaavan mukaan? Seuraavat verhot sitten huonekaluihin...

Takkaa en olisi halunnut, en sitten millään. Onneksi mies piti päänsä, ja meillä on nyt toimiva takka. Ei kutenkaan sellainen moderni, joka tilasimme, vaan aika perinteinen, normaalia pienempi eikä oikein muuhun sisustuksen sopiva. Tilaamaamme emme lopulta saaneet. Päädyimme aivan toisenlaiseen takkaan, joka ei mielestäni sopinut ollenkaan olohuoneeseen. Oli pakko löytää jotain ja nopeasti. Nyt takka on ehdoton suosikkini koko talossa, enkä luopuisi siitä millään.

Kärsin Englannissa yli kymmenen vuotta säilytys- ja varastotilojen puuteesta. Mies oli sitä meiltä, että makuuhuoneeseen ei tarvita isoa yhden seinän levyistä kaapistoa. Nyt oli minun vuoro pitää pääni ja sain kaappini. Kun muutamai vuosi sitten teimme taloon laajennuksen, kysyivät kaikki , että siirrymmekö me uuteen huoneeseen. No, ei tietenkään, koska en voi millään luopua kaapeistani.

Jokainen koti on erillainen. Minulle on tärkeää, että koti ei ole mikään museo vaan siellä saa elää. Sohvalla saa istua tai löhötä. Olohuone on oleskelua varten, ruokailutila syömistä varten jne. En ole koskaan ymmärtänyt irlantilaista tapaa sisustaa upea olohuone (good room), jota käytetään vain erikoistapauksissa. Ihmettelen myös kaukana keittöstä sijaitsevaa ruokailuhuonetta, jossa syödään korkeintaan jouluna. Irlantilainen normitalo on pilkottu useiksi pieniksi huoneiksi, joiden tarkoitusta on välillä vähän vaikea ymmärtää.

Maku ja mieltymykset muuttuvat. Jos nyt alkaisin remontoimaan tai sisustamaan voisi tulos olla erillainen. Kaikenlainen kierrättäminen kiinnostaa. Minut saattaisi löytää roskalavalta penkomassa, huutokaupassa huutamassa ja kirpputorilla kiertelemässä. Miehen vanhassa kodissakin lahoaa muutamia aarteita. Ne voisin pelastaa, tai ehkä en kuitenkaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, että saisin suvun kimppuuni ja jäisin kiinni varastamisesta.

Olisi kiva oppia kunnostamaan huonekaluja. Ihailen entistä enemän ihmisiä jotka ovat taitavia käsistään. Kaupasta maton ostaminen on helppoa, mutta että osaa laittaa kangaspuihin loimet ja kutoa, se on taito. Kotimme aarteita ovatkin kauniit käsityöt, joita olen saanut lahjaksi. 

Minun kotini on minun kotini. Ei ehkä mikään arkkitehdin tai sisustussuunnittelijan ihanne, eikä viimeisen päälle "styylattu". Uskon, että koti kertoo paljon asukkaistaan. Minusta uuden oven avaaminen on aina vähän jännittävää. Mielessä on tietynlainen käsitysi siitä miltä asunto näyttää. Joskus sitä järkyttyy. Englantilainen naapurini ei voinut avata etuovea, koska eteinen oli niin täynä kaikenlaista romua. Perhe kulki sisälle takaovesta. Upen, arvokaan talon ikkunat oli aina peitetty raskailla, myrkynvihreillä verhoilla. Minua ahdisti. Ja sitten sitä joskus yllättyy: yhdessä huonessa asuva mies (kimppakämppä Lontoossa) oli tehnyt huoneesta tosi kodikkaan ja viihtyisä, ja vielä vähillä rahalla. Olin positiivisesti yllättynyt! 

Toiset analysoivat ihmistä käsialasta. Minä uskon, että koti kertoo paljon. Se sijaitseeko asunto kallilla vai halvalla alueella (Lontoossa tämä oli niin tärkeää), paljonko rahaa on käytetty sisustamiseen jne on täysin samantekevää. Suurella rahalla ja liudalla apumiehiä voi saada aikaan kolkon ja kylmän lopputuloksen. Mielikuvitustaan ja roskalavoja käyttäen taas uskomattoman upean ja persoonallisen kodin, jossa kaikki viihtyvät. Home sweet home!

Ei tee mieli merelle

Viime päivinä on taas nähty kuinka armoton meri voi olla. Tai voiko merta syyttää siitä, että Italian edustalla upea risteilyalus kaatui? Tuntuu käsittämättömältä koko juttu. Tuli mieleen, että onkohan näillä, toinen toistaan upeammilla maailman meriä seilaavilla aluksilla, jonkinlainen kirous? Yrittääkö ihminen olla liian polleaaa heinolla rakennelmillaan? Ja sitten meri kostaa.

Täällä meidän lähellä ajoi eilen karille kalastusalus. Vain yksi miehistön jäsenistä on löytynyt, ja viiden kalastajan ruumiita etsitään edelleen. Armoton ja kylmä meri.

Kävin eilen Cobhissa, joka vanhalta nimeltään on Queenstown. Se oli Titanickin viimeinen satama Euroopassa. Viimeiset matkustajat astuivat laivaan Cobhista. Heitä oli kaikkiaan 123. Se, mitä seuraavaksi tapahtui onkin sitten historiaa. Valitettavasti päivä ei ollut aurinkoinen, eikä  minulla ollut aikaa kierrellä satamassa kameran kanssa. Kuten varmasti arvaatte, Cobhiin mentiin aikaisin sunnuantaina pelaamaan jalkapalloa, eikä millekkään kuvausmatkalle. Kunhan kesä taas saapuu ja Cobhin museo avaa ovensa, lupaan käydä siellä uudestaan, ja vien teidätkin mukanani.  11.4 tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Titanic lähti kohtalokkaalle matkalleen Cobhista. Palaan asiaan!

Tilannekatsaus tänään takapihalta

Sormet syyhyävät jo rikkaruohoja kitkemään. Tänään jätin kuitenkin väliin, koska olo on vähän flunssainen. Laskeskelin juuri, että jos seuraavat 30 päivää menevät ilman pakkasia ja jäätä, niin sitten ollaan jo lähestulkoon keväässä.  Toivotaan, toivotaan...

Minä se tiskaan astioita

Ei ehkä kovin kiinnostava eikä mielenkiintoinen postaus, mutta antaa mennä.

Tälläinen maailman paras tiskiharja tuli ostettua ennen joulua. Kyllä nyt kelpaa tiskata!

Astianpesuaine laitetaan tiskiharjan sisälle, ja hyvin palvelleen sienen voi vaihtaa uuteen. Suosittelen!




Tätä kuunnellessa ei voi olla hymylemättä!

Min Eden i Strömsö 2011

Omasta mielestäni puhun suomea ilman minkäänlaista aksenttia. Välillä haen sanoja, mutta muutaman Suomessa vietetyn päivän jälkeen nekin alkavat löytyä itsestään. Eiväthän ne sanat mihinkään ole hävinneet, ovat vaan olleet vähäisessä käytössä. Vähän niin kuin tallissa monta kuukautta ajamatta ollut auto. Täällä suomalasten kanssa puhuessa tulee reippaasti sekoitettua kahta kieltä keskenään. Joistakin asioista nyt on vaan helpompi käyttää englanninkielistä sanaa, vaikka keskustelu suomeksi käytäsiinkin.

Viime kerralla Helsingissä käydessäni ystäväni sanoi minulle, että "ei mennyt niin kuin Strömsössä". Katsoin häntä hölmistyneen näköisenä ja kysyin, että mikä ei mennyt ja missä ihmeen Strömsössä? Ei ole ensimmäinen kerta, kun minulle pitää rautalangasta vääntää, mitä joku uusi sanonta tarkoittaa. Ne ulkosuomalaiset, jotka nyt raapivat päätään ja miettivät, että mitähän tuo tarkoittaa, voivat lukea vastauksen täältä.

Asia jäi minua vaivaamaan, joten otin You Tuben avuksi. Ja löytyihän sieltä varsin mielenkiintoinen pätkä tuosta suomenruotsalaiseta sarjasta.  Ohjelma oli  mielenkiintoinen myös siksi, että

1. siinä vieraillaan Pietarsaaressa, jossa aikoinaan opiskelin kaksi vuotta.
2. esitellään aivan upea puutarha.
3. puutarhuri pitää suosittua blogia, joten on yksi meistä.
4. yritin ymmärtää edes jotain puheesta ilman tekstitystä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ruotsi on siis täysin kohmeessa, eikä tätä "autoa" taida saada enää käyntiin edes akkua vaihtamalla.

Lycka till!

Sen siitä saa...

...kun puhuu kaverin kanssa jalkapalloharjoituksissa, eikä kuuntele valmentajaa.

Juniori sai joukkueensa oranssit harjoitusliivit pestäväksi. Se juttelukaveri pesi sitten ne vihreät. Huomenna luultavasti kentällä kuuluu vain valmentajan ääni. Olipa harvinaisen hyvä "rangaistus"!

Onko meillä mitään syötävää?

Knorrin kasviskeitto on minun suosikkini.

Meillä keitetään ruokaa joka päivä, niin kuin lähes jokaisessa perheessä. Jääkaappia täytetään säännöllisesti. Pakasteessa on leipää, jos se sattuu loppumaan. Aamulla pojat syövät puuroa. Eväslaatikkot pakataan kouluun. Hedelmävadissa on aina syötävää jne. Yritän tässä teille todistaa, että pojat eivät näe nälkää.

 

 

Ja kaikesta huolimatta minulta kysytään harva se päivä, että onko meillä mitään syötävää. Minulle on täysi mysteeri kuinka paljon ruokaa noihin kasvaviin poikiin mahtuu. Miten voi olla jo tunnin kulutta nälkä, kun on juuri syönyt ison lautasellisen ruokaa? Kun sitten patistan poikia jääkappille hakemaan vaikkapa jugurttia, minulta kysytään, että eikö meillä ole mitään kunnollista ruokaa.

 

 

Koulun jälkeen pojilla on kiljuva nälkä. Ymmärrettävää, koska kouluruokailua ei ole järjestetty. Pojista vanhempi on kotona kahtena iltana vasta kuuden maissa, sillä koulun jälkeen on harjoitukset. Silloin ovelta suorastaan juostaan ruokapöytään. Juniorilla on myös kova nälkä, vaikka pääseekin koulusta jo kahden jälkeen. Mikäli kunnon ruokaa ei ole tarjolla, häviää kaapeista herkut. Jotain pitää löytyä ja heti.

 

 

Olen vihdoinkin keksinyt ratkaisun pulmaan:  herkulliset valmiskeitot. Nyt meillä on jääkaapissa aina nopeasti lämmitettäviä keittoja. Kun nälkä yllättää keittoa vaan lautaselle, ja lautanen mikroon. Pari viipaletta leipää "seuraksi", ja nälkä on taas selätetty pariksi tunniksi. Täällä aikankin on kaupoissa hyvät valikoimat erillaisia keittoja, eivätkä ne ole edes kalliita. Suosittelen kaikille nälkäisille pojille, ja etenkin heidän äideilleen!

Kolmella Eurolla kilo hyvää vihanneskeittoa.

Kevättäkö ilmassa?

Ulkona on ihmeellinen ilma: seisoin 30 min jalkapallokentän reunalla, eikä minulla ollut kylmä. Äsken imuroin pihalla autoa, taustamusiikkina lintujen sirkutus ja valoefektinä aurinko. Sisälläni asuva, ja sieltä välillä ulos pyrkivä pessimisti, kuiskuttaa korvaani:  meitä taidetaan taas kerran huijata. Ensi viikolla joko värisemme kylmässä tai vettä sataa pari päivää (tai viikkoa, sekin on koettu) putkeen. Koska kuitenkin yritän elää päivän kerrallaan, vedän kohta lenkkarit jalkaan ja lähden nauttimaan edes tästä yhdestä, aurinkoisesta päivästä.

Maanantaina pojat palaava (helpottunut huokaus tähän väliin) taas kouluihinsa. Itse menin takaisin töihin jo pariksi päiväksi viime viikolla. Uusi vuosi ei ole lähetenyt käyntiin ihan toiveiden mukaisesti. Juuri nyt tuntuu, että liian moni asia on auki. Päivän suunnitteleminen aamusta iltaan sujuu, mutta viikkon alkaa olla jo ylivoimaista, kuukaudesta nyt puhumattakaan. Eräs tuttu kysyi minulta eilen ensi kesän suunnitelmista. Katsoin häntä kuin jotain avaruudesta tänne tipahtanutta E.Tn serkkua. Ai, että ensi kesänä?  Meidän elämässä kuudessa kuukaudessa voi tapahtua ihan mitä vaan, tai pahimmassa tapauksessa ei tapahtu yhtään mitään.

No, kaikesta huolimatta viikonloppuna on pelattu kaksi jalkapallo-ottelua. Pojista vanhemman joukkue hävisi, ja Juniorin puolestaan voitti reilusti. Voi, kun elämä olisikin helppoa, jos voisi vain murehtia oman jalkapallojoukkueensa menestymisestä. Tällä meidän "kotijoukkuella", kun näyttää peli juuri nyt kangertelevan oikein kunnolla. Eikä "maajoukkuekkaan" näytä saavan mitään aikaiseksi.  Minä en voi edes voi syyttää valmentajaa, erotuomaria, kentän kuntoa, huonoa säätä tai joukkuelaisteni huonoa kuntoa.

Sellainen pieni pyytö minulla olisi niille irlantilaisille, tai täällä asuville, joiden elämää lama ei ole saanut sekaisin, että miettisivät vähän mitä sanovat ja kenelle. Tällä en tarkoita pelkästään itseäni, vaan yleensä. Kälyni kysymys siitä, miksi ihmeessä haluaisin tehdä enemmän töitä, sai minut taas kerran tajuamaan kuinka "erillaisissa todellisuuksissa" me ihmiset täällä saarella elämme.

Nyt ylös, ulos ja lenkille!

Haluatko marista?

Rakkaat lukijat!
Jos Corkissa haluaa marista niin, silloin tänne

Päädyin Marina Parkiin kävelyretkilläni ihan vahingossa. Nyt tiedän minne mennä, jos/kun elämä potkii päähän ja kaikki kenkuttaa. Tervetuloa marisemaan, joko suomeksi tai iiriksi!

Nolottaa

Yleensä olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. En tee asiasta kuitenkaan mitään suurta showta, enkä julista suomalaisuuttani kaikille uusille ihmisille, joita tapaan. Kun kotimaani tulee ilmi, siihen reagoidaan yleensä erittäin positiivisesti. Suomessa on niin paljon asioita, joista esim Ihana Irlanti saisi ottaa oppia.

Joskus harvoin on kuitenkin tilanteita, jolloin tekisi mieli sanoa olevansan (no, ei ainakaan ruotsista tai venäjältä, niin pahaa tilannetta suomalaiselle harvoin tulee) vaikkapa Hollannista. Hollannista siksi, että minua usein luullaan hollantilaiseksi, vaikka en ole edes pitkä. Tai sitten voisi käntää tilanteen toisin päin, ja kyseenalaistaa keskustelukumppanin maantieto tyyliin: minä olen kyllä Suomesta, mutta NE ovat Ruotsista. Joo, joo sellaisia ne ruotsalaiset ovat jne. Siinä sitten pyörittelisin silmiäni tietäväisen näköisenä, ja huokailisin syvään.

Valitettava tosiasia on, että NE tekevät joka ainoassa ohjelmassaan selväksi, että ovat Suomesta. Eikä meille Suomea paremmin tunteville jää epäselväksi, että NE ovat Seinäjoelta kotoisin. Melkein itkut pääsi, kun meidän miesväki, vahvistettuina naapurin pojilta, nauraa höröttivät kohtaukselle, joka oli kuvattu Seinäjoen asemalla. Miksi juuri Seinäjoella, miksi ei vaikka Turussa tai Oulussa? Meidän pojat ilmoittivat tietysti isoon ääneen, että mehän ollaan oltu tuolla. Ja muutenkin maisevat ovat huolestuttavan kotoisan näköistä. Minua nolottaa, ja poikia sen kun naurattaa!

Taidatte jo arvata, ketä NE ovat. Duudsonitpa tietytsi, ja juuri nyt usealla sateliittikanavalla pyörii heidän ohjelmiaan.  Olenkin tehnyt kaikille asiasta kysyville selväksi, että he eivät ole minulle sukua. Valistan myös, että eivät kaikki suomalaiset kakkaa ei-niin-kivojen naapureiden postilaatikkoon. Tikkaa heitetään tikkataluluun, eikä kaverin mahaan. Maanmieheni eivät hyppää katolta moottirikelkan kyydissä järveen. Eikä meillä harrasteta yleensä muurahaispesässä istumista. Nämä, joka äidin unelmapojat, nyt vaan sattuvat mylvimään 80 km päästä kodistani. Eikö Ruotsi voisi omia heidät?

Ps. Meidän miehet ovat sitä mieltä, että Duudsonit puhuvat tosi hyvin englantia.

Keskinmäärin hyvä olo

Keksin aikoinani, Lontooseen rantauduttuani, vessojen ja kylpyhuoneiden hanoille uuden nimen: "keskin-

määrin hyvä olo". Kun toisesta hanasta tulee tulikuumaa vettä ja toisesta jääkylmää, niin silloinhan pitäisi olla keskinmäärin ihan hyvä olo. Irlannissa nämä typerät hanat ovat myös suosittuja. Älkää vain kysykö miksi. Hygieniaa ja puhtautta en halua edes ajatella.

Meille en remonttivaiheessa kelpuuttanut yhtään erillistä kuumaa ja kylmää hanaa. Johan sen nyt järkikin sanoo, että on paljon miellyttävämpää pestä kätensä, naamasta nyt puhumattakaan, sopivan lämpöisellä vedellä.

Facebookin löytöjä!