torstai 27. lokakuuta 2011

maanantai 24. lokakuuta 2011

Vielä neljä yötä ja sitten....

Viikonloppuna se vasta iski tajuntaani, että päiviä voi alkaa laskemaan yhden käden sormin.
Mies täytti vähän aikaa sitten 50 v, avioliittovuosia tuli täyteen kesällä 20 v, ja koska mitään juhlia emme järjestäneet, päätimme tehdä jotain ihan muuta.

Ensin suunnitelmissa oli Madrid, mutta Barcelona voitti. Sinne pääsee lentämään täältä Corkista suoraan. Lisäpisteitä tuli myös siitä, että isä ja pojat pääsevät Nuo Camp stadionille  Barcelona-Mallorca jalkapallo-otteluun.  Mieheni oli 90-luvun alussa Barcelonassa töissä, joten ihan vieraaseen kaupungiin emme ole menossa.

Tänä iltana minä kysyn pojilta, että kuinka monta yötä pitää vielä nukkua, että pääsemme matkalle.



lauantai 22. lokakuuta 2011

Sanahirviöitä

Kaikkien näiden vuosien jälkeen tunnen itseni edelleen kielitaidottomaksi, kun puhutaan sairauksista. Toisaalta tämän voi kääntää pelkästään positiiviseksi asiaksi: en ole kyseistä sanastoa juuri tarvinnut.

Tässä suosikki esimerkkini: ihan tälläinen normaali rähmäinen ja kutittava silmätulehdus. Noin loogisesti ajateltuna eye infection, mutta virallisesti conjunctivitis. Jos hiuksia aletaan halkomaan, niin nyt on kyseessä sidekalvontulehdus. Kieli taipuu juuri ja juuri tuohon sanahirviöön. Toinen suosikkini on tonsillitis eli meille maalikoille nielurisan tulehdus. Jos taas iholle ilmestyy epäilyttäviä näppyjä saattaaa syynä olla chicken box, measels tai pahimmassa tapauksessa scarlet fever (vesi, tuhka- ja tulirokko). Lapset sairastavat mumpsin eli sikotaudin.

Keuhoputken tulehdus ja keuhkokuume tuottivat minulle pitkään ongelmia. Ne menevät näin bronchitis ja pneumonia. Nenän sivuonteloiden tulehdus on sitten sinusitis. Miehelläni epäiltiin ensin septicemia eli sepsis = verenmyrkyrys, joka sitten onneksi olikin cellulitis = selluliitti =ihon sidekudoksen tulehdusta, ja nyt ei puhuta läskistä!

Voi kuinka ärstyttävän monimutkaista, ainakin minulle. Mitä vanhemmaksi tulen sitä hitaammiin opin uusia sanoja. Uusi vaikea sana pitää kuulla ja kirjoittaa pariin kertaan, ennen kuin se päätyy sanavarastoon. Sanojen ja nimien oppiminen ei koskaan ole ollut vahvimpia puoliani. Onneksi en ole opettaja, sillä en millään oppisi oppilaitteni nimiä.
Toivottavasti ette tarvitse ylläolevaa sanastoa!


perjantai 21. lokakuuta 2011

torstai 20. lokakuuta 2011

"Suru-uutinen"

Eilinen “suru-uutinen” Irlannissa oli se, että Westlife poika miesbändi lopettaa ensi vuonna. 14 vuotta, 44 miljonaa levyä ja 15 UKn listaykköstä myöhemmin, on aika sanoa good bye! Poikabändit kestävät oman aikansa, ja jos UKn X-factoria on uskominen tilalle mielii laumoittain uusia siloposkia.

Minä en ole koskaan oikein kunnolla fanittanut ketään, joten en osaa samaistua ”heartboken and devastated” faneihin. Radiossa yksi äiti kertoi, kuinka vei viime kesänä 4-vuotiaan tyttärensä Westlifen konsertiin. Nyt tyttö itkee täyttä kurkkua (siis tämä 4 v.)  äitinsä kanssa. Että, silleen!

Sanottakoon nyt näin, että kun Westlifen pojat radiossa laulavat, käännän volumea suuremmalle ja laulan mukana (jos omat pojat eivät ole kyydissä). Sellaista sopivaa autoilumusaa, mutta lippua en vedä puolitankoon, enkä kyyneleitä vuodata. Aika aikaa kutakin! Ja tulihan se Take Thatkin takaisin...

tiistai 18. lokakuuta 2011

Nyt voin jo huokaista

Hain lauantaina lentokentältä väsyneet ja täysin nuutuneen miehen. Kotiin päästyään hän sammui sänkyyn kuin saunalyhty. Kuume nousi korkeuksiin, ja sitten sunnuntaina sääri oli ikävän ihottuman peitossa. Sain kun sainkin miehen lääkäriin, joka epäili mahdollista verenmyrkytystä, mutta kuitenkin passitti reseptin kanssa kotiin lepäämään. 5 min sisällä, jos sitäkään ja 60.00 Euroa, kiitos! Aika uhkarohkea teko, näin jälkeenpäin ajatellen, tuolta lääkäriltä.

Lanko soitti Dublinista, ja kehotti kaksinkertaistamaan lääkekuurin heti. Sanoi myös, että maanantaina täytyy käydä sairaalassa kunnon tutkimuksissa. Sinne siis. Lähdin mukaan sairaalaan, jossa jonotettiin, käytiin luukuilla, jonotettiin, annettiin samat tiedot kolmeen kertaan, taas jonotettiin  ja viimen nähtiin lääkäri. Hänelle plussaa huolellisesta tutkimuksesta ja siitä, että selvästi selosti mistä on kyse. Ei tarvinnut jäädä arvailemaan, että mitä, missä ja milloin. Hän myös puhui täysin ymmärrettävää englantia, joka täällä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Verikokeetkin otti, ja niiden tuloksia odottelimme seuraavat kaksi tuntia.  Kysessä oli selluliitti eli paha ihon sidekudoskerroksen tulehdus. Nyt mies makaa sohvalla jalka suorana ja popsii suuria annoksia penisiliiniä. Sääri on jo paremman näköinen, eikä enää yhtä kipeä.

Sairaalassa käynti oli avartava kokemus. Suomesta on jäänyt mieleen puhtaat, kiiltävät käytävät ja steriili haju. Irlannin sairaaloita en ole koskaan arvostanut kovin korkealle, eikä osakkeet nousseet nytkään. Sairaala oli vanha, täysin epäkäytännöllinen ja aika likainen täkäläisittäin. (Suomalaisittain erittäin likainen.) Meno jotekin kaoottista, vaikka pienestä sairaalasta olikin kysymys.

Täällä valitetaan jatkuvasti henkilökuntapulasta. No, jaa. Jos jostain tuossa ensiavussa oli pulaa, niin se oli kyllä järjestelykyvystä ja loogisesta ajattelusta. Ilmeisesti tietokoneaikaan siirtyminenkään ei ole kunnolla onnistunut, kun joka puolella oli kasoittain mappeja, ja hoitajankin kirjoitti tiedot käsin lomakkeelle. Kunnon siivous ja narisevien ovien öljyäminen olisi ollut myös paikallaan. Tai kyllähän siellä siivottiin: mies työnsi likaista Sulo-roskapönttöä (ulkona pidettävää) pitkin käytäviä ja kävi tyhentämässä roskiset. Sitten hän meni saman roskiksen kanssa ihan sinne hoidettavien potilaiden alueelle. Sairaalabakteeri kukoistaa sairaaloissa, enkä yhtään ihmettele miksi.

Mies lähtee ilmeisesti torstaina takaisin naapurisaarelle. Valitettavasti työpaikka saattaa mennä alta, jos ei näytä pian naamaansa. Tilalle on aina tulijoita, joten ei auta liian pitkään sairastaa. Olkaamme me vakituisissa työsuhteissa olevat kiitollisia siitä, että työpaikka pysyy vaikka sairaslomalla olisikin!
Senkin olen tänä viikonloppuna oppinut.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kenkiä metsästämässä



Kuten kaikki tiedämme naisella ei voi olla liikaa kenkiä eikä käsilaukkuja. Nyt kyllä ihan oikeasti tarvitsin kengät, joilla toivon mukaan kahden viikon kulutta tallailen erään Euroopan kaupungin katuja. Ylhäällä vaihtoehdot. Arvatkaapas mitkä valitsin?
Siis ihan oikeasti, kuka voi noilla korkkareilla seisoa, kävelystä nyt puhumattakaan? Voin taata, että kestäisin tasan 10 min ja sen jälkeen a. kompastuisin, b. selkäni sanoisi sopimuksen irti tai c. rupeasin itkemään, koska jalkoihin sattuu.
Marssin ensiksi Clarksiin, joka oli ihmeen tyhjä ottaen huomioon, että tänään on lauantai. Ei löytynyt sopivia kenkiä. Clarksin tyhjyyteen löytyi pian syy. Seinän taakse oli avattu Skechersin upouusi kenkäkauppa. Dublinissa kuulemma sellainen jo on, ja nyt viime viikolla avattiin toinen myymälää täällä Corkissa. Justiinsa minulle sopiva mukavia, ja ai niin kevyitä kenkiä. Saivat heti minusta uuden vakioasiakkaan.
Kärsikööt muut korkkareilla kompuroinnista, minun askeleeni on nykyisin entistä kevyeempi. Ihan kirjaimellisesti.






Posted by Picasa

perjantai 14. lokakuuta 2011

Kellokosken prinsessa

 
Kellokosken prinsessa kuuluu niihin kirjoihin, josta kuultuani päätin heti, että tuon haluan lukea. Kirja kulkeutui lopulta käsiini ja toi mukanaan paljon muistoja omasta lapsuudestani ja nuoruudestani. Kellokosken prinsessaa en ole koskaan tavannut, enkä Kellokosken sairaalassa käynyt, mutta kirjan miljöö tuntui niin kovin tutulta.

Olen vasta viime vuosina tajunnut, miten lapsuuden kasvuympäristö ja siihen kuuluneet ihmiset ovat vaikuttaneet minuun. Äitini oli vuosikymmeniä töissä mielisairaalassa, ja sitä kautta sairaalaan potilaat tulivat minullekkin tutuiksi. Pienessä kirkonkylässä potilaat tunnettiin ja he kuuluivat katukuvaan. Kyläläiset tottuivat potilaisiin, ja muualta tulleet potilaat kyläläisiin.

Eräs potilaista alkoi kutsua äitini omaksi äidikseen, ja minusta tuli sitten automaattisesti hänen siskonsa. Isääni hän ei koskaan kutsunut isäksi, vaan isä oli hänen paras kaverinsa, jonka kanssa juteltiin autoista ja urheilusta. Täytyy myöntää, että lapsena en aina ollut niin innostunut näistä velipojan vierailuista. Onneksi ikää ja järkeä tuli lisää, ja opin suhtatumaan häneenkin oikealla tavalla. Velipoika ansaitsee kyllä ihan oman postauksensa, jonka pian julkaisen. Kerrottakoon vielä, että hänetkin siirrettiin kuntaliitosten takia, ihan niin kuin prinsessakin, myöhemmin omalle kotipaikkakunnalleen.

Meni vuosia, ja toissa kesänä sisko ja sen veli kohtasivat pitkästä aikaan poikani rippijuhlissa. Autosta nousi nyt jo kepin kanssa kulkeva, kovasti harmaantunut tuttu velipoika. Sisko sai oikein kunnon halauksen, ja siinä pyyhittiin kyyneliä puolin ja toisin. Velipoika totesi, että meistä on tullut siskon kanssa vanhoja! Ja niinhän meistä oli.

Jokaisella potilaalla on oma kertomutksensa kerrottavanaan ja siksi on hienoa, että prinsessan tarina, mitään kaunistelematta, on julkaistu. Pystyin eläytymään täysin kirjan tapahtumiin: prinsessan kyläreissuihin, sairaalan arkeen, esiintymisiin, shekkien kirjoittamisiin ja jopa suutahtamisiin toisten potilaiden tai henkilökunnan kanssa.

Kirja valottaa myös mielisairaanhoidon historiaa Suomessa, ja syitä siihen miksi prinsessa päätyi sairaalaan. Jopa äitini, joka ensin ei halunnut lukea koko kirjaa, piti lukemastaan. Lieneekö syynä aivan liian tuttu aihepiiri? Kirjan luettuaan hän sitä jopa kehui, ja jos meidän äiti kirjaa kehuu, niin silloin se kannattaa lukea.

Surullista oli se, että vuosien Kellokoskella olon jälkeen, jo vanha prinsessa siirrettiin toiseen sairaalaan. Prinsessa ei olisi ollut prinsessa, ellei hän olisi onnisutunut luomaan hoviaan myös uudessa sairaalassa. Omalla tavallaan tämäkin kirja on selvitymistarina. Prinsessa on 100% kirjansa ansainnut!
Posted by Picasa

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Mäkisiä maastoja ja Irlannin kesä

Täällä on suorastaan lämmin, siis näin irlantilaisittain. Olisin voinut käydä vaikka t-paidassa ja shortsessa kävelyllä. Näin kesäisiä varusteita en kuitenkaan jasanut ullakolta hakea. Olen nimittäin "kesän" pakannut pois jo kauan sitten.

En muista olenko koskaan maininnut, että asumme täällä mäkien päällä. Tuonne "kylälle", kun lähtee tallustemaan, on kävely yhtä juhlaa. Alamäkeä koko matka. Takaisin tulo onkin sitten työläänpää. Kun viimeisen mäen pääsen kunnialla ylös, ollaankin jo lähellä kotia ja suihkua. Kaupasta tuon kävellen tavaraa hyvin valikoiden ja aina repussa. Kolmen litran maitotölkkiä en sieltä kotiin raahaa, en.

Onneksi tuossa lähellä on kaksi ruokakaupaa ihan tasaisella maalla, joten sieltä jaksaa raahata enemmänkin ruokaa. Yleensä kyllä kauppareissut sujuvat autolla. Se helpoin vaihtoehto, olipa sitten matkalla mäkiä tai ei.

Olin ihan pulassa tänne muutettuamme, kun en muistanut miten tehdään autolla oikeaoppinen mäkilähtö.  Pari kertaa auto lähti oikein reippaasti vyörymään taaksepäin. Onneksi ei kuitenkaan koskaan päätynyt perässä olevan auton nokkaan. Ei auttanut muuta kuin mennä rakkaan mieheni "koulutukseen". Ilmeisesti tämäkin ajotunti päättyi riitaan, en muista tarkasti, mutta todennäköisesti siinä niin kävi. Mäkilähdön kuitenkin opin, ja nykyisin se onnistuu jyrkässäkin mäessä ja peruuttaen.

Parempi olla katsomaatta sääennustetta, sillä pelkään, että meitä taas rangaistaan näistä lämpimistä päivistä parin viikon sadeputkella. Kyllä se sitten pian selviää, jos/ kun sadekausi jälleen alkaa.
Juniorikin sanoi hockeyharjoitusten jälkeen, että ulkonahan on suorastaan kuuma. Long may it continue!

Pitäisiköhän hakea kaupasta t-paita?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Seonnut palmu

Meidän takapihaamme kaunistaa tai rumistaa, ihan miten vain, korkea palmu. Ennen se sai minut raivon valtaan pudottelemalla valtavan määrän pitkiä lehtiään. Että yhdessä puusta voikin tulla niin paljon roskaa. Palmu on takapihallemme istutettu luultavasti jo 40 vuotta sitten. Kuulin tälläisen tarinan, että kun asuntoalueemme valmistui, lahjoitettiin jokaiseen taloon pari puun tainta. Luulen, että tuo takapihan palmu oli yksi niistä.
Kevällä palmu sekosi. Lehtiä tippui normaalia enemmän, ja ensimmäistä kertaa ajattelin, että kaikki lehdet tulevat alas. Kaksi kylmää talvea olivat ilmiselvästi tehneet tehtävänsä ja luulin, että palmu on tullut tiensä päähän. Mielessäni jo näin meidät kantavat pitkää kuollutta puuta talon läpi etupihalle. Meillähän ei ole sivuporttia, joten kaikki multasäkit, ruohonleikkurit ja kuolleet puskat ja puut kuljetetaan talon läpi etupihalle.
Kävelylenkeilläni huomasin, että kaikki lähiseudun palmut olivat kuolleet kylmyyteen. Naapurini sanoi, että hänestä meidän palmu on ainut henkiin jäänyt. Kesällä lehtien tiputtelu väheni ja lopulta loppui lähdes kokonaan. Sitten huomasimmekin aivan uuden piirteen: uusia lehtä alkoi kasvamaan rungosta. Palmumme on siis edeelleen elossa, mutta sekaisin se on kyllä mennyt. Katsokaapa tätä kuvaa. Sekaisin mikä sekaisin!

Seonnut palmu


torstai 6. lokakuuta 2011

Uusi presidentti

Vihreälle Saarelle etsitään uutta presidenttiä. Mary McAleesen toinen kausi alkaa lähestyä loppuaan, ja on aika siirtyä sivuun. Irlannissa presidentillä ei ole poliittista valtaa. Presidentti edustaa maata, avaa sairaaloita, museoita ja toimii muutenkin maan keulakuvana. Plussaa on se, jos presidentti saa ihan oikeasti jotain hyvää aikaiseksi. Mary Robinson presidenttikaudellaan edisti irlantilaisten naisten asemaa, ja nykyinen Mary on tehnyt kovasti töitä naapurisaaren ja Irlannin tasavallan suhteiden eteen.


Ehdokkaista ei tällä kertaa ole ollut pulaa.  Maa tarvitsee edustuskelpoisen, sujuvasanaisen, protokollan tuntevan fiksun henkilön, joka pystyy vakuuttelemaan tärkeille vieraille, että valtakunnassa on kaikki hyvin! Siitäkin ollaan tietysti erimieltä tartvitseeko Irlanti presidenttiä ollenkaan.Rahaa pitäisi säästää, joten olisiko tässä yksi asia jota ilman Vihreä Saari tulisi toimeen?


Ehdokkaita on seitsemän, ja totuuden nimissä en tiedä ketä äänestäisin. Nämä vaalit eivät minua juurikaan kiinnosta, joten en ole kovin hyvin selvillä ehdokkaista ja heidän taustoistaan. 
Minähän en olisi minä, jos en kuitenkin "puutuisi" asiaan ja sanoisi omaa mielipidettäni kustakin ehdokkaasta.
1. Mary Davis, vaikka Mary onkin, ei tee vaikutusta. Ainut plussa hänelle tulee hyvästä kuvasta vaalimainoksissa!
2. Martin McGuinessia en äänestäisi ikinä. Ei kai nyt kukaan ihan oikeasti halua Sinn Feinin (ja entistä IRAn kamua) presidentiksi?
3. Työväenpuolueen Michael D Higgins on puolestaan ihan liian vanha tähän kisaan. Töitä nuoremmille!
4. Sitten on tämä nimiongelma: Gabriel lyhennetään irlannissa Gay. Voiko maata edustaa Gay (homo suomeksi) Mitchell? Tämä on ihan vain minun päässäni kehitelty mahdollinen ongelma, kun Irlantia edustetaan ulkomailla. Isompi ongelma minusta ovat kyllä Gayn vanhoolliset mielipiteet.
5. Ja kun asiaan päästiin, niin sitten meillä on David Norris, joka jakaa mielipiteet. David Norris on irlantilainen älykkö, joka jo kerran vetäytyi kisasta ja palasi taas takaisin kehiin.  Hän on myös  avoimesti homo. En poe minkäänlaista homofopiaa, joten tämän asian takia en jättäisi häntä äänestämättä. Ongelma piilee siinä, että Norris käytti asemaansa väärin, anellessaan armoa israelilaisen ex partnerinsa puolesta, joka oli saanut tuomion alaikäisen pojan raiskauksesta. Armoa voi anoa Israelin viranomaisilta ihan vapaasti, mutta ei Irlannin valtion nimissä.
6. Ex. Euroviisuvoittaja ja MEP Dana on myös ehdokkaan. Hänenkin mielipiteensä kaskahtavat vähän vanhanaikaisilta. Toisalta olisihan se hienoa, jos presidentti osaisi ihan oikeasti laulaa.
7. Seán Gallagherilla, joka muuten on yksi irlantilaisen Diilin tuomareita, on yksi iso ongelma: hänen edustamansa puolue. On tainnut tulla selvälksi, että en ”seurustele” fiannafaililaisten kanssa. Tämä on  SE puolue, jota saamme kiittää maan nykyisestä tilasta.


Ja sitten vielä tälläinen pieni ongelma: minulla ei ole äänioikeutta näissä vaaliessa. Siksipä voin nukkua yöni rauhassa ja antaa muiden murehtia, siitä kuka meille nimitetään presidentiksi. 
Tälläisiä uutisia tällä kertaa Vihreältä Saarelta.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Niin irlantilaista

Lottoa pelataan Irlannissakin, ja muutama viikko sitten potti oli peräti 11 miljoonaa. Koko potin voitti lammasfarmari pienestä kylästä, Mayon läänistä. Kauaa ei voittajaperhe pysynyt salassa. Kuuntelin maanantaina uutisia jossa kerrottiin, että nyt tiedetään kuka potin korjasi ja missäpäin Irlantia hän asustaa.  Mikä teki tästä uutisesta niin irlantilaisen on se, että seuraavaksi haastateltiin voittajan kylän pappia. Kyllä, luitte oikeen. Pappi kertoi radiossa, kuinka voitto ei olisi voinut sattua mukavammalle perheelle, ja kuinka koko kylä oli onnellinen heidän puolestaan.

Se, että pappia uutisissa haastatellaan ei ole täällä ollenkaan harvinaista. Jos sattuu tuhoisa  onnettomuus tai joku muu uutiskynnyksen ylittävä järisyttävä asia, näkyy ja kuuluu uutisissa yleensä seurakunnan pappi. Ainakin pienemillä paikkakunnilla hän tuntee kaikki seurakuntalaisensa ja heidän perheensä. Seurakunnan edessä puhumaan tottuneena pappi on esiintymiskykyisempi kuin paikallinen maajussi, ja pekästään siksi hyvä haastateltava.

Ei taida tapahtua Suomessa!

Suomen syksyä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Töihin lepäämään

Niin oli kiireinen viikko, viikonlopusta puhumattakaan, että aamulla lähdin suorastaan innoissani töihin. Ajatella saan istua neljä tuntia samalla paikalla, eikä tarvitse poukkoilla mihinkään. Mikä parasta, työpaikan pojat miehet eivät koskaan tule valittamaan minulle nälkäänsä, eikä heitä tarvitse kuskata mihinkään. Keittiön sotkevat, ja siitä välillä heille marmatan, mutta mikäs on marmattaessa, kun siitä maksetaan!

Mummu on takaisin syksyisessä Suomessa ja talo tuntuu jotenkin tyhjältä. Vielä viikko sitten meillä oli paikat kunnossa, ruoka ajallaan pöydässä ja laatikot järjestyksessä. Nyt taso on huomattavasti laskenut. En ehdi joka paikkaan, ja poikien peleihin ja harjoituksiin kuskaaminen vie uskomattomasti aikaa. Sitten näillä kahdella on vielä jatkuvasti nälkä. Mies oli viikonlopun naapurisaarella, joten hänestäkään ei ollut apua.

Juniori täytti vuosia ja meillä oli kaksi kaveria yökylässä perjantaina. Iltauninen äiti päätti, että ihan heti ei yökyläkutsuja meiltä heru. Kirosin taas kaupungin surkean julkisen liikenteen, kun kuskasin pojista vanhempaa ostoskeskukseen. En voinut sanoa ei, kun toinen meni keräämään rahaa kodittomille. Pakkasivat Tescossa asiakkaiden tavaroita pusseihin ja asiakkaat sitten maksoivat siitä pienen palkkion.

Lauantaina meni viisi tuntia jalkapalloilijan kuskina. Kyllä, viisi pitkää tuntia! Ehdin sinä aikana kiertää Charles Fortin linnoituksen (postaus seuraa), käydä kaverilla teekupposella ja katsoa ottelua (voitto kotiin 7-0) vesisateessa. Ajoin myös Kinsalen mutkaisilla ja uskomattoman kapeilla teillä kolme kertaa harhaan autolla, jonka leveyttä en vielä oikein hahmota. Suuntavaistottomalla äidillä on yhtä suuntavaistoton poika. Ei kovin hyvä yhdistelmä.

Elin koko ajan siinä harhaluulossa, että järjestelmällisellä minulla oli kaikki "under control". Jalkapallon jälkeen ohjemassa oli ystävän vauvan risiäiset. Olin kyllä ostanut vauvalle kortin ja paperia lahjaa varten. Ihan hyvä, mutta kortti oli tytölle ja paperissa luki hyvää syntymäpäivää! Tämän huomasin aivan liian myöhään.

Olin myös ihan varma, että Juniorin kaapissa on siistit vaateet ristiäisiä varten. Kyllähän kaapissa ihan edustuskelpoiset vaatteet olivatkin, mutta farkut olivat 10 cm liian lyhyet ja puserokin vähän kitsahtaneen näköinen. Hädissäni kiipesin ullakolle kaivelmaan isonveljen pieneksi jääneitä vaatteita. Ei tullut apu ylhäältä tällä kerralla. Juniori autoon ja läheiseen ostoskeskukseen. Parkkipaikalla pidin puhuttelun, että nyt ei sitten olla liian vaativia vaatteiden suhteen. Meillä on kiire, ja meitä ei kirkossa odoteta. Uudet vaatteet löytyivät ennätysajassa, ristiäisiin ehdimme ja suloinen poikavauva sai sinisävyisen kortin ja lahjapaperi ei toivottanut enää hyvää syntymäpäivää!

Pahin vihollinen viime viikolla ja viikonloppuna oli erittäin kostea ja sateinen ilma. Viis siitä, että itse kastuin menen, tullen ja palatessa, mutta se on ongelma jos pyykkit eivät kuivu. Kunhan ajoiltani ehdin pyöritin väliajalla kiinalaista pesulaa, ja  nyt kauhulla odotan seuraavaa sähkölaskua. Meidän kuivausrumpu kyllä kuivaa, mutta samalla suorastaan ryystää sähköä.

Sunnuntai meni myös taksikuskina, ja kun kymmeneltä painoin pääni tyynyyn, ajattelin kuinka ihanaa on mennä töihin lepäämään.

Tästä portista vein teidät sisälle, kunhan saan postauksen valmiiksi.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Soitetaan radiossa...



Kun Snow Patrolin nimi mainitaan radiossa käännän "volumea" heti kovemmalle. Garyn ja poikien kanssa on mukava ajella jalkapallokentältä toiselle.

Nauttikaa tekin!