perjantai 30. syyskuuta 2011

Pippa ja Kate - ja juuri tässä järjestyksessä

Toiset tekevät kaikkensa päästäkseen julkisuuteen ja lehtien kansiin. Jotkut pääsevat sinne vuosien uurastuksen jälkeen omilla lahjoillaan. Upealla ulkonäöllä ja jo valmiiksi kuuluisalla partnerilla, voi tie parrasvaloihin myös avautua. Sitten on niitä harvoja tapauksia, joista tulee julkkisia ihan itsestään. Ei tarvitse olla lahjakas laulaja, eikä edes jalkapalloilijan viimeisin tyttöystävä.


Hyvä esimerkki näistä Hannu Hanhista on Cambridgen herttuattaren Catherinen  (eli lyhyesti vain Katen) sisko Pippa. Pippa ponkaisi lehtien kansiin kannettuaan siskonsa huntua Westminster Abbeyssä. Jos tulevan kuningattaren sisko olisi ollut ruma ja lihava, olisi media tuskin hänestä kiinnostunut. Tämä sisko ON  kaunis, hoikka, sinkku ja nuori.  Mikä parasta: hänellä on uskomattoman upea peppu.  Tällä yhdistelmällä hänestä tuli kertaheitolla kuuluisa. Noin vain!


Kate on ymmärrettävästi julkkis. Naimisiin mennessään hän tiesi, että kamerat tulevat seuraamaan häntä elämänsä loppuun asti. Suurimman potin taisi kuitenkin korjata kaunis sisko, joka mm istui eturivissä Lontoon muotiviikoilla ja jonka naama pilkistää milloin minkin lehden kannessa. Pippa saa nauttia luksuselämästä, ilman tittelin ja hovin velvotteita. Lehdet ja media rakastavat häntä, ja sitä kuuluisaa piukkaa peppua.


En yhtään ihmettelisi, jos Kate olisi joskus kateellinen siskolleen, joka on vapaa kuin taivaan lintu. Pippa nauttii seurapiirielämästä Lontoon sykkessä, eikä mitkään protokollat kontrolloi hänen tulemisiaan tai menemisiään. Kutsuja pukkaa postilaatikon täydeltä. Kate-parka puolestaan odottaa uskollisesti miestään, päivät pitkät helikopterilennoiltaan, jossain Jumalan selän takaan Walesissa.

Hello suorastaan rakastaa näitä siskoksia



torstai 29. syyskuuta 2011

Jatketaan toisella haasteella

Leena Lumi, tuo maailman nopein kirjojen lukija, antoi minulle viisi sanaa, joista pitäisi ilman sen enempää miettimättä, jotain kirjoittaa.
Mielessäni naureskelin, että luuleekohan Leena, että olen luonteeltani salakavala, kun sellaisen sanan minulle heti ensimmäiseksi heitti? Toivottavasti ei!!!

         1) Salakavaluus

Sopii hyvin juuri tähän päivään. Mieheni perheen perinnönjako saa koko ajan uusia inhottavia ja aina vain likaisempia piirteitä. Mielenkiinnolla odotan mitä tämänpäivänen neuvottelu tuo tullessaan. Jos ei muuta, niin ainakin asianajajille lisää rahaa.

2) Tulevaisuus
Yritän elää päivän kerrallaan ja olla murehtimatta mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Minulle, joka aina suunnittelen ja järjestän asioita, tätä on pitänyt ihan opetella. Elämä on kantanut tähänkin asti, joten kyllä se kantaa tästä eteenpäinkin.

3) Maisema
Irlannin viheryteen ja upeisiin maisemiin en koskaan kyllästy. Näen Vihreän Saaren edelleen turistin silmin.
Jopa päivittäin työmatkallani jaksan ihailla vihreitä niittyjä ja laitumella käyskenteleviä lehmiä.

4) Salaisuus
Lähdemme pian matkalle, mutta en kerro siitä teille vielä. Pitkästä aikaan muualle kuin Suomeen.

5) Innoittavaa
Juuri nyt on se, että on matka jota odottaa. Kohde on tuttu, mutta näkemistä riittää sittenkin. Maltan tuskin odottaa!

Köyliönjärveä kuvasin sunnuntaina. Kaikkihan muistavan Lallin ja Köyliönjärven jään...

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Tälläinen haaste


Tälläisen mukavan tunnustuksen, ja sen mukana haasteen, sain kaukaa Turkista Mineltä, joka ihanista kuvista ja kertomuksista nautin kovasti. Blogin nimi on Tuhat ja yksi tarinaa matkan varrelta. Käykää ihmeessä tutustumassa. Jäätte varmasti koukkuun.


Eikä siinä vielä kaikki. Sain saman haasteen myös Minnalta, joka asuu myös täällä Irlannissa ja kirjoittaa Euroopan Laidalla-blogia. Hauskan nimen on hän blogilleen keksinyt. Irlantilaista blogia on kiva lukea, sillä usein ihmettelemme ihan samoja asioita ja ilmiöitä.  Ihan naapureita emme ole, mutta  Minna, jos joskus täällä etelässä liikut niin poikkea ihmeessä kahville.


Haaste kuuluu näin: saajan pitää kertoa kahdeksan asiaa itsestään, jotka ovat ennestään tuntemattomia/tietämättömiä.


Tässä näitä. Älkää nukahtako kesken!


1. Luen netistä päivittäin Suomen, Englannin ja Irlannin lehdet. Siis noin pääpiirteittäin. Vuosikausia olin täysin ”out” Suomen asioista. Nettiä ei ollut enkä tilannut kalliita sanomalehtiä Suomesta. Netin ansioista vanha kotimaa on nykyisin paljon lähempänä.


2. Minulla on (liiankin) hyvä hajuaisti. Ihan välilllä nolottaa, kun hajun/tuoksun perustella pysyn kertomaan, kuka tuli juuri sisälle. Meille jäänet poikien kavereiden vaatteetkin tunnistan haistelemalla. Tiettyhin paikkohin ja muistoihin liittyy aina myös tuoksu. Lentokentillä ja tavarataloissa käyn aina ruiskuttelemassa uusia hajuvesiä. Dior olisi saanut minusta hyvän hajuvesienhaistelijan.


3. Olen viime kuukausina alkanut todella nauttimaan siitä tosiasiasta, että pojat eivät enää tarvitse äitiä koko ajan. Vuosikausiin en ole ehtinyt pitämään huolta itsestäni. Nyt tuntuu, että se aika on koittanut. Aion kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä päälleni pistän ja miltä näytän. 40+ on hyvä ikä!


4. Välillä minua kiusaa tämä ”urattomuuteni”. Toisaalta olen onnellinen siitä, että elämä ei ole yhtä kellon kanssa juoksemista.Osa-aikatyö mahdollistaa sen, että pojat saavat harrastaa ja vaikka menoja ja tekemistä riittää, ei elämä ole yhtä kaaosta ja kiirettä.


5. Haluaisin vielä joskus asua merenrannalla tai ainakin kävelymatkan päässä rantaa. Järvi ei käy, haluan meren!


6. Puren kynsäni, enkä pääse siitä tavasta eroon.


7. Löysin Tescosta chilillä maustettuja riisikakkuja. Niitä pitää olla aina kaapissa. Päälle ladon kurkkua, paprikaa ja vähän juustoa. Ai, että on hyvää ja kevyttä!


8. Haluan oppia uusia asoita, mutta en halua opiskella. Pelkkä ajatuskin siitä, että minun pitäisi oppia jotain ulkoa tai omaksua suuri tietomäärä tietyn ajan sisällä tuntuu nykyisin ihan mahtottomalta ajatukselta. Ainoastaan kieliä olisin valmis pänttäämään.




Laitan tunnustuksen eteenpäin ja haastan mukaan:


Elegian naapurisaarelta ja Sirkun Helsingistä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Syksyisessä Suomessa

Kummasti sitä taas ehti vaikka mitä yhden viikonlopun aikana. Perjantaina aamulla aikaisin lähdimme äidin täältä Irlannista Amsterdamin kautta Helsinkiin.Serkkuni oli meitä lentokentällä vastassa ja muutekin taas kuskasi paikasta toiseen. Kiitokset siitä!
Perjantaina käväisin vähän ostoksilla. Taas päivittelin kuinka kallista KAIKKI on. Stockmannin kellon alla oli perinteiset treffit rakkaan ystävän kanssa. Jotenkin se kirpeä syysilma piristi, vaikka yöunet jäivät taas pariin tuntiin. En kuulu niihin onnellisiin, jotka nukkuvat lentomatkat ja heräävät koneen laskeuduttua pirteinä. Aurajuustopitsaa himoitsin ja sitä myös sain. Ystävän flunssaa mentiin sitten parantelemaan Irish coffeella. Tämäkin perinne, oli flunssaa tai ei.  Meidän jutut poukkoilevat maan ja taivaan välillä. Toista ymmärtää jo puolesta sanasta, niin paljon on takana yhteistä historiaa. Siinä jutellessa iästä lähtee reippasti puolet pois, ja taannumme takaisin kikattaviksi teineiksi!

Lauantaina matka jatkui Satakuntaan enoni luokse. Ruokakaupassa kävin hakemassa ruisleipää yms kotiin tuotavaa. Syötiin hyvin ja saunotiin. Sain jopa itse metsästä poimituista sienistä tehtyä salaattia. Ehdin myös nauttimaan syksyn tuoksuista: omenaa, multaa, märkää ruohoa ... Vasta puustapoimituissa omenoissa on sitten ihana tuoksu.

Minulta on unohtunut, että ei se Suomen ruska (siis nyt en puhu Lapista) poikkeakkaan niin paljon Irlannin ruskasta. En ole tainnut Suomessa syksyllä käydä yli 20 vuoteen Jos aikaa olisi ollut enemmän olisi voinut lähteä vaikka metsään kävelemään. Tai ehkä en kuitenkaan. Talon lähellä, kun on liikkunut susilaumoja. Eivät taida edes ihmisiä pelätä nämä hukat.

Sunnuntaina minusta sitten tuli pienen tyttövauvan kummitäti, ihan sylikummi. Vauva sylissäni itkeskeli, kunnes otti tutin suuhunsa ja alkoi nukkumaan. Kun risitiäiset oli pidetty ja kahvit juotu, olikin jo aika suunnata takaisin kohti Helsinkiä ja lentokenttää. 

Amsterdamin laskeutuminen viivästyi, ja pelkäsin jo myöhästyväni jatkolennolta. En myöhästynyt, onneksi! Corkin lennon portin olisin löytänyt ilman monitoriakin. Jo kauaksi kuului tämän läänin laulava irlantilainen murre. Kotiin pääsin, ja miehet olivat pärjäneet hyvin ilman minuakin. Juniori kyllä totesi, että pyykkiä on ja paljon. Eivät kuulemma olleet muistaneet (lue viitsineet) pistää pyykkikonetta päälle.

Maanantai sitten alkoi aikaisella lentokentällä käynnillä. Mies Lontooseen, sitten pojat ylös ja kouluun ja töihin. Olo on jotekin ihan pöllähtänyt, mutta eiköhän tässa taas päästä arkeen kiini, jos ei muuten niin ruisleivän voimin.


keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Olen rakastunut

Olen korviani myöten rakastunut. Helpotti! Sain sen kirjoitettua. Katseemme kohtasivat lauantaina ja se oli menoa. Minkäs sitä ihminen tunteilleen voi. Kyllä naimississa oleva, kahden lapsen 40+ vuotias äitikin voi rakastua. Ei enkä kovin järkevää eikä kivaa perheelle, mutta näin tässä on käynyt.
Mieheni on aavistellut jo jonkin aikaa, että pinnan alla kuohuu. Yrittänyt toppuutella ja pyytänyt vielä miettimään. Viimein hänkin antoi periksi ja sanoi, että antaa mennä. Joskushan tämä ratkaisukin on tehtävä. Entäs pojat? Reagointi saattaa teitä ihmetyttää. He nimittäin olivat äidin uudesta rakkaudesta ihan innoissaan. Suhteen neljäsosapuoli, aivan tämä suhdedraama on monimutkainen, tyytyi myös kohtaloonsa. Aika, aikaa kutakin, hän sanoi minulle, kun kerroin suhteemme loppumisesta. Ehkä hänkin oli arvannut, että näin tässä tulee ennen pitkää käymään.

Uusi rakkaani on hyvännäköinen ja pitänyt itsestään huolta. Hän on turvallinen, tarvittaessa nopea ja toivottavasti myös luotettava. Hän puhuu maailman romanttisinta kieltä – ranskaa. Voiko ranskalaisiin luottaa, kysyvät kyyniset? Toiset naiset sanovat, että ei voi. Minä uskon, että voi. Ja eihän tämä suhde tule loputtomiin jatkumaan. Se päättyy, kun on päättyäkseen Yllätinkö? Ihminen kaipaa vaihteua. Uutta verta, kyllähän te tiedätte.

Mieskin on lämmennyt suhteelleni, vaikka ei ole uutta rakastettuani vielä tavannutkaan. Hän luuli, että lankean japanilaiseen, mutta en langennut. Japani ei mielestäni kuulosta kovin romanttiselta kieleltä. Onhan se tietysti jollain tavalla julmaa, että mieheni syntymäpäivänä haen hänet lentokentältä uuden rakastettuni kanssa. Mielenkiinnolla odotan mitä siitä seuraa.


*******
Niin, tiedoksi vaan, että meillä on nyt uusi (tai siis käytetty) auto, jolla huomenna haen pyöreitä vuosia täyttävän mieheni lentokentältä.

Tuskin häntä – siis miestäni – vaihdan. Ollaanhan tässä jo yli 20-vuotta toisiamme kestetty! Jotkut asiat eivät vaihtamalla parane. Autoihin tämä ei päde.



maanantai 19. syyskuuta 2011

"Ali"sosiaalinen

Olen tainnut saada urheilukenttien laidalla otsaani ”ali”sosiaalisen tai yksinäisen ujon ulkomaalaisen  leiman. Leimautuminen ei minua vaivaa millään tavalla, vaan lähinnä huvittaa. Tässä vähän taustaa. Viikon aikana pojilla on kahden eri jalkapalloseuran harjoitukset ja pelit (yht viisi keikkaa pelikentille). Sitten kumpikin pelaa maahockeytä koulun- ja seuranjoukueissa. Tämä tarkoittaa numeroissa neljät - viidet harjoitukset viikossa ja  myöhemmin päälle vielä ottelut. Töissä juttelen päivittäin kymmenien ihmisten kanssa. Minä tunnen kaikki ja kaikki tuntevat minut. Koulun pihalla tapaan myös päivittäin useita vanhempia. En ole erakko, enkä ujo.

Moneen kertaan olen täällä blogissani jo kertonut iloisista ja puheliaisita irlantilaisista, ja siitä kuinka ”hiljaisen ja synkän” suomalaisen on välillä vaikeaa pysyä menossa mukana. Pitäisi aina jaksaa hymyillä ja puhua, taukoamatta. Mistä sitten puhutaan? No, ensin päivitellään säät. Sitten kehutaan lapset ja kerrotaan kuinka kaikille perheenjäsenille kuluu pelkää hyvää. Kun kuulumiset on vaihdettu kerrotaan jostain mielenkiinttoisesta ostoksesta tai käynnistä vaikka ravintolassa. Ruoka oli tietysti taivaallisen hyvää, seurasta nyt puhumattakaan ja kaikilla on todella onnistunut ilta ja niin hauskaa. Tälläistä tyypillistä small talkkia.

Nyt pitää muistaa, että suurinta osaa näistä ihmisistä en tunne kovinkaan hyvin. Eri pelikentillä on eri vanhemmat, mutta juttu pysyvät samoina. Laskekaapa tuosta, kuinka monta kertaa viikon aikana minun pitäisi jaksaa hymyillä ja puhua vaihtuvien ihmisten kanssa Irlannin säästä ja kehua lapsiani. Minä en aina, ihan oikeasti, jaksa. Välillä haluan vain kadota kävelylenkille tai lukea autossa lehteä tai kuunnella radiota. Peliäkin voin seurata, mutta joskus sekin sujuu ihan mukavasti omassa seurassa. Enkä aina jaksa alalysoida miksi ”meidän” Conor on vaihtopenkillä eikä pelaamassa tai miksi Ryan on kovin kalpea.

Täällä aina asuneet tuntevat toisensa ja toistensa perheet ja taustat. Uusi ja varsinkin ulkomaalainen halutaan ”kartoittaa”. Viimeksi viime viikolla sain päälleni vaihteeksi oikein kysymysten tulvan. Tuntui, että vain kengän nurmero (37 tai 4) ja suosikkivärini (sininen) jäivät kysymättä. Kuka olen, missä asun, mistä ole kotoisin, kauanko olen asunut maassa, missä koulussa poikani käy, onko mieheni irlantilainen, mistä päin Irlantia hän on kotoisin, käynkö toissä, missä, mikä on firman nimi, mitä teen, mitä mieheni tekee, viihdynkö Irlannissa...????? Jos kyseinen nainen olisi kehdannut, olisi hän halunnut kysyä omistammeko oman asuntomme, miksi ajan noin vanhalla autolla ja minkälainen on taloudellinen tilanteemme. En ehtinyt edes vastakysymystä heittää, kun minua pommitetiin jo uudella kysymyksellä. Minä onneton mainitsin kävelyretkeni kentän lähiympäristöön ja hän sanoi, että voisi lähteä joskus seurakseni. Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!

Yleensähän ulkomaalaiset täällä ovat puolalaisia. Minutkin varmasti aluksi ”puolalaistettiin”, mutta välillä kentän laidalla nähty poikien irlantilainen isä sekottaa tämän oletuksen. Mieheni se vasta "ali"sosiaalinen onkin, katsoo vain peliä eikä yleensä liikoja juttele. Tottakai juttelen ihmisen kanssa, enkä ole heille epäystävällinen, mutta mieluiten ainakin joskus vietän nämä tunnit ihan yksikseni. Sitä iloisten ja aina yhtä puheliaden irlantilaisten on tosi vaikeaa ymmärtää!



sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Tälläinen viikko

Pojista vanhempi sai vihdoinkin "isojen" kokeiden tulokset ja oli tyytyväinen. Myönsi kyllä, että olisi mennyt paremmin, jos olisi ottanut koulun tosissaan yläkoulun kahtena ensimmäisenä vuotena. Siis hän itse tämän sanoi. Näkikö kukaan lehmien tai sikojen lentävän meidän talon yli?

Tuloksia sitten juhlittiin kaupugilla discossa. Ei hänen sinne pitänyt edes mennä, mutta kun lippu suorastaan putosi käteen (ja vielä ilmainen sellainen), niin meiltä lähdettiin discoon. Nuo liput olivat loppuunmyytyjä, niistä suorastaan tapeltiin ja mustapörssi kukoisti. Parhaiden kavereiden täti tunsi jonkun, joka tunsi jokun, joka pisti pojat vieraslistalle ja pakkohan sitä oli mennä. Huom! jonon ohi, pistämättä tikkuakaan ristiin. Näin täällä suhteilla...

Autokauppojakin olen hieronut, ja kävin eilen koeajamassa kaksi autoa. "Varastin" kaverini miehen asiantuntijaksi. Oma kun on naapurisaarella, eikä päässyt virtuaalisesti mukaani. Siltä näyttää, että huomenna lyön shekin pöytään ja loppuviikosta saatan olla uuden - käytetyn- auton iloinen omistaja.
Kun autot oli koeajaletu sai puolestani hoidettavasti aivan ihanan 3 kk vanhan vauvelin. Pullosta juotin nälkäiselle pojalle maitoa ja vaipankin onnistuin vaihtamaan. Taidoissa lienee parantamisen varaa, sillä edellisestä vaipanvaihdosta on jo lähes 9 vuotta!

Tänään on sitten pelattu kaksi jalkapallo-ottelua ja hockey harjoituksissakin käyty. Ehdin kuin ehdinkin kävelylle syksyiseen metsään. Edessä kiireinen viikko, ja pikainen pyräys Suomeen.





torstai 15. syyskuuta 2011

Custarttia piirakan päälle

Juniori on hyvä suomentaja. Mummu-raukka  ei englantia osaa, joten pojat joutuvat pakostakin kielenkääntäjiksi. Custard, joka on vaniljakastikkeen tapaista kellertävää herkkua, on nyt sitten vihdoinkin käännetty suomeksi custartti. "Custarttia" voi lorauttaa joko lämpimänä tai kylmänä piirakan päälle. Maistuu hyvältä, ja tietysti lihottaa mukavasti. On olemassa myös kevytversio, mutta kuten tiedätte: maussa on eroa!

Meillä on aina kaapissa "custarttia".

tiistai 13. syyskuuta 2011

Riittää

Miksei Suomessa myydä 3 l maitopurkkeja? Siellähän maito on ruokajuoma. Näin syvällisiä minä kesällä maitohyllyllä mietiskelin.

3l purkista riittää!

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Pysähdyin kuvaamaan



Tälläisen katolilaisen ruusukkorukouspaikan ohi ajoin tänään.  Keskeisellä paikalla on aina Neitsyt Marian patsas.

Ruusukolla tarkoitetaan luettavaa ruokousta ja myös ruokousnauhaa. Noissa linkeissä kerrotaan enemmän siitä, miten rukousnauhaa käytetään ja missä järjestyksessä rukouksia sanotaan.

Toisella puolella tietä oli sopivasti pysähdyspaikka, joten kävin ottamassa kuvan.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Maatilat ja perintöriidat

Silloin kauan sitten, kun ensimmäisen kerran rantauduin Viheälle Saarelle ihastuin heti maan maaseutuun.  Dublin ei tehnyt minuun harmaudellaan minkäänlaista vaikutusta, mutta kaunis maaseutu teki.  Suorastaan rakastuin saaren loputtomiiin vihreisiin niittyihin, joilla lampaat ja lehmät tyytyväisinä söivät maukasta ruohoa. Taustalla häämötti maalaistalo, jos toinenkin. Kiireinen ja meluinen Lontoo tuntui olevan toisella puolella maapalloa. Idylistä, ja ai niin rauhallista.

Yli 20 vuoden jälkeen jaksan edelleen ihailla maaseudun vihreyttä. Tiistaina löysin nuo kuvan Mansikit ihan läheltä meidän asuntoaluetta. Olisin voinut katsella niiden rauhallista käyskenetelyä vaikka kuinka pitkään. Mikäs siinä on märehtiessä, kun ruokaa riittää eikä ole mihinkään kiire.
Sopuisasti nuo mustavalkeat maidontuottajat antoivat toisilleen tilaa. Kaikille riittää vettä ja ruohoa, mitäpä tuosta riitelemään...

Valitettavasti olen nähnyt, kuullut ja kokenut vuosien varrella myös idylisen maaseudun toisen puolen: katkeria taisteluita maasta, sukupolvesta toiseen jatkuneita riitoja ja lopulta hajalleen revittyjä perheitä. Omaisuudella voi keinotella, mutta ennen kaikkea sillä voi kiristää. Kieroituneita ihmissuhteista, pinnan alla kytevää vihaa, kostoa ja katkeroituneita tai petetyksi tulleita ihmisiä...

Irlanissa on maanomistusriitojen takia tapahtunut murhia, suljettu ”tiellä olevia” sisaruksia mielisairaaloihin tai luostareihin, väärennetty testamenttejä, mielistelty naimattomia ja lapsettomia sukulaisia, puitu riitoja loputtomasti käräjillä tai humalapäissään tapeltu pubissa. Asianajajille nämä perintöriidat ovat varsinaisia kultakaivoksia. Mitä sotkuisempi ja riitaisampi juttu sitä parempi. Veri ei todellakaan ole vettä sakeampaa, kun peltotilkuja jaetaa revitään.

Perinteisestihän maatila on automaattisesti siirtynyt perheen vanhimmalla pojalle, ja muut sisarukset ovat sitten hankkineet elantonsa jossain muualla. Työpaikan löytyminen köyhässä Irlannissa oli vaikeaa, ja siksipä ei ole olleenkaan harvinasita, että 16-vuotias poika lähti laivalla naapurisaarelle työnhakuun ja osa siskoista päätyi luostariin. Pitää muistaa, että perheet olivat ja ovat suuria.

Ajat ovat muuttuneet, mutta edelleenkin Irlannissa on mahdollista tehdä testamentti, jossa esim lapsista yhdelle annetaan suurin osa omaisuudesta. Muille sitten annetaa miltä testamenttin tekohetkellä on tuntunut. Jos välit esimerkisi yhden tyttären kanssa ovat erittäin huonot, voi hänet jättää ilman penniäkään. Tai sitten voi antaa yhdelle talon ja toiselle olohuoneen vanhan 40 vuotta soittamatta olleen, lahonneet pianon. Tai lahjoittaa rahaa kirkolle, ja jättää puolet lapsista ilman. Lähes kaikki on mahdollista. Se on kuitenkin varmaa, että jos kysymysessä on suuri perhe, maatila ja huonosti tehty testamentti on edessä vuosikausia kestävä selvittely, ja lähes poikkeuksessa rikkirevitty perhe.

Meillä historia ei tule toistamaan itseään. Olen jo nyt kertonut pojille, että kun minusta ja miehestäni aika jättää, keittiön haiseva tiskirättikin leikataan OIKEUDENMUKAISESTI  puoliksi! Vanhempi veli ei sorra pienempää, eikä pienempi tyhjennä vanhempiensa pankkitiliä (jos siellä nyt mitään edes on!) isonveljensä seläntakana. Ja jos minkäänlaista kieroilua ilmenee, jätän olemattoman omaisuuteni rakkaalle ja uskolliselle kissalleni Magsille.

Ja Mansikki vaan rauhallisena märehtii ruohoaan, eikä voisi vähempää välittää kenelle vihreä niitty kuuluu!


torstai 8. syyskuuta 2011

Löytyihän se Mansikki kavereineen




Faktaa: Irlannissa on 6.6 miljoonaa nauttaa.
  • Irlannin maapinta-alasta, (6 900 000 hehtaaria) on 4 300 000 hehtaaria on maanviljelykäytössä.
  • Maatalousmaasta 80 prosenttia on laidunta.
  • Maanviljely ja elintarviketeollisuus tuottavat 8% prosenttia maan varallisuudesta (BKT:sta) ja työllistävät 10% prosenttia työntekijöistä.
  • Maatiloja on 128,200.
  • Irlantilaisen maatilan keskikoko on 32.3 hehtaaria.  63% maatiloista on pienempiä kuin 30 hehtaaria.
  • Naudanlihan- ja maidontuotannon arvo on 60 prosenttia maatalouden kokonaistuotannon arvosta.
  • Viennistä maataloustuotteiden osuus on 8,5%. Eniten tuotteita (44%) viedään naapurisaarelle.  Sinne viedään mm. lihaa,voita, juustoa...


Lisää infoa, jos kiinnostaa:

tiistai 6. syyskuuta 2011

Olen antanut periksi

Nimittäin kesän odotukselle. Sitä ei tänä vuonna tullut Vihreälle Saarelle. Minua on petetty. Takapihalla uurastin, että sillä olisi kiva istua ja grillata. Grillattu on tasan kaksi kertaa, ja Suomesta tulon jälkeen olen istunut takapihalla peräti kerran. Silloinkin kävin hakemassa sisältä villatakin, kun oli niin kylmä.

Ei auta muuta kuin siirtyä kukkasipuleiden istutukseen. Olipa taas kaupassa vara mistä valita. Eiköhän näillä pärjätä. Ostin myös tuon "härvelin", jolla sipulien maahanlaitto pitäisi sujua näppärästi.
Narsissit istutan maahan ja muut ruukkuihin.


Eilen illalla tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että pitäisiköhän laittaa lämmitys päälle. En anna vielä periksi. Koska iltaisin istumme olohuoneessa, saa takka hoitaa lämmistystehtävää kylminä iltoina.


Siksipä ostoslistalla oli myös pussillisen kivihiiltä ja turvebrikettejä. Alistuneena huokaan, että tulkoon se syksy. Olen valmis!

maanantai 5. syyskuuta 2011

I love Puskurissakiinniajajia

Olen viime viikkoina tehnyt normaalia enemmän tuttavuutta Irlannin maaseututeiden (contry road niin kuin niitä täällä kutsutaan) kanssa.

Nämä mutkaiset, keskiviivattomat ja kaiken lisäksi vielä kapeat tiet tuovat jännitystä elämääni. Kiitos kuuluu poikein jalkapallo-otteluille, joita pelataan viikonloppuisin AINA jossain Jumalan selän takana. Viitotus on minimaalista, eikä ennakkovarotuksia jyrkästi oikealle kääntyvästä liittymästä anneta. Yleensä huomaan vasta liian myöhään, että nyt olisi pitänyt kääntyä. Auton kääntäminen on myös uskomattoman vaikeaa.

Minun tuurilla saan aina taakseni pahimman viholliseni  Puskurissakiinniajajan, joka antaa ymmärättä, että vauhtia voisi listätä. Täällähän ei turvaväleihin uskota. Puskurissakiinniajajilla on viellä sellainenkin mukava piirre, että he lähtevät ohittamaan uskomattomissa paikoissa. Ei tietysti silloin, kun näkyvyyttä on edes vähän. Ei, hän painaa kaasua mutkassa, ja siitä vain ohi. Mielessäni rukoilen, että tästä taas selvittäisiin hengissä...

Nopeusrajoitus näillä "rallireiteillä" näyttää olevan 80 km/h. Itsestä tuntuu, että jo 60km/h on kurjaa menoa. Minä olen siis auttamaton tientukko, ja Puskurissakiinniajajan mielestä täysin kelvoton autoa ajamaan.
Maisemat ovat maaseututeillä upeat, mutta kuski niistä ei pääse nauttimaan. Silmät seuraavat tiukasti mutkittelevaa tietä ja vastaantulevia autoja. Mielläni ottaisin ylimääräisen parin silmiä, kiikarilla varustettuina, löytämään etsimäni tienviitat. Tilaa on juuri ja juuri kahdelle autolle. Siis noin yleensä, mutta ei aina. Ja mistäs tiedät mitä kivoja yllätyksiä löytyy seuraavan mutkan takaa...

Irlannin maaseudun maisemiin kuuluvat tietysti lehmät ja lampaat. Oletteko huomaneen, että en koskaan kuvaa lehmiä? Lampaita täällä meillä näkee harvemmin. Yritystä on kyllä ollut, mutta Mansikin takia en ole omaa henkikultaani halunnut vaarantaa. Parhaimmat kuvanottopaikat ovat tietysti juuri näiden mutkateiden varrella. Minnekkäs pysähdyt? Ja Puskurissakiinniajaja pitää huolen, että mitään äkkinäisiä lehmienkuvaamistaukoja ei pidetä.

Niin, ja jos tälläinen päivänvalossa hakittu jännitys ei riitä, niin suosittelen maaseututietä vesisateella. Jos sekin tuntuu tysältä, voi mausteeksi sekoittaa vielä vaikkapa sumua tai pimessä ajoja. Hämärässä- ja pimeässäajoon antaa oman jännityksensä ne kuskit, jotka eivät viitsi laittaa ajovaloja päälle. Minulle riittää ihan hyvin päiväajot. Sydämen syke nousee, ja kädet hikoavat ihan tarpeeksi näinkin.
Onnistuin ottamaan surkean kuvan lehmistä viime viikolla kävelylenkillä. Projektina on saada oikein lähikuva Mansikista ja hänen kavereistaan...sitten joskus!


sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Hyvää syntymäpäivää!

Kauan, kauan sitten kun au-pairiksi saavuin naapurisaarelle, jaksoin ihmetellä korttikauppoja ja niiden suurta valikoimaa. Pelkästään syntymäpäiväkortteja oli satoja. Olipa kysymyksessä  mikä tahansa tapahtuma tai juhla, aina löytyy tilanteeseen sopiva kortti.

Suomalaisen maun mukaan korttien onnittelutekstit ovat imeliä ja ylitsevuotavia. Milloinkan olette toivottaneet rakkalle ystävällenne elämän parasta ja nautinnollisinta syntymäpäivää?  Tai toivoneet, että hänen jokainen toiveensa toteutuu juhlapäivänä. Tietysti vielä pyydetään ystävää nauttimaan joka ikisestä minuutista tänä tärkeänä päivänä. Lopuun tietysti "rakkautta, haleja ja pusuja". Minulla meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin mitä ne xxx nimen alla tarkoittivat!

Korttikaupassa menee aina uskomattoman kauan aikaa, kun pitää valita lukumattomien korttien joukosta se sopivin.

Siitä valisemaan!

lauantai 3. syyskuuta 2011

Irlannin Töyhtöhyypät

Ei kaikilla mene huonosti Irlannissa. Kuka muistaa nämä kaksoset Euroviisuista? John & Edward = Jedward takovat rahaa, vaikka eivät osaa edes kunnolla laulaa eikä tanssia. Nyt he mainostavat Vodaphonen kännyköitä ja ovat parasta aikaa Big Brother Housessa. Keikkoja pukkaa ja pankkitilin saldo senkun kasvaa. Vaikka näitä ärsyttäviä kaksosia en todellakaan fanita, joudun kuitenkin nostamaan heille hattua. Kuinka monet muut 19-vuotiaat pystyvät samaan?





perjantai 2. syyskuuta 2011

Viikon virityksiä

Vihreällä Saarella on palattu jälleen normaaliin arkeen. Koulut ovat alkaneet ja aamuliikenne sen mukana puuroutunut. Kumpikin poika pelaa nyt jalkapalloa. Harjoituksia 3-4 kertaa viikossa ja päälle ottelut, joita tulee olemaan joka ikinen sunnuntai – molemmilla.

Maa-hockey ei ole vielä alkanut... Tiedän, voisin sanoa EI, mutta en sano. Edelleenkin väitän, että urheilu on etenkin pojille hyvä harrastus. Treenien ja otteluiden ansiosta iltaisin on oikeasti tekemistä. Sekin vaihtoehto on, että illat kuluvat tuolla kylillä maleksien... Varoitan jo nyt, että tulen täällä vielä monta monituista kertaa marmattamaan elämästäni palkattomana taksikuskina. Postauksiakin taidan ehtiä kirjoittamaan harvemmin. We shall see!

Mummu on edelleen täällä. Ai, kuinka helpoksi se teki pitkän kesäloman. Minun ei tarvinnut yhtään huolehtia pojista, vaikka töissä olinkin. Yritän energistä 87-vuotiasta mummua välillä toppuutella, että ei tämä mikään työleiri ole. Ei auta: meillä on nykyisin niin siistiä, että ihan silmiä häikäisee.

Mies puolestaan viimeistelee Olympiakylää Lontoossa, ja tulee kotiin lähes joka viikonloppu. Jotain viritelmiä on ollut Dublinin suunnalla, mutta ei mitään varmaa vielä. Lama on ja pysyy ja rakennusalallahan se näkyi heti ensimmäisenä ja varmasti myös viimeisenä. Hän on niitä harvoja, joilla töitä on riittänyt. Tietysti tähän pitää listä, että on myös ollut valmis aloittamaan lyhyellä varoitusajalla ja työskentelemään naapurisaarella. Ja hänellä on tietysti erittäin hyvä ja ymmärtäväinen vaimo, nauraa hän ja paukuttelee henkseleitään!

Syksystä on tulossa kiireinen, mutta mukavaa piristystäkin on tiedossa. Pikainen pyräys Suomeen ja myöhemmin sykysllä vähän muuallekkin. Irlannissa voi elää, kunhan täältä pääsee säännöllisin väliajoin pois, ja mieluiten muualleekin kuin Suomeen. Valitettavasti viime vuosina tämä ei ole ollut mahdollista.

Ostaa pläjäytin TAAS (kuten Juniori asian ilmaisee. Itse hän vuoden aikana kuluttaa puhki ison kansan jalkineita) lenkkarit. Niitä olen yrittänyt ahkerasti uudistaa. Välillä vaan pitää itseä potkia liikkumaan. Luonnostaan ja suurella innolla se ei meikäläisen tapauksessa tapahdu. Koska elämässä pitää olla muutakin kuin työ ja perhe ja toisten harrastukset pyydänkin nyt teiltä apua: haluan uuden harrastuksen. En kuitenkaan halua, että se on tiettyyn paikkaan, päivään tai kellonaikaan sidottu. Elämä pyörii kellon ympärillä jo muutenkin ihan tarpeeksi. Niin ja kuntosalille on kortti, se nimittäin tulee uimahallin käyttäjälle automaattisesti, eli sitä ei saa ehdottaa.

Illalla ohjelmassa suomineitojen kanssa tapaaminen, joka tulee oikein hyvään saumaan. Jalkapallokentän reunalla ja koulupihassa käytyjä mitä-kuuluu-erittäin-hyvää kuuluu, oliko-sinulla-hyvä-kesä-kyllä-minulla-oli-aivan-superhyper-ihana-kesä- keskusteluja tulee korvistakin. Niin ja päälle vielä voivotteltu eikö-ole-aivan-hirveää-että-koulut-taas-alkoivat? Ei ole. Give me a break!