keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Arvonnnan voittaja on....

Kiitoksia teille kaikille puumerkkinne jättäneille mukavista ja kannustavista kommenteista.


Kelttiläinen koru, paketti irlantilaista teetä ja vielä ostamaton maisemakalenteri lähtevät pitkälle matkalle


Rapakon toiselle puolelle




LISSULLE!

Onnea voittajalle!

Lissu, laitappas nimesi ja osoitteesi sähköpostilla vihreatniityt@hotmail.com, niin saan paketin lähtemään viikonloppuna!

tiistai 28. syyskuuta 2010

Nyt puhutaan SIITÄ!

Olen yrittänyt välttää tätä aihetta. Lakaista sen maton alle, pois näkyvistä. Out of sight, out of mind! Jos vielä vähän aikaa  jatkuisi tämä mielyttävä olotila. Ei auta, nyt on nostettava kissa pöydälle. Kiertelyt ja kaartelut tekevät asiasta vain vieläkin vaikeamman. Joillekkin elämän tosiasiolle, kun ei itse voi mitään. Olen alistunut kohtalooni. Hyväksyn tosiasian, koska on pakko. Ja sittenkin pelkän sanankin kirjoittaminen on niin vaikeaa. Se sana alkaa S-kirjaimella, ja siinä on viisi kirjainta. Uskaltaisinkohan sittenkin? Ensin napautan äSSää, sitten rohkeasti vaan seuraava näppäin pohjaan, siitä teen ja uun välistä Y, sitten tulee K niin kuin kissa, taas äSSä ja viimeksi Y! Huh! Nyt se on tehty.

Niin, että syksyn tulosta minä tässä pakotan itseni kirjoittamaan. En vain halua myöntää, että kesä on auttamattomasti ohi. On vain ajan kysymys, milloin käännän lämmityslaitteen päälle, kun sisällä on niin kylmä. Jospas aloittaisin heinovaraisesti pistämällä iltaisin takkaan tulen. Ihan vain itseäni huijatakseni, mukamas tunnelmaa luomaan. Kesävaatteet pistän pahvilaatikkoon, vain ja ainoastaan sen takia, että kaappiin tulee enemmän tilaa. Ullakolta kenkälaatikkoa alas kantaessa uskottelen itselleni,  että vaihtelu virkistää näissä kenkäasioissakin. Tylsäähän se sandaalien pito pitemmän päälle on, joten vaihdetaan ne vähän tukevampiin jalkineisiin.

Ja jatkuva vihreiden lehtien tuijottaminenkin käy ennen pitkää yksitoikkoseksi. Väriä peliin - oranssia, punaista, keltaista... Vaikka Irlannin syksy on leuto ja lempeä, ei se kuitenkaan voita kesää. Minkäs sille voi, kun on kesäihmiseksi syntynyt.




PS. Vielä ehtii mukaan arvontaan!

maanantai 27. syyskuuta 2010

Mitä kuuluu?

Kyselin tässä menneellä viikolla irlantialiselta ystävältäni yhteisestä tuttavastamme, joka asuu nykyisin Englannissa. Erittäin hyvää kuulemma kuului koko perheelle, ja lapsetkin viihtyivät loistavasti koulussaan. Juttu jatkui ja vähän ajan kuluttua paljastui, että viimeksi hän oli kuullut tuosta rouvasta puoli vuotta sitten ja silloinkin kyse oli ollut tekstiviestistä.

Suora suomalainen olisi sanonut, että en tiedä mitä heille kuuluu, kun en ole puoli vuotta sitten saamani tekstiviestin jälkeen, kuullut yhtään mitään. Iloinen irlantilainen puolestaan kertoo, että hyvää kuluu, vaikka ei oikeasti tiedä onko henkilö edes elossa.

Mieheni veli, jota tapaamme harvoin, soitti meille pari viikoa sitten. Täysin tyhjänpäiväisen (anteeksi vaan) puhelun jälkeen purskahdin nauruun.

-No hei, mitä teille kuluu?
En ehtinyt edes sanomaan, että hyväähän meille kuuluu, kun hän jo päälle sanoi:
-Hyvä, hyvä, että kuuluu hyvää.
-Mitenkäs pojilla koulussa? Hyvinhän heillä, eikös vaan.
En taaskaan ehtinyt sanomaan mitään.
- Ja veljeni voi hyvin siellä pohjois-Englannissa. Siellä bisnekset pyörivät kuulemma erittäin hyvin nykyisin.

Nyt on pakko päästä väliin, ja puhua ehtaa asiaa ja heittää sekaan parit faktatkin.

Olisin mielelläni vienyt tämän keskustelun aivan uudelle tasollle:

- Ei, veljesi ei ole ollut enää yli kuukauteen pohjois-Englannissa. Hän on Lontoossa. Eikä tietystikkään ole erityisen onnellinen siellä.
- Ai, että miksikö ei ole erityisen onnellinen? No, kun haluaisi olla mielummin kotona perheensä luona. Se, että perhe on erossa pitkiä aikoja, ei ole kivaa kenellekkään ja käy pietemmän päälle erittäin raskaaksi.

Tähän sitten täysin tyrmistynyt veli:
- Ai, että ei ole onnellinen. Mitä, kaikkihan ovat onnellisia, aina. Eihän kukaan voi voida huonosti ja olla onneton.
- Jos et ole saatunut kuulemaan, että tässä maassa on lama, eikä täällä ole insinööreille töitä. Ei kuule hän siellä Lontoossa huvikseen ole millään pidennetyllä kaupunkilomalla. Vaan meni, kun työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään....

Olen kuitenkin asunut täällä jo niin kauan, ja tuntenut nämä tapaukset vieläkin kauemmin, joten juttu jatkui aivan yhtä tyhjänpäiväisenä, kuten aina...

- Kyllä Englannissa on kaikki erittäin hyvin, ja veljesi on siellä tietysti erittäin onnellinen ja voi hyvin.
- Heino juttu, että kaikki on teillä niin hienosti.

Mitäpä tuohon enää mitään lisäämään.

- Olipa kiva jutella kanssasi pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Hei, hei sitten vaan ja mukavaa loppuviikkoa teille kaikillle ja toivottavasti pian näemme.

Voin kuvitella, että viikolla hän törmäsi siskoonsa, ja sanoi soittaneensa meille. Sisko kysymään, että mitäs sinne kuuluu.

- No, hyväähän sinne.
- Eikö olekkin hieno asia, että sinne kuului hyvää.
- No, niin on. Hienoa, että kaikki siellä voivat hyvin. Voi, kun mukava kuulla!


..., että oikein erinomaisen hyvää alkanutta viikkoa teille kaikille!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Mihin se viikonloppu taas meni?

Viikonloppu vetelee viimeisiään, ja sen huomaa meillä siitä, että silityslauta kannetaan komerosta olohuoneeseen. Jatkojohtoviritys television eteen, ja paitojen rypyt saavat kyytiä, tänään Holby Cityä katsoen.

Minusta olisi varmaan pitänyt tulla sairaanhoitaja, kun sairaalasarjat aina kiinnostavat. Ihmettelen vaan, että  miten henkilökunta ehtii  henkiä pelastamaan,  kun henkilökunnan ihmissuhteet aina päätyvät, tavalla tai toisella, osastolle työajalla selvitettäviksi.

Rugbyotteluita pelattiin lauantaina, ja turnauksesta tuli kotiin onnellinen pelaaja: voitto tuli komesta pelatusta ottelusta. Kun meillä iloittiin hyvin pelattuja otteluita, ei naapurissa asuvalla parhaalla kaverilla ollut aihetta hymyyn. Pari kuukautta sitten jalkapallon potkiminen takapihalla pättyi ikävästi. Polvi viottui niin pahasti, että se nyt viikolla leikattiin. Seuraavan kerran palloa voi potkia aikaisintaan huhtikuussa. Aika tulee pitkäksi sisällä istuessa, ja poikani onkin viettänyt aikaa naapurissa "seuraneitinä" tunnin jos toisenkin.

Lauantai-iltana lähdimme juhlimaan miehen ja juniorin syntymäpäiviä. Ruoka maistui, ja mukavaa oli. Ai, että minä nautin siitä, että nykyisin saa syödä rauhassa, eikä tarvitse lähteä viemään ketään vessaan kesken ruokailun. Vesikannut eivät enää kaadu, eikä kastiketta tarvitse kaapia kenenkään rintamuksilta. Ja kun lähdön aika koittaa, ei tarvitse häveten potkia pudonneita porkkananpaloja pöydän alle.

Meidän kantapääpotilas puolestaan sai tarpeekseen pelikellosta ja suuttui oikein kunnolla. Kipu on helpottanut, mutta lääkäri varoitti, että pelaaminen pitää aloittaa vähitellen. Yritin selittää, että vielä pitäisi malttaa muutama päivä, ja sitten hän saa vihdoinkin aloittaa kevyet harjoitukset. En ole juuri nyt kovin suosittu henkilö, koska en lähtenyt viemään häntä hockeyharjoituksiin. Ilkeä, kamala, ärsyttävä äiti!

Huomenna sitten arki hyppää silmille jo aamulla aikaisin. Mies lentokentälle, pojat kouluun ja minä töihin...
Maanantaiset matkat lentokentälle eivät koskaan ole mieltä ylentäviä. Parempi olla ajattelematta yhtään mitään. Helpommin sanottu kuin tehty.


Näin aurinkoista oli täällä tänä viikonloppuna

torstai 23. syyskuuta 2010

Meinasi ihan unohtua, että...

Blogini täyttää tänään kokonaista 1-vuotta!




Sen kunniaksi järjestän (joo, tiedän on jo aikakin) arvonnan. Palkinto selviää arvonnan ratkettua, mutta vihjaanpa tässä, että korusta on kysymys ja mukaan laitan tietysti hyvää irlantilaista teetä.

Laittakaapa siis kommettiboxiin viestiä, että haluatte olla mukana arvonnassa. Arvonta suoritetaan ensi keskiviikkona. Pyydän sitten voittajaa laittamaan minulle sähköpostilla ihan oikean nimensä ja osoitteensa.

Blogista on tullut minulle todella rakas harrastus ja henkireikä. Sen ansiosta olen myös alkanut seuraamaan Irlantia ja tämän maan tapahtumia ihan toisella tavalla. Itsekkin opin postauksia kirjoittaessa uusia asioita. Kirjoittaminen myös selkeyttää omia ajatuksia ja tuntemusia.

Kiitoksia teille ihanille lukijoille, että olette jaksaneet sepustuksiani lukea ja kommentoidakkin. Ilman teitä blogi olisi varmasti jäänyt lähtöviivalle. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia ja toivomuksia postausten suhteen.
Niin ja antakaa anteeksi kirjoitusvirheet. Sormet naputtelevat usein liian nopeaa...

Kirjoittelen edelleen nimimerkin takana ja kuvia itsestäni ja perheestäni tuskin tänne laitan. Toisaalta, ei minulla mitään salattavaa ole, eikä poliisikaan ole perässäni.... Ehkä joskus tulen kaapista ulos, tai sitten en.
Sen verran lukijaystävällinen olen, että päivän asuilta tulen teidät tulevaisuudessakin säästämään.

Matkaoppaat

En ole pahemmin Suomen televisiota kaivannut viimeisenä 20 vuotena. Johtuu ilmeiseti siitä, että olen Suomessa pitemmän ajan kesäisin, eikä surkeasta ohjematarjonnasta tahdo löytyä mitään kiinnostavaa.
Natjalen Koti Vaihtoon-Taas blogista luin TV-kaistasta ja ajattelin, että katsonpas pari viikkoa suomalaista TVtä, jos siellä vaikka näin syksyllä olisi parempaa ohjelmaa. Paljon siellä näyttää pyörivän samoja sarjoja kuin täälläkin, vähän vain jälkijunassa.

Matkaoppaat-sarjaan jäin kiinni heti. Se kiinnostaa ihan senkin takia, että joskus nuoruudessa oli haaveena hakea opaskursseille. Olin kuitenkin liian nuori, joten lähdinkin Englantiin au-pairiksi kielitaitoani parantelemaan. Ilmeisesti olen kovapäistä sorttia, koska kielitaidon parannus on jatkunut jo 20-vuotta, ja opaskursseille en koskaan hakenut. Entisessä elämässäni olen myös ollut pitkään töissä matkailualalla, joten soitot tuhotuista hotellihuoneista ja asiakkaiden rauhoittelut eivät ole ihan vieraita juttua minullekkaan. Minulle on kirottu, huudettu ja tappaakkin on uhattu. Onneksi välissä on aina ollut puhelin ja usein mertakin, joten olen edelleen hengissä!

Säälittävämpiä tapauksia tuossa sarjassa ovat yksin matkustavat vanhat miehet. Minä maa, mikä valuutta on ihan oikeasti heille välillä epäselvää, rahat häviävät, ruokamyrkytys vaivaa jne. Sitten on näitä "Leningradin vodkaturisteja" joilta viinanhuuruissa unohtuu, miltä vessa näyttää ja jälki on sen näköistä. Voi, siivooja parat! Suurin osa tietysi on ihan tavallisia turisteja, "heittävät arkihuolensa" ja nauttivat etelän auringosta. Lomalla ei olla köyhiä eikä kipeitä, ellei rahoja varasteta/huijata/hukata tai kärsitä nestehukasta tai ruokamyrkytyksestä. Toisille tietysti nestettä tulee nautittua vähän liikaakin... Oppailla näytää olevan hurjasti kärsivällisyyttä.

Olen itse ollut seuramatkoilla Englannista ja täältä Irlannista. Suomalaisia turisteja on yleensä, ainakin britteihin ja saksalaisiin verrattuina niin vähän, että ne muutamat örveltäjät hukkuvat sinne massaan. Ja aina voi itselleen uskotella, että ne ovat ruotsalaisia...

Irlantilaiset turistit eivät yleensä kärsi nestehukasta. He polttavat vaalean ihonsa jo loman alkumetreillä, kun eivät usko, että aurinkorasva ihan oikeasti auttaa. Irlantilaiset viettävät iltojaan missäs muualla kuin iloisessa irkkupublissa, iloista irlantilaismusiikia kuunnellen ja Guinnessia siemaillen.  Lomakohteet valloittavista naapurinsaaren turisteista on se hyöty, että pekoonia ja munia saa aamulla, jos suolaista tekee mieli. Ja kunnon teetäkin löytyy, eikä mitään paikallisia litkuja.

Perus brittituristi ei esittelyjä kaipaa. Heidät näkee, huomaa ja kuulee. Jos nyt kutenkin joku tuntomerkkejä tarvitsee, niin tässä niitä
* punaiseksi palanut, värikkäästi tatuoitu, mahakas mies Union Jack shortsessa lukemassa Sunia rannalla.
* juo teetä (luultavasti PG tips merkkistä) isosta mukista. Lautasella papuja tomattikastikkeessa, makkaraa, pekoonia ja munia.
* juo janoonsa "pintin" jos toisenkin enkku-pubissa ja katsoo samalla Man United v Arsenal-peliä. Päällä tietysti oman suosikkijoukkueen paita.
* ei välttämättä tiedä, mikä on Espanjan pääkaupunki, mutta voi luetella kaikki Man Unin pelaajat vuodelta 1987.
* eikä vahingossakaan lähde mitään kiviröykkiöitä tai museoita katsomaan.

Olen muuten opettanut miehelleni, mistä tunnistaa suomalaisen miesturistin: valkoisista nilkkasukista & sandaaleista tietysti!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Lihakaupan kautta

Supermarkettien takia on moni pienempi erikoiskauppa joutununt Irlannissakin sulkemaan ovensa. Onneksi lihakauppoja Irlannissa edelleen riittää, ja vaikka marketeistakin saa lihaa, ostetaan se usein yhä paikallisesta lihakaupasta. Lihakauppaan minäkin yleensä päädyn. Tälläiselle vähän laiskemmalle kokille sieltä löytyy valmiiksi marinoituja herkkuja, ja kaupanpäälle saa vielä kypsennysohjeet.
Irlantilaisissa perheissä syödään paljon lihaa. Ruokalista voisi hyvinkin näytää tälläiselta

Maanantaina porsaan kyljyksiä,
tiistaina kanaa,
keskiviikkona kunnon pihvit,
torstaina lammasta,
perjantaina kalaa,
lauantaina pekonia.
sunnuntaina paahtopaistia.

Irlantilainen "stew" pitää tietysti mainita myös. Pitkään uunissa haudutettuna se on sitten hyvää. Perunaa on tietysti aina jossakin muodossa lautasella ja kahdenlaiset vihannekset. Päälle lorautetaan kastiketta (gravy), ja eikä muuta kuin hyvää ruokahalua. Annokset ovat isoja, ja täyttävät varmasti nälkäisen vatsan. Ruokapöydässä ei vanheta koko iltaa, vaan tarkoitus hyvin yksinkertainen: lautasen tyhjennys.
Jäkiruoaksi sitten vaikka omenapiirakkaa vaniljakastikeella. Nam.

Kyllä kasvissyöjäkin täällä pärjää, mutta "lihansyöjillä" on helpompaa!
Tottakai maailmalta tulleet reseptit ovat rantautuneet tännekkin, mutta peri-irlantiliasessa ruokapöydässä ei pahemmin esim. vihreitä salaatteja näy. Kanien ruokaa, kuulemma.

Meillä syödään kaikenlaista ruokaa. Jos maanantaina syötiin hyvällä ruokahalulla lohisoppaa, niin tiistaina ahmitaan sitten vaikka intialaista kanaa korma kastikeella. Kiireisenä keskiviikkona saattaa pöydästä löytyä kaupan valmista lammaspaimenenpataa. Torstaina syödään spaghetti bologneseä, ja  perjantaina on pöydässä kana/katkarapu wokkia. Lauantaina laitan kyljykset hiljakseen kypsymään"slow cookeriin", ja sunnuntaina ollaan peri-irlantilaisia, ja syödään paahtopaistia, uunissa paistettuja perunoiden "roast potatoes" ja vihannesten kera.

Meillä ei pöydässä nirsoilla, ja olenkin iskostanut poikein päähän, että kylässä ei ilmoiteta suureen ääneen, että minä sen sitten porkkanoita syö. En tiedä minkälaisia suomalaislapset nykyisin ruoan suhteen on, mutta täällä on kyllä uskomattoman nirsoja lapsia.

Jaksan myös ihmetellä niitä vanhempia, jotka antavat perkisi ja laittavat joka lapselle eri ruoat. Sean syö kanan kanssa perunamuussia ja herneitä. Laura ei tykkää muusista vaan haluaa tilalle ranskalaiset. Conor syö kyllä muusia, mutta ei halua lautaselleen mitään kasviksia, eikä syö kanaa vaan haluaa pihvin ja Emmalle ranskalaset, kanaa ja porkkanaa. Nyt luulette, että keksin tämän oma päästäni. En keksinyt! Ehkä yksi syy on se, että äidit ovat täällä enemmän kotona ja aikaa riittää eri ruokien laittoon. Minulla ei koskaan ole niin paljon aikaa, että tekisin monet ruoat. Tässäkin asiassa olen niiiiiiiiiiin suomalainen!


Lihakaupassa oli viikolla tarjous. 20.00 Eurolla irtosi:

maanantai 20. syyskuuta 2010

10 tuoppia

Flunssaa pukkaa päälle, ja eilisestä uimisesta (siis uin kunnolla, enkä vaan lekotellut porealtaassa) sain palkinnoksi kipeän alaselän. Juniorin "jäähy" jatkuu, tällä kertaa lääkärin määräyksestä, ainakin kaksi viikkoa. Siis KAKSI viikkoa, mehän kohta kiipeillään täällä pitkin seiniä. Tai siis minä kiipeilisin, jos voisin...


Nyt ei kuulkaa juttu luista, mutta tämä vitsi nauratti sitäkin enemmän.

Teksasilainen käveli irlantilaiseen pubiin ja selvitteli kurkkuaan. Hän sanoi: "Olen kuullut, että te irlantilaiset olette kovia ryyppäämään. Annan 500 dollaria sille, joka pystyy juomaan 10 tuoppia Guinnessia peräjälkeen."

Pubissa tuli hiljaista, eikä kukaan halunnut ottaa vastaan teksasilaisen tarjousta. Yksi mies lähti. Kolmenkymmenen minuutin päästä mies saapui takaisin ja kopautti teksasilaisen olkapäälle."Onko tarjous vielä voimassa?" kysyi irlantilainen.Teksasilainen vastasi kyllä ja pyysi baarimikkoa laittamaan riviin 10 tuoppia Guinnessia. Välittömästi irlantilainen ryntäsi tuoppien kimppuun ja kiskaisi tuopilliset kurkkuunsa peräjälkeen.Muut pubin kanta-asiakkaat huusivat hurraata teksasilaisen istuessa hämmästyneenä.

Teksasilainen antoi irlantilaismiehelle 500 dollaria sanoen: "Jos et pahastu, niin kysyisin jotain, nimittäin se minua ihmetyttää, että missä sinä kävit välillä?"Irlantilaismies vastasi: "Ai, minun vain piti käydä toisessa kapakassa kadun toisessa päässä kokeilemassa, että onnistuisinko juomaan tuon 10 tuoppia."




perjantai 17. syyskuuta 2010

Oma tunti kullan kallis

Työpäivän loppumisen ja juniorin koulusta hakemisen väliin jää tunti ihan omaa aikaa. Tai no, omaa ja omaa. Tuon tunnin aikana käyn yleensä kaupassa, jonotan pankissa, käyn kotona pistämässä pyykkiä koneeseen tai siivoan keittiön. Voisin tietysti käyttää nuo 60 min vaikka lukemiseen, kynsien viilaukseen tai kattoon tuijottamiseen.

Sillä ei sinäänsä ole mitään väliä mitä teen tai olen tekemättä, mutta sillä on, että saan olla ihan yksin, eikä kukaan kysy tai vaadi minulta mitään. Astioita tiskatessa voin vaipua omiin ajatuksiini tai sitten vain tuijotella ikkunsta ulos, ja katsoa kun ruoho kasvaa.

Tunnin sisällön päätän minä, ja vaikka se tunti kuluisi pankissa jonottaen, on se minun oma valintani. En oikein tajunnutkaan kuinka tärkeä tuo tunti minulle onkaan, ennen kuin se otettiin minulta tällä viikolla kaksi kertaa pois. Eilen sain sitten taas tuntini takaisin, ja heti olo tuntuu paremmalta. Oman tuntini aikana kävin nopeasti kaupassa, juttelin kissan kanssa, tyhjensin tiskikoneen, täytin pesukoneen ja laitoin lättytaikainan turpoamaan. Eikä kukaan keskeyttänyt minua.

Joskus teksi mieli pistää lappu luukulle ja sanoa, että etsikää itse säärisuojanne, jalkapallopumppunne, avaimenne ja  kännykkänne. En ole löytötavaratomisto, salapoliisi, yleismies Juntunen...
Minä olen minä, ja joskus haluan että minut jätetään rauhaan.

torstai 16. syyskuuta 2010

Kiviä taskussa / Stones in his pockets

Jos joskus saatte tilaisuuden käydä katsomassa näytelmää nimeltä Kiviä taskussa (tai englanniksi Stones in his pockets), niin menkää ihmeessä. Hauskempaa irlantiliasnäytelmää saa etsiä.

Näin tämän esityksen ensin Suomessa Studio Pasilassa. En tiennyt mitä odottaa, kun saavuin lentokentältä suoraan teatteriin. Vietimme äidin syntymäpäiviä, ja serkkuni oli varannut meille esitykseen liput.
Kirjaimellisesti juuri Irlannista saapuneelle, tuo näytelmä sopi kuin nenä päähän. Marie Jonesin kirjoittamassa näytelmässä kaksi näyttelijää esittää 15 eri roolia. Aluksi saattaa olla vähän "pallohukkainen olo", että missä mennään, mutta kyllä se siitä selviää.

Näytelmän kääntänyt Henry Kapulainen on onnistunut käännöstyössään erinomaisesti. Irlannin murteet on saatu kääntymään suomalaiseen suuhun soppiviksi. Näyttelijät Mika Nuojua ja Martti Suosalo saivat tarinan elämään, ja välillä ihan oikasti luulin olevani Kerryn kuoppaisilla teillä.

Kävin täällä katsomassa saman näytelmän englanniksi, ja enkä rehellisesti pysty sanomaan, kummasta versiosta pidin enemmän.


Ps. Huomasin juuri, että Studio Pasilassa alkavat taas Kiviä taskussa- esitykset lokakuussa. Nyt äkkiä lippuja varaamaan !

http://www.finnish-irish.fi/shamrock_kiviataskussa.htm


keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Voi Brian, minkä teit

Ei ole helppoa Irlannin pääministerilläkään. Fianna Fáilin puoluekokouksen jälkeen politikot ja toimittajat istuivat pidennettyä iltaa hotellin baarissa klo 3.30 asti aamulla. Illan aikana Brian Cowen kertoi parit vitsit, ja oli kuulemma laulaa luritellutkin. Kai siellä muutama kolpakkokin kumottiin, liekkö Guinnessia. Sitä ei tarina kerro. Ei siinä mitään, kyllä pääministerkin saa relata. Eikös sitä sanota, että raskas työ vaatii raskaat huvit?

Yksi pieni yksityiskohta pääministeriltä kuitenkin pääsi unohtumaan. Nimittäin seuraavaksi aamuksi oli tullut luvattua radiohaastattelu RTEn Huomenta Irlanti- ohjelmaan klo 8.50am.
Yöunet jäivät lyhyiksi, ja aamulla irlantilaiset saivat kuunnella käheällä äänellä, sanoissaan sekoilevaa ja epäselvästi mongertavaa pääministeriä, mutisemassa mahdollisista yli 3 biljoonan Euron leikkauksista seuraavassa budjetissa.

Nyt sitten tiedotusvälineet ja irlantilaiset puivat oliko pääministeri
a. humalassa
b. krapulassa
c. kärsi kurkkukivusta
d. muuten vain väsynyt.
f. ei ole aamuihmisiä

Oppositio puolue Fine Gael sai tästä tietysti lisää vettä myllyynsä ja epäilee, isoon ääneen, voiko tuollainen "juoppo" toimia maan pääministerinä. Heidän puoluekokouksessan tietysti juodaan vain vettä, ja kaikki menevät tylsääkin tylsemmän Enda Kennyn johdolla nukkumaan kello 20.00.

En ole mikään Brian Cowen-fani. En ylipäänsään luota yhteenkään politikkoon tässä maassa. Jotenkin nyt vain saa Brian-raukka sympatiani puolelleen tässä nolossa tilanteessa. Lama-ajan pääministerin työ ei ole helppoa. Teki sitä taikka tätä, niin aina arvostellaan. Ennen kuin irlantilaiset alkavat haukkumaan pääministeriään joupoksi, saisivat kaikki miettiä ensin omia juomatapojaan. Tuskinpa ne Fine Gaelinkaan pojat tuoppiin sylkevät.

Hei, minähän ensimmäistä kertaa elämässäni puolustan Briania. Mitähän mies tästä sanoo? Taitaa lyödä eropaperit pöytään.

http://www.independent.ie/national-news/cowen-drinkin-the-inside-story-2337831.html


Brian Cowen ei ole koskaan salannut, etteikö tuoppi Guinnessia silloin tällöin maistuisi.
Kuva Irish Independentistä.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Magdalenan sisaret

Elokuvien katsominen ei aina ole nautinto. Magdalenan sisaria katsoessa teki mieli useamman kerran pistää televisio kiinni, ja unohtaa koko elokuva. Ottaa esille naistenlehti ja lukea miten teen kynsistäni kauniimmat, ja kuinka hoidan kuivaa ihoani. Sinnittelin kuitenkin elokuvan loppuun. Ruudussa ei näkynyt keveää komediaa eikä hempeää rakkaustarinaa.

Tämä Peter Mullanin 2002 ohjaama elokuva kertoo naisten elämästä yhdessä nunnien ylläpitämisistä Megdalenan pesuloista. Aihe on minua vaivannut jo pitkään. Joskus näistä pesuloista ollen lukenut lehdistä, mutta en koskaan ole sen syvällisemmin aiheeseen perehtynyt. Elokuvan nähtyäni minulle tuli tarve ottaa selvää mitä tapahtui ja miksi.

Elokuvan tapahtumat sijoituvat 60-luvulle. Yritin pakottaa itseni ajattelemaan, että ajat olivat silloin toiset. Kirkon valta ja vaikutus ihmisten elämään oli aivan toista kuin nykyisin. Kyseessä oli elokuva, ei dokumentti. Ehkäisy ja abortti  (joka on sitä edelleen), olivat kiellettyjä.  Ja vaikka kaikilla noilla listaamillani syillä yritin pehmentää näkemään, sittenkin sisälläni velloi elokuvan loputtua puhdas raivo.

Magdalenan pesulat olivat nunnien ylläpitämiä pesuloita, jonne päätyivät "epäsopivat /siveät" tytöt ja naiset. Jäin miettimään minne katosi tyttöjen perheiden ja nunnien ymmärtämys, lähimmäisenrakkaus ja ennen kaikkea kristillisyys? Miksi häpeä siitä, että oma tytär sai aviottoman lapsen, oikeutti vanhemat  hylkäämään lapsensa ja lähettämään hänet vangiksi pesulaan? Miksi serkkunsa raiskaama tytär olikin se syyllinen, ja hänestä haluttiin päästä eroon? Myös poikien kanssa flirttailut nuori tyttö, joka ei ollut edes "tehnyt mitään sellaista" passitettiin pesulaan. Osa pesulan naisista oli prostituoituja, jälkeenjääneitä, mielenterveysongelmista kärsiviä jne.

Täytyy muistaa, että yksinäiselle, aviottoman lapsen saaneelle, perheensä hylkäämälle naiselle ei ollut paikkaa Irlantilaisessa yhteiskunnassa. Mennäänpä takaisin ajassa 50-60 vuotta missä tahansa Euroopan maassa. Ei silloin yleesä tunnettu asumistukia, lapsilisiä eikä avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ollut perheelle mikään iloinen asia. Tiukassa katolisen kirkon hallitsemassa Irlannissa, oli aviottoman tyttären raskaaksi tuleminen vielä 40-vuotta sittenkin, täysi katastrofi. Ympäristön ja kirkon paine näytti menevät kaiken inhimillisyyden edelle.

Pesuloissa tietysti pestiin vaatteita, mutta siellä myös asuttiin. Kuri oli kova, olot ankeat, ruoka surkeaa ja raskasta työtä tehtiin täydessä hiljaisuudesta päivästä ja vuodesta toiseen. Tytöt ja naiset elivät kuin vankilassa ja pienestäkin "kurittomuudesta" sai kovan rangaistuksen. Osa tytöistä karkasi, mutta elämä pesulan ulkopuolella ei ollut helppoa. Ei perhettä, ei rahaa, ei koulutusta...

Elokuvan nunnista on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Asetelma oli selvä: täydelliset nunnat v syntiset naiset. Nunnien suhtautminen on täysin epäihmimillistä ja julmaa. Naiset maksoivat synneistään tekemällä raskasta työtä, ilman palkaa. Nunnien mielestä he olivat kohtalonsa ansainneet. Painostuksen alla osa  naisista päätyi itse nunniksi.

Pesulat olisivat voineet toisin johdettuina toimia ihan hyvinkin. Yksinäinen, perheensä hylkäämä, pennitön nainen olisi saanut sieltä palkkaa ja päässyt itsenäisen elämän alkuun. Ehkä hän olisi saanut lapsensakin takaisin. Tai sitten se olisi voinut olla suojatyöpaikka esim mielenterveysongelmista kärsiville. Halveksittu prostituoitu olisi ehkä päässyt kiinni normaaliin elämään. Sisaret halusivat pitää naisistaan kiinni hinnalla millä hyvällä. Osa naisista oli täysin laitostuneita ja aivopestyjä. Osa taas haaveili ja suunnitteli karkaamista tai sitten alistui kohtaloonsa.

Kuten sanoin, tämän elokuvan katsominen ei ollut nautinto. Se kuiteinkin auttoi minut näkemään entistä selvemmin kuinka suuria harppauksia tässä maassa on tietyissä asiossa viime vuosi kymmeninä otettu.
Elokuva valottaa adopiota, äärimmilleen vietyä siveyden ihannointia, mielenterveyspotilaiden kohtelua, kirkon valtaa jne. Hyvä, että kipeistäkin asioista puhutaan. Joka maalla on omia luurankoja kaapeissaan. Magdalena pesulat ovat Irlannin luurankoja.

Lisää aiheesta löytyy täistä linkeistä

http://en.wikipedia.org/wiki/Magdalene_asylum

http://www.magdalenelaundries.com/


http://en.wikipedia.org/wiki/The_Magdalene_Sisters

maanantai 13. syyskuuta 2010

Saanko leikata hiukseni?

Eilen joudun sattumalta mukaan aivaan outoon keskusteluun. Yksi puolituttu ihaili hiuksiani. Oli sunnuntai, oli aamulla aikaa, joten näin normaalia (wash & go -pese & mene) enemmän vaivaa hiusteni kanssa.Lyhyehkö malli tuntuu itsestäkin hyvältä, ja kerrankin oli hiukset kohdallaan. Tämä rouva sanoi haluavansa leikkauttaa samanlaisen mallin, mutta kun mies ei anna hänelle lupaa. Minä en tiennyt mitä sanoa. Siis mies päättää, että vaimolla pitää olla tasapitkät hiukset. Mies tykkää vaimon hiuksista, eikä mallia saa uudistaa. Kuulemma ennen naimisiin menoa, hänellä oli aina aivan lyhyet hiukset, joista hän kovasti piti.Nyt hän inhoaa hiuksiaan ja haluaisi leikata hiukset lyhyeksi, mutta ei voi. Tulisiko hirveä riita? Avioero? Ehkä avioehdossa on hiuksia koskeva pykälä.

Olen ollut kohta 20 vuotta naimisissa, enkä koskaan ennen kampaajalle menoa ole kysynyt mieheltäni, että saanko leikkuuttaa hiukseni. Jos minä haluan lyhyet hiukset, ei siitä ei neuvotella. Minun hiukset, ja minä päätän. Pelkkä ajatuskin, että soittaisin miehelle töihin (kampaaja seisoo takanani sakset kädessä) ja kysyisin lupaa, saa minut nauramaan. Mies-raukka varmasi luulisi minun seonneen.

Muistan joskus lukeneni Prinssi Charlesin vaimon Camillan sanoneen, että hän haluaisi uudistaa kampaustaan, mutta Charles ei anna lupaa. Mikä näitä naisia vaivaa? Vai olenko minä se outolintu?

Kuvan lainasin Daily Mailista, koska omaa ei ollut. Emme liiku samoissa piireissä.
Nimimerkillä ex. Diana-fani.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Kun Saarikenttä repesi...

Etelä-Pohjanmaalla ei voi välttyä pesäpallolta, ei vaikkei sitä itse pelaisikaan. Minulle koulun liikuntatunnilla pelattu pesäpallo oli "pakkosellaista". En osunut palloon, ja räpylääni pallo harvoin päätyi. Se nyt vaan oli niin, että kun on Vimpelistä kotoisin, niin liikuntatunneilla pelattiin, mitäs muuta kuin pesäpalloa.

Kuuluisan Saarikentän penkkejä olen kuluttanut siellä asuessani sitäkin enemmän. Niitä kyläläisten kaihoisasti muistelemia 60-luvun huippuhetkiä en ollut elämässä, mutta kuultu niistä on. Niitä vanhoja pelejä ja uusiakin pelataan vuodesta toiseen Nelimarkan kahvilassa. Sinne kylän miehet kokoontuvat, ja siinä possua syöden ja kahvia juoden puhuvat, mistäs muusta kuin pesäpallosta. Vuodesta toiseen...

Välillä peleissä käyminen jäi, kun Vedolla meni huonosti, sitten maailma vei Vihreätniityt merta edemmäs kalaan. Pesäpallon seuraaminen jäi vuosiksi, kunnes kyliltä alkoi kuulua kummia. Veto oli taas voimissaan, ja väkeä virtasi Saareen.

Lomalla minäkin menen virran mukana, sinne kotipesän taakse vakiopaikalle, aina samojen ihanien rouvien taakse istumaan. Saarikentälle tullaan venellä, autolla, rollaattorilla, rattaissa, omin jaloin tai pyörätuolilla. Ikähaitari taitaa olla nollasta sataan. Tunnustan, välillä pelin seuraaminen jää, kun katselen ihmisiä. Tuttuja kasvoja, joille mielessäni etsin nimiä. Kun siunailen ikätovereideni nuorekkuutta, vanhenemista, laihtumista tai lihomista unohdan, että ei tässä ihan eilisen teeren tyttöjä olla itsekkään.

Saarikenttä on nimensä mukaisesti saaressa. Hyvä lyöjä osaa lyödä pallon takakentälle niin, että se pompaa jokeen, ja juoksuja tulee ja tulee ja tulee. Huono tuomari puolestaan päätyi aikoinaan pelin jälkeen sinne samaan jokeen, pallojen ja kalojen kanssa vilvoitelemaan ja miettimään tuomioitaan.

Ottelun alussa soivat aina samat kappaleet  Daa Dirlan Dirlan Daa jne. Kun on hyvä kasetti löytynyt, niin mitäpä sitä vaihtamaan! Kuuluttajan äänetkin tunnistan ilman esittelyjä. Ai, vanhan opettajahan se siellä kuuluttaa. Hyvä pesäpalloija aikoinaan hänkin. Makkaraa ja jäätelöä saa kioskilta, jos nälkä yllättää kesken pelin. Menu ei ole vuosen varrella vaihtunut, mutta mitäpä sitä muuttamaan. Pelissä syödään makkaraa. Sinapilla tai ilman.

Noista ihanista rouvista sen verran, että heilläkin ikää jo on, mutta uskollisesti tulevat peliin joka ikinen kerta.
Huutavat ja elävät mukana. Tuomarit ovat harvoin rouvien mieleen. Varsinkaan, jos omille pojille heiluttelvat ristejä liian usein. Ja jos tuomari on rouvien mielestä väärästä, saa hän sen myös kuulla. Näistä, muuten niin rauhallisista rouvista, paljastuu kentällä ihan uusia puolia. Ai, että minä sitten nautin heidän eläytymisestään peliin, ja pian itsekkin huomaan huutavani, jännittäväni ja mielessäni heitän tuomarinkin jokeen...

Minulle riittää kaksi peliä kesässä, siellä kotipesän ja rouvien takana. Tänään olisin  kuitenkin halunnut olla Saarikentällä huutamassa ja elämässä, kun ihme tapahtui. Eilen aloin jo epäillä, että josko ei sittenkään, mutta tänään se sitten tapahtui, kakkien näiden vuosien jälkeen.... Kultaa!

http://www.iltalehti.fi/urheilu/?ref=yn





perjantai 10. syyskuuta 2010

Perjantai-illan pahe


Ei aina voi olla järkevä...


Minkäs teet, kun teki mieli hampurilaista ja ranskalaisia. Tottakai pieni ääni sisälläni vinkui katoavasta vyötäröstäni, pyhistä päätöksistäni ja kävelylenkeistä. Siinäpä vikiset, sanoin minä, ja löin "äänelle" porkkanan suuhun. Kyllä joskus saa syödä sitä mitä haluaa. Siispä paikalliselle grillille.

Jonon pituudesta päätellen monella muullakin oli ollut samanlaisia mielihaluja. Tunnelma oli kuin suomalaisella grillillä konsanaan. Toisilla oli jo seitsemän aikoihin meno päällä. Ilmeisesti perjantai-iltapäivä oli kulunut "Kultaisessa Kulauksessa" kolpakoita tyhjentäen. Sitten alkoi huikomaan, joten ei muuta kuin grillille, ja sitten taas jatkamaan perjantai-illan viettoa. Minä palasin kiltisti kotiin...



....tämmöisen pussin kanssa.


Äläkää nyt vain luulko, että söin kaikki ranskalaiset ihan itse... Hampurilaisestakin lahjoitin puolet pojalle. Seli seli... Tuossa pikku purkissa on curry-kastiketta ranskalaisia varten. Niin, ja maan tavan mukaan ranskalaisten päälle heitettiin tieytsti reilusti suolaa ja lorautettiin etikkaa.

Nyt ei tarvitse mennä grillille pitkään, pitkään aikaan... Aamulla taas kävelemään!

torstai 9. syyskuuta 2010

Äitiiiiii, en voi tehdä matikan tehtäviä, koska....


Hyvä Opettaja,

Poikani ei voinut tehdä illalla matematiikan läksyjä, koska rakas kissamme Mags oli asettautunut repun päälle lepäämään. Emme voineet ottaa kirjaa laukusta, koska se olisi häirinnyt kissaamme.

Ystävällisin terveisin

Vihreätniityt

tiistai 7. syyskuuta 2010

Iirin kielen koukeroita

Ihan unohdin, että kouluun paluun myötä alkaa myös iirin kielen kanssa takkuaminen. Se on sitten niiiiiiiiin vaikeaa. Minähän olen pessyt käteni koko kielestä. En osaa, enkä opettele.  Mies on ilmeisesti iirin tunnit kuorsannut, joten ei sieltäkään suunnasta ole apua odotettavista.

Näkikö joku tänään lehmien lentävän? (Paikallilen sananlasku, joka kuvaa tapahtunutta ihmettä).
Nimittäin meillä isoveli ei veljeään läksyissä auta, mitä nyt joskus heittää sarkastisen kommentin niiden helppoudesta. Eikä juniori myöskään apua pyydä. Olinkin aivan ihmeissäni, kun aamulla juniori kaivoi iirin vihon laukusta ja pyysi isolta veljeltä apua. Hätätapaus. Uusi opettaja on tiukka iirin suhteen, ja osa läksyistä oli vielä tekemättä. Piti keksiä lauseita, joissa oli tietty verbi. Ilmeisesti muistissa oli edelleen tuon opettajan iirin tunnit, koska isoveli heltyi, ja alkoi vääntämään lauseita mainoslapun taakse.

Mitä teki äiti?

a. Meni väliin ja sanoi, että läksyt pitää tehdä yksin. Muuten ei opi. Päälle vielä piti esitelmän aiheesta: läksyjä ei saa jättää aamuun.

b. Ei huomannut koko tapausta, koska oli puoliunessa

c. Katsoi suu auki poikein (erittäin harvinaista) yhteistyötä. Kiitti kauniisti isoa veljeä, kun oli kerrankin noin avulias. Eikä marmattanut mitään tekemättömistä  läksyistä.

Illalla sama toistui. Iirin kirja esille, sanakirja kaapista ja taas lauseita vääntämään. Ja mikä parasta sulassa sovussa! Opettaja kuulemma antaa tarran hyvistä lauseista. Isolta veljeltä taisi aikoinaan jäädä tarrat saamatta joten päätti, että hoidetaan homma kotiin vaikkakin kolmen vuoden viivellä.

Iirin opiskelu on ollut meillä, ja kuulemani mukaan monessa muussakin perheessä, yhtä tuskaa. Niin lujille se on välillä ottanut, että kyyneleitä on pyyhitty ja kirjakin on lentänyt kaaressa, kerran jos toisenkin, nurkaan. Sen olen päättänyt, että tuolla kielellä en enää päätäni vaivaa. Pääasia on, että pojilta muut aineet sujuvat. Iiristä ei täällä enää stressata!

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Sateinen sunnuntai

Sateinen sunnuntai tuli kerrankin kuin tilauksesta. Yleensä valitan sateesta, mutta nyt en. Juniorin kantapäät ovat kipeytyneet, ja toisessa pohkeessa on pieni revähdys. Rugbyleirin tuliaisia, yhdistettynä ainaiseen pallon potkimiseen. Ystäväni mies on fysioterapeutti, ja hän määräsi lääkkeeksi uudet tukevammat lenkkarin ja ainakin viikon pelikiellon. Uudet lenkkarit käytiin ostamassa, enemmän tai vähemmän sopuisessa ilmapiirissä. Suurin ongelma olikin, miten saada Duracel- pupu pysymään paikalla. Pattereita kun tästä pupusta ei saa irti! Onglema ratkesi, ainakin täksi päiväksi, kuin itsestään, sillä sade tuli rankka...

Perjantaina tapasin muilta alueella asuvia suomalaisia syömisen merkeissä. Paikalla oli yllättävän monta uutta naamaa, mikä on aina piristävää. Tapaamme kerran kuussa, jossain ravintolassa.  En ihan aina pääse mukaan, mutta nyt onnisti. Mukavaa oli, vaikka lähdinkin kesken pubikierroksen kohti kotia. Vanha ei jaksa...

Eilen aamulla aikaisin saapui mieskin sitten kotiin, ja lähtee takasin naapurisaarelle vasta tiistaina. Joutui (raukka) tuttavaperheen lasten synttäreille, jossa meno oli aikamoista. Korvatulppia olisi tarvittu, ja huokaisin taas helpotuksesta, kun tulin kotiin. Meillä tämä meno on sentään jo aika ihmismäistä nykyisin!

Tänään sitten mentiin lounaalle läheiseen hotelliin. Minulla on kokkausvapaapäivä. Ai, että on kivaa, kun ei tarvitse mennä lähellekkään hellaa. Nyt minua huudetaan juomaan teetä. Tähän keittiöttömään elämään voisi ihan tottua!

Mukavaa sunnuntain jatkoa teille kaikille!

torstai 2. syyskuuta 2010

Naulat, jalat, tuumat ja paunat

Jos joku on blondin pään viimeisenä 20 vuotena sekottanut, niin se ei ole ollut miehet, vaan naulat, jalat, tuumat ja paunat. Kangaskaupasta on ostettu erinäiset jalat verhokangasta. Torilta kannettu monta paunaa ja naulaa vihanneksia. Leipoessa olen pähkäillyt, että mitenkähän paljon se yksi unssi on. Ystävän kertoessa innoissaan uuden vauvan strategiset mita, minä olen mielessäni miettinyt, onkoha tuo vauva normaalia isompi vai pienempi vai ihan normaalikokoinen. Kampaajalla olen suorastaan pelännyt, että jos annan leikata tuuman, niin onkohan minulla enää leikkauksen jälkeen hiuksia päässä ollenkaan.

Asuin vielä Englannissa, kun siellä tuli voimaan uusi laki, jonka mukaan kaikki mitat piti näyttää  myös kiloina, metreinä ja litroina.Ai, sitä onnen päivää, kun marssin kasseineni torille ja kerrankin ymmärsin paljonko kilo omenoita maksaa. Kangaskaupassa neljä metriä  kukallista verhokangasta oli sen neljä metriä, eikä mitään jalkoja. Sivistys oli vihdoinkin saapunut Brittensaarille (britit olivat kanssani erimieltä, mutta se oli heidän ongelmansa, ei minun). Voitonriemua tunsin, kun kaupassa taskulaskimen kaivoi esille myyjä, eikä minä.

Blondille kävi säkä: insinöörimieheni aivoissa metrit, jalat, paunat ja kilot kulkevat sulassa sovussa. Ja mikä parasta, ne väänyvät ja kääntyvät tarvittasessa uskomattoman nopeasti, helpottamaan rouvan arkea. Jos taas olisin päätynyt, sanotaanko kielellisesti lahjakkalle miehelle vaimoksi, olisi tilanne täysin toinen. Keskustelisimme sujuvasti suomeksi, mutta käsilaukkusta olisi aikoinaan löytynyt taskulaskinta, erillaisia taulukoita, mittanauhaa jne. Niinpä pääsin kuin koira veräjästä, enkä muuten vieläkään tiedä montako senttimetriä jalka on. Ei blondin tarvitse kaikkea tietää, eihän?


http://www.reklaamikari.fi/reseptit/mitat.html