Silloin harvoin, kun Libya mainitaan tiedotusvälineissä höristän aina korviani. Ajatelkaa kone oli jo lähes laskeutunut Tripolin kentälle, ja sitten 103 elämää loppuu yhdellä rysäyksellä. Haaveita, kohtaloita, jäälleennäkemisiä, hyvästejä, elettyä elämää ja sitten ei mitään.
Minun CVni on värikäs kuin tilkkutäkki. Töitä on tehty elämäntilateen mukaan, suurimmaksi osaksi matkailualalla. Olen ollut töissä monenlaisissa yrityksissä ja tehnyt töitä lukemattomien eri kansalaisuuksien kanssa. CVni ei ole ehkä "salonkikelpoinen" (lue pätkä siellä toinen täällä), mutta joka paikasta olen jotain oppinut. Yksi työpaikoista on kuitenkin ylitse muiden: iso kansainvälinen insinööritoimisto Englannissa, jonka Pohjois-Afrikan osastolla toimin matkasihteerinä. Inssit ristivätkin Travel Departmentin Trouble Departmentiksi, koska meillä tunnelma oli välillä kuin paloasemalla.
Alku oli erittäin hankalaa. Tunisialainen pomoni oli äksy ja aina huonolla tullella. Olin jo lyömässä hanskat tiskiin, kun tapahtui kaksi asiaa, ja kaikki muuttui. Ensinnäkin irlantilainen työkaveini huomasi, että pomon kanssa oli hankalaa. Hän kertoi minulle esimieheni vaimon vakavasta sairaudesta ja edellisen työntekijän kanssa olleista ongelmista. Tietyt asiat loksahtivat paikoilleen. Sitten kerran pomon taas minulle marmattessa jostain asiasta, vaihdoin taktiikkaa ja annoin takaisin samalla mitalla. Asenne muuttui hetkessä, ja hommat alkoivat sujumaan hyvässä hengessä. Edelleenkin pidämme silloin tällöin yhtettä. Suositus tulee hetkessä, jos sitä tarvitsen.
Kyseinen projekti oli Libyassa, ja meidän tehtävä oli järjestää insinöörit ja muut työntekijät Libyaan ja takaisin lomalle Eurooppaan kahdeksan viikon välein. Kuulostaa ihan simppeliltä, mutta silloin 90-luvulla kauppasaarron aikaan, ei Libyaan saanut lentää ja työskentely vaati tietysti aina viisumin. Suurlähetystöä ei Lontoossa ymmärrettävästi ollut. Konsulaatin tapainen sentään oli Saudi-Arabian lähetystön yhteydessä. Aukioloajat olivat sanalla sanoen liukuvat, ja viisumien saaminen tuskallinen projekti. Perjantaisin jännäsimme, tulevatko kaikki passit takaisin ja jos tulevat, niin onko niissä kaikki tarvittavat leimat yms. Kuka lentää lauantaina Tunisiaan ja sieltä linja-autolla (ei ilmastointia, eikä muitakaan mukavuuksia) Tripoliin tai vielä useiden tuntien köröttely Benghaziin? Viisumianomuset piti kirjoittaa kaksin kappalein ja käsin. Valokuvia tarvittiin kasa ja lennot olivat (libyalaisen asiaakkaan varaamat) aina täysin sekaisin. Puhelut Libyaan pätkivät ja lähetetyt faksit hävisivät mustaan aukkoon ...mutta ainakaan töissä ei koskaan ollut tylsää.
Siinä lentosotkujen selvittelyn ja viisumien metsästyksen ohella tuli tuo erillainen maakin tutuksi, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään. Toimistossa opin nopeasti esim. minkälaisia vaatteita käytän töissä ja mitä en. Vaaleana naisena oli myös parempi pitää tiettyhin henkilöihin etäisyyttä. Toisaalta se, että olin naimisissa ja POJAN äiti auttoivat asiaa. Uskomattomia juttuja, mielenkiintoisia ihmisiä ja täysin eri kulttuuri. Olen ihan varma, että libyalaisten kello käy jotain ihan omaa aikaansa. Asiat sujuvat jos sujuvat, riippuen tietysti kenen asioista on kysymys. Toisten asiat sujuvat nopeammin kuin toisten. Ja välillä naisena sain kyllä tuntea, että mistäs minä mitään tiedän."Miksi et ole kotona hoitamssa lastasi", kysyi minulta eräs mukamas tärkeämpi herra, kun asiat eivät menneet hänen aikataulun (tai sen puutumisen) mukaan. Vastasin, että meillä mies on kotona ja hoitaa lapsen. Herra hiljeni! Lapsi oli kylläkin päiväkodissa ja mies töissä, mutta sitä ei tärkeän herran tarvinnut tietää.
Tuo kiinostava ja kieltämättä aika kuluttava työrupeama päätyi toisen poikani syntymään. Vähän ennen lähtöäni alkoi Gatwickistä suora lento Tripoliin, ja Zurichin kauttakin pääsi lentäen Ihan Benghaziin asti. Tiesin muuten odottavani poikaa, mutta aina kun minulle sanotiin, että toivottavasti saat toisen pojat toitotin minä silmät sinisinä, että tyttö sen olla pitää. Siinä loksati suu, jos toinenkin auki... Kuinka kukaan voi toivoa itselleen tyttöä!
Poika tuli ja työura loppui muutamaksi vuodeksi. Elämää (ja kärsivällisyyttä) rikastuttava kokemus, vaikka välillä olikin päreet palaa!
Ps. Tuota lukiessani pisti silmään seuraava toteamus: "Libyassa linjat ovat huonot ja puhelimet pätkivät.
Reinilä arvelee, että maat ovat yksinkertaisesti menneet puhelimessa sekaisin."
Ai, eikö niitä linjoja ole vieläkään korjattu, vaikka minä niistä aina valitin.
.JPG)
