sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Kun olin jo luopumassa toivosta

Aamulla pistin päälleni, vanhasta tottumuksesta, pipon, käsineet ja toppatakin ja lähdin ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Ja pian huomasin iloiseksi yllätyksekseni, että minulla oli KUUMA. Kyse ei ollut huonosta kunnosta (alamäki) tai kuumista-aalloista (ei kai nyt vielä) vaan siitä, että ulkona oli aurinkoinen ja lämmin aamu. Ei voi olla totta!!! Siis nytkö se vihdoinkin rantautui Irlantiin: KEVÄT.

Tässä todistusaineistoa



lauantai 27. helmikuuta 2010

Vieraita

En olisi koskaan uskonut aloittaessani kirjoittamaan blogia, miten paljon kaikkea kivaa tämä uusi harrastus on tuonut tullessaan.
Tänään meillä oli vieraita. Arvatkaapas ketkä? No, Rouva Hoo perheineen tuolta pohjoisesta. Olipas kiva nähdä blogiystävä ihan livenä. Juttua riitti ja olisi varmasti riittäynyt vielä pitempäänkin. Miriam oli kerrassaan hurmaava neiti, joka ei yhtään ujostellut meidän poikia.
Kuten tiedämme Suomi on pieni maa, joten yhteinen tuttavakin löytyi. Toivottavasti tapaamme vielä uudestaan ja voimme jatkaa jutustelua.

Rouva Hoo varmasti kertoo teille lisää vierailustaan kauniiseen merenrantakaupunkiin Kinsaleen.

torstai 25. helmikuuta 2010

Two Faced Book

Minulla on aina radio päällä autossa. Suosikki kanavakin on löytynyt, ja kun on kanavan löytänyt niin mitäpäs sitä vaihtamaan. Pojat tykkäävät enemmän toisesta paikallisesta radioasemasta. Minä taas inhoan tuon kanavan kolmea mukamas niin hauskaa aamutoimittajaa, jotka vääntävät tikusta asiaa. Tänään nuo kolme puhuivat Facebookista (Naamakirjasta). Olin juuri vaihtamssa kanavaa, kun jäinkin kuuntelemaan heidän jutusteluaan.

Yksi nimittäin ehtotti, että kannaittaisi pitää kahta Facebookia. Toinen olisi virallisempi versio, johon hyväksyttäisiin ystäviksi esimies töistä, vanhempi naapuri, lasten opettajat, etäinen sukulainen, anoppi jne. Virallisen Facebookin päivitykset näyttävät seuraavilta:

 1. Aivan mahdottoman tekokas päivä töissä. Tulin vasta kotiin intoa puhkuen ja huomasin, että tein kolme tuntia ylitöitä. Minulla on maailman paras pomo.

 2. Kevät koittaa ja lähdin nauttimaan aurinkoisesta ilmasta. Samalla keräsin asuntoalueen ympäristöstä pussillisen roskia.

 3. Kerrassaan mukava Mary-tätini soitti ja kertoi tulevansa meille viikoksi. Maltan tuskin odottaa. Tiedossa ratkiriemukas viikko!

 4. Ostin uuden takin Brown Thomasista. Ensi kesän purjehdusmatka Kreikaan on sitten varattu.

Epävirallisen Facebookin kaverit ovat sitten paras kaveri Pat, entinen työkaveri Lisa, veli, kuntosalilta Tim, opiskelu- ja pubikaverit jne. Päivityksetkin ovat sitten paljon rehellisemmät:

1. Valehtelin orjapiiskuri-pomolleni, että minulla on tarttuva vatsatauti ja lähdin töistä jo kahdelta. Noutopizzan kautta kotiin, ja iltapäivä sujui leppoisasti telkkarin ääressä pizzaa mutustellessa ja kisoja katsoessa.

 2. Naapurin ikuinen valittaja Jim se tuolla kerää roskia ulkona. Kyllä ne toiset jaksaa. Tänään en kyllä tee yhtään mitään. No, pubiin saatan raahautua myöhemmin.

3. Suku on pahin. Mistä minua rangaistaan. Täti tulossa kylään. Apua! Sen kanssa menee hermot alle tunnissa. Onkos kenelläkään ylimääräistä huonetta vapaana ensi viikolla? Voisin tulla kylään.

 4. Tili tuli ja tili meni. Ostin Pennystä Eurolla kolme paria nilkkasukkia. Lomasta saan vain haaveilla.

Juontajat miettivät mikä nimeksi toiselle Facebookille :Two Faced Book (kaksinaamainen kirja), keksi joku.


http://www.facebook.com/

tiistai 23. helmikuuta 2010

Anteeksi ei anneta!


Eilen muistuikin mieleeni saamani joulukortti Pariisista. Siinä joulutervehdyksen ohella kysyttiin, että joko irlantilaiset ovat antaneet anteeksi ranskalaisille tämän käsipallojupakan. Ensiksi anteeksi P siellä Pariisissa (jos blogia luet), että en ole kysymykseesi vastannut aikaisemmin. Vielä tuo karvas kokemus kaivertaa irlantilaisten jakapallofanien sisäisiä syövereitä. Jos Suomessa kaveria ei jätetty, niin täällä anteeksi ei anneta. Ainakaan vielä.

Tuo kysymys tuli mieleeni, kun poika kertoi lauantain jalkapalloharjoituksista. Paikalla on yleensä noin 40 energistä poikaa. Valmentajien kärsivällisyyttä koetellaan, kun joukossa on aina muutama joka puhuu silloin kun pitäisi olla hiljaa, kysyy sataan kertaan mitä piti tehdä ja miksi jne. Joukon "pahin" vilpertti on kylläkin eräs punatukkainen poika. Vaahteranmäen Eemelin kujeet ja jutut yhdistettynä Peppi Pitkätossun punaiseen tukkaan ja veikeisiin pisamiin. Iloinen velikulta saa valmentajan verenpaineen ja äänen nousemaan lähes joka viikko. Isän ilmeestä päätelleen kotimatka sujuu keskustellen aiheesta "etkö-voisi-kerrankin-tehdä-niinkuin-sinulle-sanotaan". En sitten tiedä onko kotona verstashuonetta.

No, lauantain harjoituksissa joukkueen ranskalaisvahvistus koski kädellään vahingossa palloon ja siitäkös "Eemeli" oli remastunut. Häneltä kun ei jää mitään tärkeää koskaan huomaamatta. "Eemeli" toi julki ärtymysensä tietysti eemelimäisesti ja sanoi kovalla äänellä : "Nuo ranskalaiset ne ovat kaikki samanlaisia".
Olisin halunut nähdä valmentajan ilmeen!


Eilinen kävelylenkki suuntatui jalkapalloharjoitusten aikana kaupungille. Sieltä löytyikin heti sopiva kuvauskohde.

Kun Irlannin lippu liehuu ylväästi tuulessa,



niin Ranskan lippu pitää matalampaa profiilia!

lauantai 20. helmikuuta 2010

Milloin se kevät tulee?

Aamulla kello herätti aikaisin. Ei auta. Ylös vaan, oli lauantai tai ei. Puuroa kiehumaan, auton ikkunoita sulattamaan ja poika bussiin. Rugbyjoukkue lähti naapuri kaupunkiin pelaamaan. Onneksi oli bussikuljetus. Nyt sitten jännäämme tulosta.

Yöt ovat täällä edelleen kylmät, ja auto saa yön aikana  jääkuorrutuksen. Minä jo odottelen kevättä ja narsisseja. Taidan saada odotella vielä pitkään.

Kerryn reissu peruuntui, mutta teemme sen sitten maaliskuussa. Lomaviikko on mennyt nopeasti, ilman sen ihmeellisempää ohjemaa kuin elokuvissa käynti, talvi olympialaisten katsomista ja kavereiden tapaamista.

Itse pidin eilen vapaapäivän. Tapasin ystävän, siivosin laatikoita ja leivoin. Tuttavani kysyi viikolla, että onko sinulle mitään uutisia. "Ei, ei sitten mitään.Onneksi!", kuului vastaukseni. Sanoin hänellä, että elämä on parasta nykyisin, kun se on tasaista ja uutisköyhää. Meillä kun nuo uutiset, ainakin näin lama-aikana, ovat aina huonoja. Yrittäjän vaimona hän oli 100% samaa mieltä kanssani.

Tänään muuten sitten meillä syödään oikein peri-irlantilaista ruokaa: bacon and cabbage = pekonia ja kaalia. Ei nyt sentään ihan pelkästään, mutta porkkanoilla, perunoilla ja valkokastikkeella höystettynä.

Ovella koputtaa joku. Tai kyllä minä koputksen tunnistan. Naapurin poika sieltä tulee jo toiselle tarkastuskierrokselle, että joko se kaveri on herännyt. Ihan tavallinen lauantai-aamu siis täällä Irlannissa.

Näin komea kaali löytyi lähi-Aldista. Hinta huimaavat 39c.


torstai 18. helmikuuta 2010

Irlannin piispat Vatikaanissa

24 irlantilaista piispaa oli tiistaina tapaamassa Paavia Vatikaanissa. Tapaamisen syy oli kaikille osapuolille kiusallinen pedofiiliskandaali, jota ei voida enää lakaista maton alle. En tiedä oliko tuosta tapaamistesta paljon apua uhreille, mutta positiivisenä (josta tästä koko asiasta voi mitään positiivistä yleensä löytää) lienee se, että vihdoinkin Paavi Benedict kohtasi piispat, ja asiasta keskusteltiin pöydän ääressä.

Vatikaanin ruosteiset pyörät pyörivät hitaasti, ja ongelmiin puuttumista yritetään vitkutella mahdollisimman kauan. Minusta tuntuukin, että siellä uskotaan, että kun ongelmista ei puhuta yleisesti ääneen, niitä ei ole. Ikävät asiat vain katoavat jonnekkin, kun niille ei tehdä mitään. Sinne jonnekkin Vatikaanin pölyisten kellareiden pimeimpään nurkkaan, mappiin "ei kiireellinen".

Mitä sitten uhrit tapaamiselta halusivat? Mielipiteitä on varmasti niin paljoin kuin uhrejakin. Elossa olevat syylliset, ja heitä piillotelleet, halutaan vastuuseen teoistaan. Toiset haluavat rahakorvauksia. Mitenkähän  hyväksikäyttö mitataan rahassa? En tiedä. Osa puolestaan haluaa Paavin Irlantiin pyytämään kirkon puolesta anteeksi.

Valitettavasti mennyttä aikaa ei saa takaisin, eikä pyörivää kasettia voida kelata taaksepäin. Ehkä tärkein asia kuitenkin on se, että historian ei anneta enää koskaan toistaa itseään. Noille uhreille, nyt jo aikuisille ihmisille, toivon voimia ja kykyä päästä elämässään eteenpäin.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2010021611131107_ul.shtml

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Ja taas siivotaan!

En ole raivosiisti, mutta joku järjestys se tässäkin huushollissa olla pitää. Silloin kun tuntuu, että oma talo on taas siivouksen tarpeessa, mutta treffit pölynimurin ja pölyhuiskun kanssa eivät jaksa innostaa, kannattaa siivoamisen sijaan istua alas ja katsoa englantilaista How clean is your house- sarjaa. Suomessakin tuo sarja on mielestäni näkynyt, nimellä Siivotaan, siivotaan.

Siivousexpertit Kim ja Aggie pistävät tiiminsa kanssa paikat kuntoon ja antavat sotkuisten omistajien kuulla kunniansa.Rasvaiset keittiöt hiirillä ja muilla ötököillä varustettuina ovat kyllä hirveää katseltavaa. Maakuuhuoneet ovat ylleensä niin täynä roinaa, että sisään ei mahdu. Olohuoneet eivät todellakaan kutsu oleilemaan. Vessoista ja kylpyhuoneista en viitsi edes kirjoittaa, sillä muuten menee meiltä kaikilta ruokahalut viikoksi.

Poika, se siistimpi, on ristinyt tämän ohjelman Dirty House = Likaiseksi Taloksi. Kun paikat on putsattu ja asukit vannotettu pitämään järjestystä, lähtevät ladyt pois, mutta tulevat kahden viikon kuluttua tarkastamaan ovatko opit menneet perille. Yleensä ovat, mutta poikkeuksiakin on. Tuon ohjelman jälkeen tulee tunne, että eihän meillä nyt niin sotkuista olekkaan!

No, ei ehkä NOIN sotkuista, mutta kyllä tunti-pari taitaa joka päivä mennä milloin mitäkin huonetta tai kasaa järjestellessä. Koska siivoaminen ei ole mieli puuhaani, olenkin tehty listan niistä kotitöistä joita inhoan eniten.

Tässä se tulee:
1. Uunin pesu
2. Parittomien sukkien järjestely
3. Suihkukopin pesu
4. Vessan pesu
5. Jääkaapin siivoaminen.

Kuten sanoin, meillähän on asiat ihan hyvin verrattuna...

tiistai 16. helmikuuta 2010

Pancake Tuesday

Tänään käryää (eikös lättyjä paistaessa aina vähän käryä) irlantilaisissa keittiöissä. On nimittäin vuosittainen lätty-tiistai.

Nuorempi pojista rakastaa kaikkea makeaa. Lättykin sain kunnolla täytettä. Lautaselle ensin sitruunamehua. Sitten lätty päälle ja väliin mansikoita, jäätelöä ja suklaalevitettä. Ei ehkä kaikkien makuun, mutta nopeasti hävisi lautaselta.


Lätty-tiistain jälkeen alkaakin sitten katolilaisessa kirkossa "lent"= paastonaika, joka kestää  pääsiäiseen asti.
Tänään siis herkutellaan ja huomenna on kaikki toisin! Täytyy kyllä sanoa, että en tiedä montaakaan ihmistä, jotka viettävät pastonaikaa. Minä kyllä voisin luopua kaikesta makeasta!
Suomen katolisen kirkon nettisivulla kerrotaan paastonajasta seuraavaa:

http://katolinen.net/?p=2085

maanantai 15. helmikuuta 2010

Arpoja, ostakaa arpoja

Marraskuussa kettiön ikkunalaudalle alkaa kasaantua erinäisiä arpakasoja. Koulun vanhempainneuvosto pyytää kauniisti myymään kirjekuoreessa olevat arvat. Sitten tuli toinenkin kirjekuori koulun kautta.Nyt kirkko tarvitsee kipeästi rahaa, joten tässä olisi viisi arpaa myytäväksi. Yksi lähellä olevista sairaaloista on myös rahantarpeessa, ja saan kasan arpoja myytäväksi. Nyt luulisi jo arvat yhdelle perheelle riittävän.

Eipä mitä "suosikki arpani" eivät ole vielä löytäneet tietään meidän ikkunalaudalle. Nimittän jalkapalloseura tarvitsee myös rahaa toimintansa tukemiseen, ja lähettää joka ikinen vuosi, tietysti juuri ennen joulua, kolme arpaa myytäviksi. Siis vain kolme. Yhden arvan hinta on vaatimattomat 30.00. Ei kai kukaan kehtaa sellaisia kaupustella. En yleensäkään pidä siitä, että naapureita vaivataan milloin milläkin sponsorilistalla. Sponsoroi minua, kun kävelen 5 km jne. Olenkin sanonut pojille, että arpoja ei mennä "kylille" myymään. Liian moni on juuri nyt taloudellisesti niin tiukalla, että kaupustelu on minusta suorastaan väärin.

Työpaikallakin tulee jos jonkinlaista sponsorointi pyyntöä. Vaimoni (jota en ole koskaan tavannut ja miehen kanssankin harvoin jutellut) juoksee mini-maratonin, sponsoroikaa häntä...Joulukuu meni ja tammikuussa rugby-seura lähetti arpoja myyntiin. Vain 10.00 kappale. Sitten piti myös etsiä sponsoreita tukemaan 10 km kävelyä. Jokaisen pitäisi saada kokoon 150.00. Tämä siis arpojen lisäksi. Rahaa kertään uusia pelivaatteita varten. 150.00 sisältyy pelipaita, shortsit, sukat, huppari, lippis, laukku jne. Juttelin asiasta toisen äidin kanssa. Olimme samaa mieltä: pojat tarvitsevat pelipaidat eivätkä laukkua ja lippistä! 50.00 pitäisi riittää pelipaidasta.

Kyllä, lähes kaikki myytäväksi tulevat arvat jne. koskettavat meidän perhettä. Lisäksi on myös satoja muita keräyksiä, joihin pitäisi riittää rahaa. Harrastuksista maksetaan vuosimaksut, ostetaan pelivälineet ja asut. Jos ei itse kyyditä poikia pelimatkoille, niin sitten maksetaan joko bussista tai bensarahaa kuskille. Onneksi meillä pieneksi jääneet mailat, kengät, paidat yms voi säästää pikkuveljelle, mutta jos kaikki pitää ostaa uutena, niin kalliiksi tulee.

Olenkin ottanut sellaisen linja, että ostan vain osan arvoista. En todellakaan osta kolmea 30.00 euroa maksavaa arpaa, vaikka saatan auton voittaakkin ja tiedän tukevani pojalle rakasta jalkapalloseuraa. Sponsorilistalle laitamme itse sopivan summan, mutta naapureilta ei mennä rahaa kerjäämään. Miksi meidän poikien pelipaidat pitäsi olla naapurin ongelma?

Kummassakin koulussa kerättiin rahaa Haitin uhrien auttamiseksi. Oppillaat saivat mennä kouluun omissa vaatteissaan, pientä rahalahtoitusta vastaan. Minusta erittäin hyvä idea. Keräyksiä vaan on niin paljon, että kaikkia järjestöjä ei voi tukea, vaikka suurin osa tekeekin mielestäni arvokasta työtä.

Alan kyllä olla arpoja kurkkuani myöten täynä! Eikö joku voisi keksiä uusia ideoita.


sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Hyvää ystävänpäivää!



Ystävyys on kuin pikkuinen ukko

jolla on taskussa avain ja lukko.

Sillä se sitoo ystävät yhteen

niin kuin maamies pellolla lyhteen.
 
 
 








lauantai 13. helmikuuta 2010

Lauantain kuulumisia

Luulin jo, että kevät on vihdoinkin koittanut ja kävin ostamassa



kevätesikkoja. Ovat kyllä ihmeen kestäviä kukkia, sillä vaikka luntakin tammikuussa tuli ja pakkastakin piti, nämä sitkeat kukat eivät olleet moksiskaan kukkapenkissä.

Pakko se on uskoa, että kevättä saamme vielä odottaa. Pipoja ja hanskoja vielä tarvitaan ja iltaisin on kylmä! Siksipä suuntasimme autonnokan aamulla "koksi"-kauppaan.



Koksia tai kivihiiltä, ihan miten vaan, myydään 20kg ja 40kg säkeissä. Säälin aina miestä, joka "heittelee" noita säkejä asiakkaiden takakontteihin. Olemme vanhingosta viisastuneet, ja ostamme vain ja ainoastaan, 20kgn säkkejä. Ongelma on saada se 40 kgn säkki autosta sisälle satutamatta selkkäänsä.
Ostimme samalla myös turvebrikettejä. Huomattavasti kevyempää kannettavaa, mutta ei lämmitä yhtä mukavasti kuin koksi.



Ensi viikolla koululaisilla on viikon loma. Hiihtolomaksi tätä lomaa tuskin voi kutsua, mutta loma kuin loma.
Itse pidän perjantain vapaata, ja silloin on tarkoitus lähteä Kerryyn ystävien luokse viikonloppua viettämään.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

perjantai 12. helmikuuta 2010

Farkut

Rakastan farkkuja. Onneksi töissäkin on erittäin epävirallinen pukeutumiskoodi. Siistit farkut käyvät  työasustakin. Kotona farkut eivät olekkaan in. Pojat suorastaan vihaavat farkkuja. Ne ovat kuulemma jotenkin niin kömpelöt jalassa, eivät tunnut mukavilta, ei voi juosta kunnolla... Siis kerrassaan epämukava vaatekappale.

Nyt täytyy muistaa, että nämä "raukat" pitävät päivittäin koulussa suoria housuja, kauluspaitoja, kravattia unohtamatta. Kun vapaus koittaa, koulun epämukava neulepaita löytää tiensä makuuhuoneen pimeimpään nurkkaan, pitämään seuraa villakoirille. Kaapista kahmaistaan verkkarit, t-paita ja huppari. Värisävyjen yhteensopivuus on sivuseikka.

Nuorempi piti edellisiä farkkujaan yhteensä kolme kertaa. Vanhempi ei tällä hetkellä edes omista farkkuja. Pitokertoja pieneksi jääneelle parille taisi kertyä peräti yksi. Toisalta, en stressaa poikien tyylin puutteesta, sillä kavereiden pukeutumistyyli noudattaa myös samaa verkkarilinjaa.

Kerroin nuoremalle törmänneeni kirkossa hänen luokkakaveriinsa. Ensimmäinen kysymys oli, että oliko hänellä farkut jalassa.Ei ollut. Myöhemmn tarkasti asian äidiltä, joka kertoi lopettaneensa farkkujen oston ajat sitten.

Pari viikkoa sitten vanhemman pojan kaveri ilmoitti minulle, että he aikovat lähteä diskoon. Poika itse ei ollut asiasta aikaisemmin maininnut. "Ok", sanoin minä.  "Milloinkas se disko on?" Kumpikaan ei ollut ihan varma. Kaveri siellä oli jo kerran käynytkin ja kertoi, että sinne pitää sitten laittaa farkut jalkaan. Pojan kauhistunut ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. FARKUT? Niin, viikonloppuna menemmekin sitten vaateostoksille VAATEkauppaan, ei urheilukauppaan. Diskosta ei meillä ole sen jälkeen puhuttu yhtään mitään. Kunnes eilen asia tuli taas esille. Hockeyharjoitusten jäkeen poikia on pyydetty auttamaan tuolien ja pöytien kantamisessa. Urheilusali pitää saada valmiiksi diskoa varten. Kyselin, että vieläkös olet menossa? "En ole", kuului vastaus. Ajatelin, että kun kerrankin poju oli hyvällä päällä ja huumorintajukin näytti jälleen kerran löytyneen, heittää vielä lisää vettä myllyyn. Tyyliin, että siellä diskossa sitten yleensä tanssitaan..."Mitä? Minä en kyllä tanssi", totesi poika.

Epäilempä, että meiltä ei lähdetä diskoon vielä pitkään aikaan. Liian kovat vaatimukset jos, a. pitää mennä vaatekauppaan, b. pistää kovat ja epämukavat farkut jalkaan ja c. vielä kaiken lisäksi pitäisi tanssia. Sohvalla makaaminen ja jalkapallon katselu, verkkarit jalassa, on paljon mukavampaa!


torstai 11. helmikuuta 2010

Perunarutto 1845-1849

Raahatessani suurta perunasäkkiä kaupasta autoon tajusin, että perunarutosta ei ole vielä kirjoittanutkaan. Peruna on edelleen Irlannin "kansallisruokaa". Perunoita syödään meilläkin paljon, joten säkki on pian taas tyhjä. Onneksi emme elä täysin perunoiden varassa. Toisin oli 1800-luvulla. 

Perunaruoton tuloksena Irlannin väkiluku putosi kahdeksasta miljoonasta viiteen. Miljoona kuoli nälkään ja maassa velloviin tauteihin, ja kaksi miljoona lähti ulkomaille. Kirjamellisesti nälkää pakoon.

Elämä maasedulla oli surkeaa jo ennen suurta nälänhätääkin. Suuret, monilapsiset perheet asuivat ahtaasti ja elivät jatkuvassa puutteessa, vailla mitään oikeuksia. Suurin osa sadosta meni vuokranmaksuun, joten leipä ei ollut leveää ennen perunaruttoakaan. Etenkin kuukaudet ennen perunasadon valmistumista olivat monessa perheessä tuskallisia. Ruokavarat olivat loppuneet, ja uusi sato ei ollut vielä valmis. Peruna oli köyhien perheiden ruokaa, ja ihmiset olivat siitä riippuvaisia. Sitten eräänä kesänä kauan odotetut perunatkaan eivät olleet enää syötäviä. 

Englantilaiset maaherrat vuokrasivat maatilkkuja katolilaiselle. Osa maaherroista asui pysyvästi Englannissa, eikä heitä kiinnostanut muuta kuin se, että maatila jossain siellä Jumalan selän takana, tuotti voittoa. Tilanhoitajat hoitivat vuokrankeruun isäntien puolesta. Keräsipä vuokrat maaherra itse tai tilanhoitaja, sanoma oli selvä: vuorka tänne tai ulos!

1845 puolet perunasadosta tuhotui, ja seuraavana vuonna tilanne oli pahempi.Taudit velloivat ja nälkäiset ihmiset söivät mitä suinkin vain käteensä saivat: mätiä perunoita, nokkosia...Ne jotka pystyivät, lähtivät siirtolaisiksi Englantiin, USAhan ja Australiaan. Osa oli niin huonossa kunnossa, että menehtyi pitkillä laivamatkoilla. Laivat saivatkin lisänimen ruumisarkkulaivat.

Perunanvarsiin ilmestyneet tummat laikkut olivat ensimmäinen merkki rutosta. Tuloksena oli syömättömäksi kelpmaamaton mätä mukula. Irlantiin rutto ilmeiseti kukeutui Pohjois-Amerikasta. 1845 puolet perunasadosta tuhotui, ja seuraavana vuonna tilanne oli vieläkin pahempi.Taudit velloivat ja nälkäiset ihmiset söivät mitä suinkin vain käteensä saivat. Mäitä perunoita, nokkosia...Ne jotka kykenivät lähtivät siirtolaisiksi Englantiin, USAhan ja Austraaliaan. Osa matkalaisista oli  niin huonossa kunnossa, että menehtyi pitkillä laivamatkoilla. Näitä laivoja onkin kutsuttu ruumisarkkulaivoiksi.

Järkyttävä tosiasia oli se, että samanaikaisesti viljaa ja maitotuotteita vietiin Irlannista Englantiin, eikä Westminsterissä tehty asialle mitään. Irlannin "pieni" ongelma ei englantilaisia päätäjiä kiinnostanut. Maaherrat kylläkin hermostuivat maksamattomista vuokrista ja antoivat vuokralaisille kenkää. Vuokralaiset, ne jotka olivat vielä elossa, jotuivat lähtemään mökeistään, ja vain vahvat selvityivät hengissä.

Apua alkoi tulla muualta hiljalleen. Valitettavasti sitä tuli liian vähän, ja ennen kaikkea liian myöhään. Miljoona kuollutta todistaa sen, että kysymys ei ollut ihan pienestä ongelmasta. Westminsterin herroilla oli luultavasti paljon tärkeämpiä asioita murehdittavinaan, kuin irlantilasten mätänevät perunat ja miljoona kuollutta.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Työpaikan väsyneet isät


Olen töissä hyvin miesvalaisessa toimistossa. Totta, siellä ei voi juoruta tyttöjen kanssa teekupin ääressä. Mutta johtuneeko naisten vähyydestä, työpaikalla on kyllä reilu meininki, ja tulen poikien kanssa hyvin juttuun. Meillä on meneillään vauvabuumi, ja vähän väliä kuulen, että uusi vauva on syntynyt. Yleensäkin ottaen työpaikan miehillä on pieniä lapsia kotona ja ruuhkavuodet meneillään. En tiedä miten äidit jaksavat kotona, mutta isät näytävät usein väsyneiltä.

Istun oven lähellä, joten aamulla näkee kenen kotona on taas valvottu. Itketty puhkeavia hampaita, särkeviä korvia tai tukkoisia neniä. Tai sitten aamu on alkanut huonosti päiväkodissa. Yritä siinä sitten aloittaa työpäivä intoa puhkuen, kun päiväkotiin jäi huutava lapsi.

Mielessäni olen kiitollinen siitä, että meillä nukutaan yöt ja nuo ajat ovat takanapäin. En todellakaan haikaile meneen perään. Vauvat olivat ihania, ja lasten olleessa taaperoita tehtiin taaperojuttuja. En jäänyt kotiin nyhjäämään, vaan kävimme leikkiryhmissä, puistoissa ja kyläilemässä. MUTTA nyt olen ihan tyytväinen, että mukana ei tarvitse raahata vaippoja, vaihtovaatteita ja maitopulloja. Autollakin pääsee lähtemään heti, eikä tarvitse asetella lastenistuimia ja turvavöitä. Ihmisten kanssa voi jutella, ilman että pitää koko ajan katsoa kaaharin perään.

Vaipat ovat vaihtuneet mailoihin ja säärisuojiin. Leikkiryhmät puolestaan hockeykentiksi. Jokainen ikäkausi tuo tullessaan omat ongelmansa. Murkun kanssa muristaan milloin mistäkin, ja nuoremman kanssa otettiin aamulla yhteen television katselusta. Vielä ratkotaan monenlaisia ongelmia, ja minä suutun/hermostun/väsyn, ennen kuin pojat kasvat miehiksi ja murkkukin huomaan, äitikin on ihan ihminen.

Aika aikaa kutakin, sanon minä.Tunnustan, haaveilen jo omasta itsekkäästä ajasta. Sitten käyn jumpassa, opiskelen kieliä, teen käsitöitä ja vaeltelen kaupungilla ihan vaan vaeltelun ilosta. Ja jos rahaa on, niin matkustan ja ihmettelen Ateenan Akropolista ja Rooman Colosseumia ihan ajan kanssa. Eikä kenenkään pidä päästä vessaan just nyt, heti.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Salaperäinen hääkutsu




Mies soitti minulle ja kertoi, että meidät on ehkä kutsuttu maaliskuussa häihin. Siis ehkä?

Hänen vanha opiskelukaverinsa oli soittanut, ja aikansa kierreltyään ja kaarreltuaan oli (tai siihen tulokseen mieheni ainkain tuli tai siis luuli tulleensa) pyytänyt jättämään kalenterista maaliskuisen lauantain vapaaksi ja tulemaan juhliin.

Mies oli ensin luullut, että kyseessä oli vauvan risitiäiset, mutta niistä ei ollut kysymys. Myöhästyneet tupaantulijaset? Vanhempien lasten syntymäpäivät? Kylläpä meni vaikeaksi. Kyseessä oli luultavasti hääkutsu.

Seuraavana iltana tuli puhelu Lontoosta. Yhteinen tuttu oli myös saanut epämääräisen puhelun ja kutsun Irlantiin. Sitten jutellessani toisen yhteisen ystävän kanssa selvisi, että heillekkin oli tullut puhelu, jonka sisältö oli jäänyt ystäväni miehelle kysymysmerkiksi. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että kyseessä oli "sulhasen" äidin muistomessu. Hän nimittäin kuoli muutama kuukausi sitten.

Viime viikolla sitten minä sain puhelun "sulhaselta". Olenko kuullut uutiset? Ai häistäkö? Sulhanen (kyllä, hääkutsusta oli kysymys) oli sitä mieltä, että ystävättäreni mies ei tajua mistään mitään. Nyt pitää saada vaimon kännykkänumero ja pian. Sulhanenhan oli selvästi pyytänyt heitä häihin, mutta mies ei kuulemma tajunnut missä mennään. Ha Ha!

Minä tietysti käytin tilaisuuden hyväksi ja pommitin häntä kysymyksillä tyyliin, että missä kirkkossa teidät vihitään ja entäs sen jälkeen jne. Kirkon nimestä en saanut mitään tolkkua, ja hotelliin mennään, mutta nimeä ei paljastettu.  Kellonajoista en edes kysynyt, kunhan nyt edes tiedän, että häihin tässä ollaan menossa. Ei siis ristiäisiin eikä muistomessuun.

Tänään sitten se ystävä, jonka mies ei tajua mistään mitään, soitti ja sanoi, että hänelle soitettiin. Vihkiminen on kirkossa, mutta aika jäi edelleen epäselväksi ja hotellin nimeä ei vieläkään julkaistu. Se kuitenkin selvisi, että lapsia ei kutsuta ja häälahjoja ei haluta.

Jännityksellä jään odottamaan kolahtaako luukusta oikein virallinen kutsu, joka vastaa kakkien meidän kysymyksiin - mitä, missä ja milloin?

Yleensä irlantilaisia häitä valimistellaan vuosia, ja kaiken pitää olla viimeisen päälle täydellistä. Keskiverto häät täällä maksavat 20,000.00, ja vieraita kutusutaan 189. Häät ovatkin täällä iso business. Lahjaksi ei todellakaan anneta tyynyliinoja tai pyyhkeitä. Yleensä hääpari haluaa lahjaksi rahaa tai sitten heillä on tavaratalossa lahjalista. Jostain myös luin, että kihlasormuksen keskihinta on 2,000.00.

Valitettavasti häistäkin on tullut kilpailun kohde. Jos serkun häissä oli jääveistos ja 10 kerroksinen kakku, niin meidän häissä pitää olla jäävuori ja 20 kerrosta kakussa ja vielä kuubalainen sikari kaikille miehille ja sulhasen ja morsiammen nimikirjaimin koristellut suklaarasiat naisille.

Halvaksi eivät häät tule kutsutuillekkaan. Jos hatusta lähtien joutuu asunsa ostamaan, niin hintaa tulee. Lahjaan menee satanen jos toinenkin. Jos vielä käy niin, että  hääjuhlapaikka on joku linna toisella puolella maata (eikä se tarkoita, että sulhasella tai morsiammella on mitään erityistä "connection" tuon linnan tai kylän kanssa), maksaa yöpyminenkin luultavasti ihan kiitettävästi. Jos vielä kuuluu lähipiiriin, saa kustantaa itsensä viettämään polttareita vaikka Lontooseen.

Nyt sitten jännityksellä odotamme mitä tuleman pitää. Huomenna pitäisi löytää sopiva hame näihin salaperäisiin häihin!

maanantai 8. helmikuuta 2010

Hurraaaaaa! Uusi kone

Tänään sain meille vihdoinkin uuden tietokoneen. Ilta on mennyt "nörttinä". Nyt kone kuitenkin toimii, ja huomenna tulee insinööri katsomaan joskos saataisiin vahan koneen kovalevyltä kuvat yms. pelastettua. Pitäkää peukkuja. Huomenna pääsen sitten kirjoittamaan oikein kunnolla blogia. Ihanhan tässä on tullut jo ikävä. Mielessä on paljon uusia juttuja, ja niihin sopiva kuvia olisi vaikka kuinka vanhalla koneella. Palataan asiaan huomenna!