torstai 31. joulukuuta 2009

Ensi vuonna

1. Kirjoitan muutakin kuin postauksia. 2. Käyn (kävely)lenkillä viisi kertaa viikossa. 3. Yritän (siis yritän) suhtutua positiivisemmin tulevaisuuteen. Kyllä lamakin joskus loppuu. 4. Aloitan espanjan opiskelut uudestaan. 5. Annan meidän murkun kommentit mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (Helpommin sanottu kuin tehty). 6. Pysyn erossa ihmisistä, joiden seura ärsyttää minua. (Heti tuli pari tapausta mieleen) 7. Juttelen meidän kissalle joka päivä ainakin 10 min. 8. Luen enemmän kirjoja. 9. Sivistän itseäni (luen lehtiä, kuuntelen uutiset ja katson ajankohtaisohjelmia) 10. Maalaan koko talon sisältä uudestaan. (Tuon kun näkis!!) 11. Kutsun meille enemmän vieraita kylään. 12. Paneudun englannin kielioppiin. Aina välillä pitää tietyt asiat kerrata. 13. En haaveile ulkomaanmatkoista. Olen onnellinen, kun pääsen edes Suomeen. 14. Opettelen parkkeeraamaan auton "taskuun". Niin, että se onnistuu ensimmäisellä kerralla enkä tuki liikennettä tunniksi! 15. Teen hartia ja selkäliikeet joka päivä heti herättyäni. 16. Sanon eräällä henkilölle tällä asuntoalueella suorat sanat, jos hän vielä kerran valittaa lasten leikkimisestä. 17. Minulla on oikeus katsoa telkkarista muutakin kuin urheilua. 18. Lopetan kynsien pureskelun. 19. Ostan uudet silmälasit. 20. Pidän yhteyttä minulle tärkeisiin ihmiseen. HYVÄÄ UUTTA VUOTTA TEILLE KAIKILLE! Näin talvisia maisemia Irlannissa joulukuussa 2009.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kuluttamisesta

Alennusmyynnit ovat alkaneet rytinällä. Jaksan aina ihmetellä, että miten ihmisillä riittää rahaa vielä joulun jälkeenkin. Läheisen ostoskeskuksen parkkipaikalle oli tänään pitkät jonot. Vettä on tullut taas koko päivän, joten minekkäs muualle ihmiset suuntaavat autojensa nokat kuin ostoskeskuksiin. Itse en vaatekaupoissa kiertelystä erityisesti nauti. Menen "puotiin", jos jotakin tarvitsen, mutta shoppailu ei kuulu mieli harrastuksiini. Ja se kyllä näkyy!
Irlantilaiset naiset pukeutuvat yleensä hyvin. Meikki on kohdallaan ja tukka hyvin. Suomalainen ystäväni kysyi minulta kerran, että mikä erottaa irlantilaisen naisen suomalaisesta? Ensimmäisenä tuli mieleeni, että irlantilaiset ovat mielestäni äänekkäämpiä ja tietävämpiä (tai ainakin tuovat tietämisensä helpommin esille). Ei, ero on siinä, että kun suomalainen lähtee ulos hän ottaa esille harjakihartimen ja alkaa kihartamaan suoria hiuksiaan. Irlantilainen sisar puolestaan pistää suoristajan koskettimen seinään ja suoristaa itsepäiset kiharansa. Ystäväni oli 100% oikeassa.
Koulun pihalla näkyy tyylikkäitä äitejä, ja sitten meitä vähämmän tyylikkäitä. Näytää siltä, että suuri osa rouvien vapaa-ajasta kuluu vaatekaupoissa tai kampaajalla. Lapsille ostetaan myös tyylikkäitä ja kallita (mutta ai niin epäkäytännöllisiä) vaatteita. Leikkikentällä välillä tekisi (tai teki, kun en siellä enää aikaani kuluta) kysyä, että juhliinko tulitte vai kiipelemään telineissä ja laskemaan liukumäkeä.
Itse annan kaikki poikien hyvin säilyneen vaatteen kahdelle ystävälleni. Vaatteet otetaan aina ilolla vastaan. Vastaavasti naapurin kaksosten vaatteet päätyvät meidän ullakolle odottamaan nuoremman pojan kasvamista. Tein vuosia sitten emävirheen, kun kysyin kälyltäni, että haluaisiko hän poikien pieneksi jääneitä vaateita tai urheilutarvikkeita. Kauhistunut ilme kertoi seuraavaa: luuletko että tässä ollaan niin köyhiä että teidän käytettyjä lumppuja tarvitaan meidän lapsille. En kysynyt toista kertaa. Vanhoja leluja on viety toisen veljen perheeseen ja hyvin ovat kelvanneen.
Ehkä täälläkin pakosta opitaan taas kierrättämisen jalo taito. En jaksa ymmärtää, että miten se on edes päässyt ihmisiltä unohtumaan. Ei tarvitse mennä montaakaan vuosikymmentä taaksepäin kun vaatteilla ei todellakaan koreiltu ja serkun käytetty takki otettiin kiitollisena vastaan.
Kelttiläisen tiikerin vuosina mentiin sitten toiseen ääripäähän. Nyt, kun tiikeri ei enää juokse toivon että täälläkin taas herätään. Ei ole järkevää heittää rahaa roskiin, ja ostaa kasvavalle lapselle kaupan kalleinta valkoista talvitakkia.
Pojat saivat uuden X-boxin joululahjaksi. Pelihuoneen tv on kuulemma liian pieni, joten nuorempi sanoi että uusi pitää ostaa. Lupasi antaa joululahjarahansa suurempaa tvtä varten. Isä esitti, että entäs jos etsitään lehdestä käytetty tai kysellään tutuilta. Monessa varastossa odottaa vanha tv kaatopaikalle vientiä. Samana iltana käväisimme naapurissa, ja mainitsin siellä televisiosta. Rouva sanoi, että hänen työpaikallaan on ylimääräinen pölyyntymässä. Poika saa televisionsa, eikä maksa mitään. Joululahjarahat pistettiin takaisin pussiin, ja toivottavasti hän oppi jotain hyödyllistä tulevaisuuttaan varten.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Frank McCourtin ihanat kirjat

Frank McCourtin kirjat Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes) ja Amerikan ihmemaassa (Tis) täyttävät hyville kirjoille asettamani vaatimukset: pitää saada itkeä ja nauraa. En yleensä lue englanniksi kirjoitetuista kirjoista suomennettuja versioita, koska kääntäessä jotain kirjan sisällöstä aina häviää. Nämä kirjat tekevät siinäkin asiassa poikkeuksen. Juhani Lindholm on onnistunut käännöstyössään erinomaisesti. Ensimmäisessä kirjassaan Frank McCourt kertoo elävästi surkempaakin surkeammasta lapsuudestaan. Juoppo isä joi perheen rahat, ja masentunut äiti yritti pitää perheen kasassa ja ruoassa. Frank syntyi Amerikasta, mutta kasvoi aikuiseksi Limerickissä. Saatuaan matkalippurahat kokoon muutti hän takaisin New Yorkiin, missä Frank valmistui viimein äidinkielenopettajaksi. Hänen kolmas kirjansa Liitupölyä (Teacher man), kertoi nimensä mukaisesti opettajan ammatista. Tuota kirjaa en jostakin syystä ole vielä lukenut. Seitsemännen portaan enkeli-kirjasta on myös tehty elokuva, joka ei jätä ketään kylmäksi. Taitava kirjailija menehtyi syöpään viime heinäkuussa.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Tapaninpäivää

Tapaninpäivänä minuun iskee aina "joulukyllästyminen". Niin kävi tänäkin jouluna. Ulkona satoi vettä, joten kävelylle ei tehnyt mieli. Lähdimmekin pienelle ajelulle ja päädyimme Next-vaateliikkeen alennusmyyntiin. Mukana lähti kaksi puseroa puoleen hintaan. Ilmeisesti joulukyllästymisestä kärsi "muutama" muukin, koska kauppa oli täynä.
Onneksi tiet ovat nyt sulat, eikä enää tarvitse liukastella. Huomenna on suunnitelmissa torttujen paistoa ja aion myös lähteä uimaan. Projekti kinkun-ja kalkkunansulatus voi alkaa! Tänään nautin vielä hyvällä omallatunnolla suklaakakusta ja juustotarjottimen antimista.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Hyvää Joulua Teille Kaikille Rakkaat Lukijat

Liukasta Joulua!

Tällä viikolla pakkasherra on liikkunut täällä Irlannissakin. Vihreästä ruohikosta on tullut yön tunteina valkoinen, ja autokin on saanut jääkuorutuksen. Ihanan jouluisia maisemia! Valitettavasti ihanuus lopuukin sitten siihen, kun astut jääkylmään autoon. Jäisillä teillä on aivan hirveää ajaa kesärenkailla! Olo on kuin pulkkamäessä. Onneksi mies pääsi turvallisesti kotiin, eikä huomenna tarvitse kenenkään lähteä liukastelemaan autolla. Ostokset tein tänään, kun päivällä tiet sulivat. Jääkaapissa kinkku ja kalkuna odottavat paistamista. Huomenna täällä on vielä lähes tavallinen arkipäivä. Minä lopetin kylläkin työt jo eilen ja palaan toimistoon vasta 4 tammikuuta. Jouluateriat syömme joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Antaa pakkasen paukkua (täällä päästään sellaisiin huippulukemiin kuin -5 c)! Takassa palaa tuli, ja lähden tästä etsimään yläkerrasta villasukkia. Tätä taloa ei todellakaan ole tehty pakkasia varten. Löysin tämän upea rusetin kahden euron kaupasta.

Taitaa olla ruotsalainen koriste Kortteja on tullut taas paljon

Valotalulle löytyi hyvä paikka

maanantai 21. joulukuuta 2009

Riverdance

Eilen näytettiin televisiossa otteita Riverdance-tanssiesityksestä. Se esitettiin ensimmäisen kerran Eurovision laulukilpailuiden väliajalla 1994 Dublinissa. Tanssiesitys sai upen vastaanoton. Perinteisessä irlantilaisessa kansantansissahan jalat tekevät työn ja käden ja ylävartalo "lepäävät". Jean Butler ja Michael Flatley olivat kerrassaan upea pari.Vanhempi poikani katsoi esitystä ja antoi kuulua miten järkyttävää, tylsää, surkeaa jne katsottavaa tuo esitys hänestä oli. Minä siihen, että kyllä se tiedetään että et Riverdancesta perusta. "Mistä sinä sen tiedät", tivasi poika. "Kuule, sinä inhosit Riverdancia jo ennen syntymääsi", jatkoi kaikkitietävä äiti. Menimme nimittäin katsomaan Riverdance-showta mieheni kanssa vähän ennen joulua Lontoon Hammersmithissä. Teatteri oli tupatentäynä ja tunnelma katossa. Minä vaan en pysynyt näytöksestä ison vatsani kanssa nauttimaan. Kun tanssijoiden jalat iskivät ensimmäisen kerran lattiaa, hermostui vauva ja alkoi oman Riverdancinsa (pikku-nyrkeillä vahvistettuna) masussa. Jos paukkui tanssioden kengät lavalla, sain minä tuntea pienien jalkojen ja nyrkkien iskut ihan omalla paikalla. Näytös loppui huikeisiin taptutuksiin, ja samalla vauvakin rauhottui. Eli kyllä se tuli, kiitos vaan, ihan selväksi, että poika ei pidä Riverdancesta. Jos Riverdance on tylsää, niin joulu ilmeisesti ei ole. Poika nimittäin päätti, että nyt saa tämä uiminen riittää, ja hän lähteekin tästä joulunvietton. Poika syntyi myöhään jouluaattona, kaksi viikkoa etuajassa. "Hieman" epävireinen kouro tuli sairaalaan meitä synnyttäjiä viihdyttämään. Pistin kädet korville, kun tädit lauloivat oven toisella puolella joululauluja. Tiuskasin kätilölle, että tämä on ihan tarpeeksi kivuliasta muutenkin, ei tuonne enää tarvita kuoroa kiekumaan. Toisaalta ihan samasta asiasta kuorokin lauloi: pienestä poikavauvasta, joka syntyi jouluna hänkin. Kylläkin paljon alkeellisimmissa olosuhteissa ja ilman kätilön avustusta. Se joulu meni pientä nyyttiä ihmetellessä ja ihaillessa. Kotiin pääsimme tapaninpäivänä. Nyt "nyytti" on jo pitkä miehenalku, jonka kanssa otamme yhteen milloin mistäkin ja monta kertaa päivässä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että sulassa sovussa voimme katsella Riverdancea vaihtamatta kanavaa kymmentä kertaa. Toivossa on hyvä elää. Tekokuusi tänäkin vuonna! Kuusi näyttää "livenä" paljon paremmalta.

torstai 17. joulukuuta 2009

Stressitöntä joulua

Sain pari vuotta sitten ystävältäni tekstiviestin vähän ennen joulua. Viesti hymyilyttää vieläkin. Marttojen legendaarinen ohje kuuluu: siivoa kaapit vain, jos aiot viettää siellä joulun!

En ole kaappeja siivonnut tänäkään jouluna, enkä suostu joulusta stressaamaan. Koti on koristeltu, lahjat ostettu ja ensi viikolla käymme ostamassa vain jouluruoat. Vietämme joulun täällä Irlannissa, joten sekin vähentää stressiä. Jouluna matkustaminen, etenkin lentäminen, ei ole kivaa. Äidin tänne tulo toi joulun tullessaan, ja hän on ollut suurena apuna jouluvalmisteluissa.

Joulustressistä minulle tulee aina mieleen eräs joululomalle lähtöpäivä. Asuimme tuolloin vielä Lontoossa. Töissä oli ollut hirvä kiire koko viikon. Olin ruokatunnilla käynyt ostamassa pari kassillista herkkuja Suomeen vietäväksi. Töistä sain vielä viime minuteilla viinipulloja, suklaarasioita jne. Päivä oli niin kiireinen, että ostamani voileipäkin unohtui syömättömänä laukkuun. Mies soitteli töistään, että ei pääse lähteämään normaalia aikaisemmin. Niinpä tietysti! Edellisenä iltana olin tukenut junaratoja, tonttupukua ja lukemattomia lahjapaketteja matkalaukkuihin.

Olin juuri lähtemässä kotiin, kun törmäsin ulko-ovella käyttämämme taksifirman omistajaan. Hän antoi minulle raskaan, helskyvän pussin kiitokseksi yhteistyöstä kuluneena vuotena. "Tämä raskas pussi tähän vielä tarvittiikin", tuskailin mielesäni. Lähdin juoksujalkaa raahaamaan ostoksia, joululahjoja ja sitä pahuksen raskasta helisevää pussia päiväkotiin.

Poika siellä jo odotteli minua, ja ennen kaikkea matkaa Suomeen. Toivotin hyvät joulut hoitotädeille ja vilkuilin samalla kelloani. Vielä pitäsi ehtiä kotiin ja sitten oli tiedossa hitaasti etenevä matka ruuhkassa Heathrowin lentokentälle. Jonoja, tungosta, matkalaukkuja...

Lastasin pojan, kassit ja pojan varavaatelaukku rattaisiin. Juuri kun olin avaamassa ovea, tuli yksi "tädeistä" jouksujalkaa perääni, ja antoi ison laatikollisen pojan tekemiä joulukoristeita ja muuta taidetta. Voi ei, mitenhän tämä saadaan vietyä kotiin? Ulkona oli alkanut satamaan, kello tikitti, lento lähtestyi... Laatikon laitoin sadekuomun päälle, ja lähdimme kotia kohti.

Sata metriä ja kaikki hyvin, kunnes rattaiden pyörä osui kiveen ja laatikollinen pojan taidetta levisi ympäri jalkakäytävää. Samalla helisevän kassin ripa antoi periksi, ja pussissa olleet gini- ja viskipullot vierivät vesilätäkköön (siinäpä erittäin sopiva lahja naiselle: giniä ja viskiä, olisivat edes ostaneet viiniä). Poika purskahti itkuun ja halusi pois rattaista. Vesisade sen kuin yltyi. Pidin toisella kädellä kiinni hytkyviä rattaita ja toisella yritin pelastaa varmalta vesilätäkköön hukkumiselta lumiukkoa, joulupukkia ja kuusenkoristeita. Siellä vesilätäkössä sulassa sovussa uiskenteli nyt osa koristeista ja ne pahuksen viinapullot, kimalteilla hötstettyinä.

Ohikulkia loi minuun paheksuvan katseen...ja sanoma oli selvä: "sitä on sitten aloitettu joulunvietto hyvissä ajoin...ja vielä pieni lapsikin mukana!" Silloin minultakin pääsi itkut! Emme ikinä pääsisi Suomeen jouluksi.

En enää muista, miten matka Suomeen meni. Ilmeisesti mies ehti ajoissa kotiin. Pääsimme ruuhkista huolimatta kentälle ja koneeseen. Muistan vaan rättiväsyneen äidin, ympäriinsä levinneet taideteokset, huutavan lapsen ja tikittävän kellon. Unohtamatta niitä pulloja, jotka eivät edes menneet rikki siinä hötäkässä!

Stressitöntä joulunalusaikaa kaikille!

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Katolisessa kirkossa kouhuu

Lamaa käsittelevät uutiset eivät tunnut enää edes uutisilta. Lisää työttömiä, konkursseja jne. Kerrassaan masentavaa. Katolinen kirkko on myös päässyt viime aikoina uutisiin ja otsikoihin. Lohduttamaan työpaikkansa menettäneitä ja antamaan ihmisille toivoa paremmasta huomisesta? Niinhän sitä luulisi.

Ensin julkaistiin Ryan-raportti, joka käsittelee mm. joissakin kirkon ylläpitämissä laitoksissa tapahtunutta lapsien hyväksikäyttöä. Muutama viikko sitten julkaistiin Murphy-raportti, joka keskittyi Dublinin hiippakunnassa tapahtuneisiin lapsien hyväksikäyttöihin ja ennen kaikkea siihen, kuinka asiaan ei puututtu, vaikka valituksia tulikin.

Kuuntelin radiosta haastattelua, jossa vanhempi mies kertoi lapsuudestaan kirkon ylläpitämässä lastenkodissa. Vielä vuosikymmenienkin jälkeen hän herää öisin painajaiseen, jossa sängyn vieressä seisoo yksi papeista. Haastattelun loppupuolella mies purskahti itkuun ja kyyneleitä pyyhin minäkin poskiltani. Onneksi hän kuitenkin pääsi kaikesta kokemastaan huolimatta elämässään eteenpäin, perusti perheen ja kävi töissä. Vaimolleen hän oli kiitollinen kaikesta tuesta, ja siitä että hänellä oli joku jolle puhua. Vaitettavasti suuri osa aikuiseksi tultuaan kärsi ja kärsii edelleen mielenterveyshäiriöistä tai alkoholisoitui. Ihmissuhteiden somiminen on myös vaikeaa, kun luottamus on mennyt.

Aiheesta keskustellaan lehdissä, radiossa, televisiossa, kaduilla, keskustelupalstoilla jne. Kukaan ei tuskin pysy antamaan yhtä tyhjentävää vastausta, miksi hyväksikäyttö jatkui vuosikymmeniä.

En ole mikään asiantuntia, mutta löytyisiköhän se totuus seuraavia listaamiani tosiasioita yhdistelemällä?

1. Katoliset papit antavat selibaattilupausen, joka sotii täysin ihmisluonnetta vastaan. Kun normaali sukupuolten välinen kanssakäyminen on kielletty, siirrytään epänormaaliin. Olenkin suorastaan alkanut "kunnoittamaan" pappeja, joilla oli suhde "vain" taloudenhoitajan kanssa.

2. Englantilasten hallitessa Irlannissa Katolinen kirkko yritettiin nujertaa. Kun englantilaisista viimein päästiin eroon, kirkko pääsi valtaan. Uskallan väittää, että todellisuudessa kirkko hallitsi tätä maata. Hallitusta kyllä kritisoitiin, mutta kirkkoa ei.

3. Katoliset perheet olivat suuria ja köyhiä. Jos kylän arvostettu pappi tarjosi opiskelupaikkaa perheen pojalle (lapsi no 10) sisäoppilaitoksessa, ei asiaa tarvinnut paljon miettiä. Yksi suu vähämmän syötettävänä ja ilmainen koulutus lapselle. Lapsen mielipidettä tai myöhemmin koulussa viihtymistä ei kysytty.

4. Lasten oireiluun ei kiinnitetty huomiota samoin kun tänään. Get on with it-asenteella kasvatettiin suuret lapsilaumat.

5. Lastenkodin lapsilla ei ollut vanhempia tai läheisiä , joille asiasta valittaa. Valitettavasti epänormaalista tulee normaalia, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

6. Kirkon sana oli laki, ja ihmiset olivat täysin sokeita sille tosi asialle, että kirkkon sisällä voisi tapahtua jotain täysin uskonnon vastaista.

7. Oli perheelle kunnia-asia, että pojasta tuli pappi tai tyttärestä nunna. Liekkö aina ollut niin suuresta kutsumuksesta kysymys. Uskon, että osa syy heidän käytökseensa oli myös katkeruus.

8. Ne seurakuntalaiset tai vanhemmat, jotka uskalsivat avata suunsa, hiljenneettiin.

9. Mikäli papista alkoi tulla enemmän valituksia, siirrettiin hänet toiseen seurakuntaan, ja sitten taas toiseen.

10. Piispat suojelivat pappejaan, ja ennen kaikkea kirkkoaan, vaikka tiesivät mitä esiripun takana tapahtui. Kirkon mainetta ei, hinnalla millä hyvänsä, saanut pilata.

11. Valta ei sovi kaikille. Lapset olivat "isien" armoilla ja suljettu yhteisö oli otollinen ympäristö.

Jos tavallinen kirkossakävijä oli täysin sokea, niin jaksan ihmetellä eivätkö opettajat, lääkärit, poliisit ja muut "koulutetut" ihmiset huomanneet mitään?
Nyt etsitään syyllisiä. Pääministeri on pyytänyt anteeksi, samoin piispat. Paavikin on sanasensa sanonut. Valitettavasi kipuraha tai anteeksipyyntö eivät saa tehtyä tekemättömäksi.

Myötätuntoni on myös niiden pappien ja nunnien puolella, jotka ovat eläneet niin kuin ovat opettaneet ja tehneet elämäntyösä lähimmäistään rakastaen. Monia täysin syyttömiä on syytetty teoista, joita he eivät ole tehneet.

Eikö kuitenkin ne syylliset, jotka ovat edelleen elossa, pitäisi pistää vastuuseen teoistaan?
Ja ne, jotka tiesivät, mutta käänsivät asialle selkänsä? Uskon myös, että Vatikaanissa piilotellaan "pahimpia tapauksia".

Pahoittelen, että tämän päiväinen postaukseni on surullista luettavaa. Haluan kuitenkin tuoda esille asioita, jotka puhututtavat irlantilasia juuri nyt. Valitettavasi kaikki uutiset eivät aina ole miellyttävää luettavaa.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Terveisiä Turkkiin!

Blogini kautta olen tutustunut kerrassaan ihaniin ja mielenkiintoisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Monia uusia tuttavuuksia minulla on Turkissa. Meidän nuoret miesten hiuksia ei saa leikata ketkään muut kuin turkkilaiset parturit. Ovat tämän ihan itse päättäneet, koska ovat aina olleet tyytyväisiä tulokseen. Tiedän ainakin seitsemän turkkilaista parturiliikettä noin kymmenen kilometrin sätellää meiltä. Onkohan siellä Turkissa enää partureita ollenkaan, kun täällä heitä on niin monta? Partureiden kanssa jutellessa, näytää tarina olevan aina sama: tapasivat irlantilaisen tytön Turkissa, ja sitten päätyivät tänne naimisiin ja perustivat parturiliikkeen tai ovat siellä töissä. Pari viikko sitten huomasin, että kaupungissa on uusi turkkilaisia herkkuja myyvä kauppa. En valitettavasi ehtinyt käydä sisällä. Seuraavalla kerralla käyn ostamassa omenateetä kylmien talvi-iltojen lämmikkeeksi. Erikoisterveiset kaikille lukijoille Turkissa! Tämä parturiliike on ihan lähellä

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Kumpaan kirkkoon?

Lähdimme aamulla poikani ja äitini kanssa läheiseen kirkkon jumalanpalvelukseen.
Jos pitää valita, niin menen mielummin protestanttiseen kirkkoon. Katolisesta messusta en saa mitään irti. Kirkot ovat suuria ja sunnuntaisin täysiä. Lapsille ei ole pyhäkoulua, joten messussa on aika rauhatonta. Ajatuksiinsa ei siellä voi vaipua.
Lähellä oleva protestantti-kirkko on pieni ja tunnelmaltaan hyvin rauhallinen, koska lapset menevät pyhäkouluun. Mieheni puolestaan käy mielummin katolisessa messussa. Ulkopuolisesta saattaa tuntua oudolta, kun minä menen toiselle puolelle tietä pikku-kirkkoon ja mieheni toiselle puolelle isoon kirkkoon. Asiasta meillä ei ole koskaan riidelty. Pojat ovat kastettu Luterilaisessa kirkoissa, eikä miehelläni ollut mitään asiaa vastaan. He käyvät protestantti-kouluissa ja isä oli kouluvalintaan ihan tyytyväinen. Tässä maassa on kirkkojen välillä aikoinaan kiistelty ihan tarpeeksi, joten miellä ei näistä asioista tarvitse riidellä.
Kirkossa käyn silloin kun siltä tuntuu. Joskus menee pitkiäkin aikoja, että en käy ja sitten taas käyn useammin.
Irlantilaisista 80 % on uskonnoltaan katolilaisia ja vain 3 % protestantteja. Katolisessa kirkossa kouhuu juuri nyt. Kirjoitan siitä myöhemmin enemmän.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Aamulla aikaisin

Tänä aamuna mieheni auton piti olla autokorjaamolla klo 9.00. Lähdimme ajoissa liikkelle, sillä korjaamolle on vähän matkaa. Normaalisti olen aina ajanut tuota reittiä joko vesisateessa tai sitten pimeällä. Joskus suorastaan peläten, sillä mukaisella tiellä ei ole vesisateessa kiva ajaa, kun näkyvyys on mitä on. Kerrankin pääsin nauttimaan matkanvarrella olevista upeista vihreistä niityistä ja pelloilla käyskentelevistä lehmistä. Ei nimittäin ollut pimeä eikä satanut. Valitettavasti mutkaisen tien viereen oli vaikea pystähtyä ottamaa kuvia. ...mutta pubin pihaan voi aina pysähtyä. Emme kuitenkaan menneet ovesta sisälle. Vaikka irlantilainen aamiainen olisikin maistunut.
Taustalla häämottää kaupunki. Onkohan taas sadetta luvassa?
Talot täällä maalataan iloisilla väreillä ja ruoho on vihreää läpi vuoden.
Kohta lähden hakemaan mutaista poikaa ja hänen kaveriaan rugby-harjoituksista. Auton vuoraan sanomalehdillä ja mustilla jätesäkeillä.
Nuoremman jalkapalloharjoitukset ovat klo 14.oo.
Illalla ohjelmassa vielä pikkujoulu tuttavien kotona. Jos ihan rehellinen olen, niin mieli tekisi jäädä kotiin katsomaan X-factorin finaalia televisiosta.
Leppoisaa lauantaita kaikille!

torstai 10. joulukuuta 2009

Irlannin budjetti 2010

Irlannin budjetti julkaistiin eilen. Yllätyksenä ei tullut, että maan rahakirstu on tyhjä. Tyhjästä on paha nyhjästä! Ajattelin kantaa korteni kekoon ja autaa pääministeriämme Brian Cowenia ja hänen tiimiään. Näillä toimenpiteillä uskon valtion taloudenkin kohenevan nopeasti, ja mikä parasta ilman lakkoja:

Irtokoirien lunastusmaksu 150.00 Teillä ja asuntoalueilla kuljeskelee paljon irtonaisia koiria. Omistajalle helppoa, kun ei tarvitse viedä koiraa lenkille. Siitä vaan naapurin puutarhaan kakimaan. Nämä koirat pitäisi mielestäni viedä irtokoirille tarkoitettuun keskukseen, josta omistaja voi sitten lunastaa omansa reilulla satasella.

Koirankakan keräämättömyysmaksu 150.00 Täällä on koirankakkaa joka paikassa. Ei näytä kuuluvan maan tapoihin, että jos koira viedään ihan itse lenkille, myös jätökset korjataan ainakin jalkakäytävältä. Olen kyllä nähnyt varoituksia, että on rikos jos koira kakkii mihin sattuu, mutta eipä näytä tätäkään lakia kukaan valvovan.

Roskaamislaki 50.00 per roska Tyhjät muovipullot, tupakka-askit, karkkipussit jne.on kätevää heitää auton ikkunasta tienvarteen. Vahteja paikalle, ja valtion kassaan alkaa kertymään rahaa ja paljon.

Kiroilumaksu 5.oo per f-sana Irlantilaiseen lauseeseen kuuluu ainakin yksi f-kirjaimella alkava sana. Kiroilu on niin yleistä, että paikalliset eivät sitä edes itse huomaa. Nyt taisin iskeä varsinaiseen kultasuoneen. Kiroiluvahdit liikenteeseen, ja lapsilisiä ei tarvitse alentaa 16.00 Eurolla.

Ilman valoja pimeällä, sateessa, sumussa tai hämärässä ajamisesta 100.00 sakko Joka ikinen aamu törmään (siis lähes kirjaimellisesti) näihin teidenritareihin, jotka eivät saa, eivät sitten millään, autojensa valoja päälle.

Heijastinliivittömänä liikkumisesta pimeällä 50.00 sakko ja liivien pakkolunastus 20.00 Heijastinliivit on kyllä pimeällä must. Luulisi oman henkikullan olevan kaikille niin rakas, että haluaa näkyä myös pimeässä. Kiroiluveron lisäksi, tästä uudesta verosta, kertyy sievoinen summa valtion kirstuun.

Siitä vaan, Brian ja tiimi, uusia lakeja säätämään ja ennen kaikkea niitä valvomaan!

Tässä pääministerimme miettii, että mistäs vielä voisi säästää!

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Joulukorteista

Käsi ylös, joka ihan oikeasti tykkää joulukorttien kirjoittamisesta.
Aloitin urakan eilen, ja tänään sain kaikki ulkomaille, lähinnä Suomeen, lähtevät kortit kirjoitettua. Mietin taas kerran, että pitääkö ihan kaikille lähttää joulukortti. Tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse. Aion myös pistää muutaman e-kortin, sillä en jokunen osoite on päässyt hukkumaan. Vai pitäisköhän sitä siirtyä täysin e-kortteihin, ja unohtaa postin pitkät jonot? Toisaalta kyllä kortti on aina kortti, joten taidan jatkaa perinnettä ja vääntää Hyvät Joulut edellenkin ihan oikeaan joulukorttiin.
Ne ajat ovat ohi, jolloin mukana lähti kuva ensin yhdestä ja sitten myöhemmin kahdesta tontusta. Eipä taitaisi meidän murkku suostua poseeraamaan enää tonttulakki päässä.
Ensimmäinen joulukortti meille tulee aina ystäväperheeltä Suomesta. Tänä vuonna kortissa oli kaunis runo:
Mitä toivon lahjaksi? Maiseman lumisen taulun Mitä toivon lahjaksi? Kauneimman joululaulun. Mitä toivon lahjaksi? Ystävyyden taikaa. Mitä annat lahjaksi? Ystävälle aikaa.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Irlannin historiaa

Eikö Irlannissa käykkään Punta? Onko miehelläsi Britti-passi? Mitä, postilaatikothan ovat vihreitä, eikä punaisia? Miksi ei soiteta God Save the Queen?Arvatkaapas mistä nämä ihmettelijät yleensä ovat kotoisin? No, naapuri saareltapa hyvinkin. Kyllä kuulkaa niin vaan on, että 12 vuotta Englannissa asuneena voin sanoa, että maantiedon ja historian tunneilla suurin osa briteistä kyllä nukkui tai teki paperilennokkeja. Ja, sellainen tosiasia, että Irlannin tasavalta on ihan itsenäinen valtion eikä kuulu Isoon Britanniaan, tulee yhä monille briteille yllätyksenä.
Tässä Irlannin historiaa noin päällisin puolin.
Asutusta saarella on ollut sitten 8000 vuotta eaa. Kelttit sapuivat 600-150 eaa. Iirin kieli muovaantui omaksi kieleksi ja sitä käytettiin täällä, kunnes englantilaiset toisin päättivät.
Kertomuksen mukaan Pyhä Patrick saapui tänne 432 ja aloitti käännyttämään pakanoita kristinuskoon.
Viikinkilaivat rantautuivat Irlantiin 800-luvulla. Irlannin kuningas Brian Boru joukkoineen kukisti heidät vihdoin 1014. Kun viikigeistä oli vihdoin päästy eroon, alkoi tänne saapua englantilaisia. Tästä "vierailusta" tulikin pitkä ja verinen. 1171 englantilainen aatelisherra Strongbow julistautui Irlannin ylilordiksi.
Normannien muutton lisääntyessä Irlantiin, britit halusivat tehdää selvän eron alkuperäisväestön (siis irlantilasten) ja siirtolaisten välillä. Kilkennyn laki tuli voimaan 1366, jossa kiellettiin kokonaan irlantilaisen kulttuurin vaaliminen sekä avioliitot siirtolaisten ja alkuperäisväestön välillä.
Englantilaiset eivät todellakaan kohdelleet irlantilaisia silkkihansikkain. Katollisten maat annettiin protestanteille (siis englantilasille), eikä irlantilaisilla ei ollut mitään oikeuksia. Katollinen kirkko yritettiin tukahduttaa, samoin iirin kieli. Perunaruton aikana (1845-49) maassa kuoli miljoona ihmistä nälkään ja 2 milj lähti, lähinnä Ameriikaan paremman leivän toivossa, nälkää pakoon. Mitä tekivät maan hallitsijat = englantilaiset. Eivät paljon mitään. Joivat posliinikupeistaan teetä ja antoivat kansan kuolla nälkään.
Vastarintaakin irlantilaiset yrittävät, mutta pitkään yritykseksi se jäikin ja kapinalliset pääsivät hengestään. 1800-lopulla vastarintaliikeitä alkoi kuitenkin muodostua enemmän. Vaikka 1916 suunniteltu Pääsiäiskapina tukahdutettiinkin, ei irlantilaisten nationalismiä saatu sammutettua. 1918 äärinationalistisin Sinn Fein- puolue nappasi voiton parlamenttivaaleissa ja perusti oman parlamentin Dail Eireannin ja samalla julisti itsenäisen Irlannin Tasavallan. Tästä englantilaiset "riemastuivat" ja syttyi verinen sissisota.
1921 allekirjoitetiin rauhansopimus. Sopimuksen mukaan Irlannista tuli itsehallinnollinen vapaavaltio (brittiläisenä dominiona), MUTTA kuusi pohjoista kreivikuntaa jätettiin tuon sopimuksen ulkopuolelle. Nämä kuusi kreivikuntaa muodostavat Pohjois-Irlannin, joka tänä päivänäkin kuuluu Isolle-Britanialle.
Vapaavaltio ei kuitenkaan ollut kaikkien irlantilaisten mieleen. Sisällissota vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten välillä kesti vuoteen 1923 ja osittain vielä sen jälkeenkin. 1932 Fianna Fail-puolueen johdolla maa sai uuden perustuslain ja maasta alettiin käyttää Irlannin vapaavaltion sijasta nimeä Eire = Irlanti.
Toisen maailman sodan aikana Irlanti pysyi puoluettomana, vaikka edelleen oli osa Brittiäistä Kansainyhteisöä. Viimeinen side Isoon-Brianiaan katkesi vuonna 1946, kun Irlanti erosi Brittiläisestä Kansainyhteisöstä.
IRAn toiminta menneinä vuosina liittyi juuri näihin kuuteen kreivikuntaan ja niiden kuulumisesta Irlannin Tasavaltaan. Uutiset Pohjois-Irlannista olivat vuosikymmeniä verisiä, kun tasavaltalaiset (katolliset) ja monarkian kannajat (protestantit) ottivat yhteen.Yhteenottoja tapahtui nimenomaan Pohjois-Irlannissa.
Minulta kysytiin usein, että miten tohdit edes mennä sinne Irlantiin, kun siellä soditaan. Elämä Irlannin tasavallassa oli rauhallista. Pitää muistaa, että vain hyvin pieni prosentti tavallisista tasavallassa asuvista irlantilaisista kannatti IRAn toimintaa.
Itse asuin Lontoossa silloin, kun IRA (valitettavasti) oli vielä voimissaan. IRAn sai toiminnallaan aikaan lisää vihaa, sekasortoa ja täysin viattominen ihmisten turhia kuolemia. Onneksi ne ajat ovat nyt ohi.
Toivon todella, että Pohjois-Irlannin yhteishallinto tulee toimimaan tulevaisuudessakin ja rauha säilyy.
Syy tähän historiasta kertovaan postitukseen, on se että Irlantia ja irlantilaisia on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä mitään maan historiasta. Ehkä tämä postitus selventää myös sitä, miksi suhteet naapuri saareen eivät aina ole olleet niin lämpimät.
Irlannin historiaa lukiessa tulee pakostakin mieleen yksi, meille kaikille tuttu maa, tuolla pohjoisessa ja sen historia. Oletteko samaa mieltä?

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

6.12

Itsenäisyyspäivää en tänään erityisemmin juhlinut, mutta mielessäni ajattelin seuraavaa:
  • olen ylpeä siitä, että olen suomalainen.
  • olen kiitollinen siitä, että Suomi on vapaa maa. Siellä oli hyvä kasvaa aikuiseksi.
  • taidan olla niitä nuorimpia suomalaisia, joiden isä taisteli rintamalla neljä vuotta. Isän kanssa en koskaan noista ajoista päässyt kunnolla keskustelemaan, sillä hän kuoli kun olin 15 vuotias. Olen lukenut Tuntemattoman Sotilaan varmasti viisi kertaa. Miksi? Sitä lukiessa tunnen, että voin edes vähän ymmärtää mitä, silloin kovin nuori isäni, noina vuosina koki. Olen hänestä erittäin ylpeä!
  • olen myös hyvin ylpeä äidistäni, joka oli Lotta. On vaikeaa kuvitella, mitä kaikkea nuori Lotta joutui näkemään ja kokemaan. Surullista oli myös se, että äidin koti jäi rajan taakse. Nuo kokemukset ovat tehneet hänestä vahvan ja ymmärtäväisen ihmisen. Äiti osaa pistää asiat tärkeysjärjestykseen, ja hänellä on tervettä maalaisjärkeä vaikka muille jakaa.

Hyvää Itsenäisyyspäivää teille kaikille!

lauantai 5. joulukuuta 2009

Maahockeytä vesisateessa

Tämän päivän postaus piti oleman hyvin asiapitoinen ja käsitellä Irlannin historiaa. "Juttu" oli jo lähes valmis, mutta torstai-illan firman joulujuhla ja koulun eiliset myyjäiset sotkivat suunnitelmani. Tänään sitten meillä on pelattu maahockeytä ihan urakalla. Isoveli lähti joukkueineen kohti Dublinia jo aikaisin aamulla. Toivottavasti pitkä matka palkiitiin voitolla. Olisihan tuo voinut vanhalle äidilleen edes tekstarin laittaa... Pikkuveli puolestaan pelasi kaatosateessa toista alakoulua vastaan täällä kotona, ja raukat hävisivät. Tyttöjen vika, sillä heidän joukkuessaan oli vain kolme poikaa ja loput tyttöjä. Vastapuoli oli poikajoukkue. Eivät olleet muuten järjestäjälle tästä sanoneet! Nyt olenkin sitten saanut kuulla (jälleen kerran) miten surkeita pelaajia tytöt ovat. No, ei poika ihan väärässä ollut, mutta tämän tiedon pidän ihan itselläni. Poika teki muuten joukkueensa aikokaisen maali, mutta se ei riittänyt voittoon. Maahockey harjoituksia on tässä talossa neljät viikossa. Mukavan nopeatempoinen peli, jossa kunto kasvaa. Minä puolestani lähden illalla suomalaisen ystäväni luokse pikkujoulun viettoon. Ainakin joulutorttuja, pipareita ja piristävää seuraa luvassa. Entisiä työkavereita on aina mukava nähdä. Miehiä ei paikalle sallita, ja suomea pitää ostata, että kutsun saa! Otan tuolta kätköistäni pari levyä suklaata viemisiksi. Mukavaa lauantaita teille kaikille täältä vesisateen keskeltä! Maahockeyta pelataan käyrällä mailalla. Hammas- ja säärisuojat ovat must!

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Olis vähän kiire

Lähikaupassa tulee piipahdettua useasti viikon aikana. Henkilökuntakin on tullut tutuksi. Tänään minulla oli lievästi sanottuna kiirus, ja tietöiden ja surkean sään takia olin jo valmiiksi myöhässä. Kenelläkään muilla ei sitten ruokakaupassa ollutkaan kiire, ei sitten mihinkään. Viidestä kassasta onnistuin valitsemaan sen hitaimman. Kassaneiti (tai siis rouva) on aina yhtä iloinen ja puhelias. Olen ihan varma, että hän on koko ikänsä asustanut kaupan lähistöllä, sillä hän tuntee KAIKKI asiakkaat. Siis ihan kaikki. Minua edeltäneen miehen kanssa juttua riitii ja riitti ja riitti. Ja kun vihdoin tuli maksamisen aika, alkoi minun kärsivällisyyteni olla jo lopuillaan. Eikö mitä, mies otti kolikkopussin taskustaan (siis pienen muovipussin, joka oli täynä kolikoita). Siinä sitten laskettiin, ja vihdoinkin oli 25.30 koossa. Huokasin jo helpotuksesta, kun kassaneiti iloisesti ilmoitti että voi hän vaihtaa ne loputkin kolikot seteleiksi. Taskusta löytyi vielä toinenkin pussi, ja siinä juttelun lomassa (entisen työkaverin vaimon kuulumiset käytiin tässä vaiheessa läpi) laskettiin pennosia. Mies lähti tyytyväisenä seteleidensä kanssa kotiin. Minä sitten hampaitani kiristelen, yritin jotain hymyntapaista. Odottelin kassini kanssa, että pääsisin pakkaamaan ja ulos. No, eihän se nyt ihan niin mennyt. Kaksi naista ilmestyi paikalle esittelemään suruvalittelujaan kassaneidin vanhan tädin kuoleman johdosta. Minä sinä vilkuilen kelloa, mutta sillä ei näytänyt olevan vaikutusta jutusteluun. Päästiin maksuvaiheeseen, ja kassa minulle kertomaan, että kyllä on hirveä päivä kun esimieskin sairastui, eikä kaupassa ole ketään vastaavaa töissä. Mumisin jotain ja juoksin pois paikalta... Seuraavan asiakkaan kanssa kuului, jo iloinen liverrys naapurin syntymäpäivistä... Miten jotkut voivatkin olla aina juttutuulella? Nimimerkillä Silloin Tällöin Tuppisuu Tässä lähikauppa jouluvalaistuksessa Pukki putoaa hetkellä millä hyvänsä

tiistai 1. joulukuuta 2009

Kangaspuilla

Sunnuntain postituksessa mainitsin, että suvustamme löytyy todella taitavia kutojia: Sain lahjaksi tädiltäni yli viisi metriä kaunista mattoa. Tästä tulee kaksi mattoa uuteen vierashuoneeseen. Sopii hyvin puulatialle, vai mitä? Poppana on myös tädin kutoma: Tässä tämä kerrassaan upea valoryijy. Paikka vielä hakusassa. Tätä ei pistetä mihinkään huomaamattomaan paikkaan.
Lisää mattoja....
Poppana löysi tiensä ryjyksi:
Saman taitavan tädin töitä. Tämän ryijyn paikka on yläkerrassa.
Äitikin on aikoinaan viettänyt tunnin jos toisenkin kutomapiirissä:
Onneksi talossamme on paljon tilaa näille upeille ryjyille, poppanoille ja matoille.
Kiitokset maton ja valoryijyn kutojalle mieluisista joululahjoista!