lauantai 31. lokakuuta 2009

Trick or treat?

Tänään en suosittele kenellekkään heikkohermoiselle ulkona liikkumista pimeällä. Poika ei malttanut odottaa edes illan hämärtymistä, vaan lähti kavereidensa kanssa kierrokselle. Asu: iljettävä naamari ja musta kaapu! Naapurit ovat hyvin avokätisiä näin Halloween-iltana ja antavat lapsille kasakaupalla karkkeja. Kohta meidänkin ovelle koputtaa kummituksia, pikku-kurpitsoja, luurankoja, haamuja jne. "Vieraita" odotellessa tässä vähän kuvia....
Tälläinen naamari tänä vuonna...

Ikkunakoristeita

Noita-akka ulko-oveen... muistuttaa talon emäntää!!!

torstai 29. lokakuuta 2009

Viisi veljeä ja neljä siskoa

Jaksan aina ihmetellä irlantilaisten (ikäisteni ja minua vanhempien) suuria perheitään. Kymmenlapsinen perhe ei todellakaan ole mikään ihme. Jos kyselet tarkemmin n. 50-60 vuotiaalta hänen perheestään, kuulet pitkän tarinan missä päin maailmaa viisi veljeä ja neljä siskoa nykyään asuvat. Kun kotoa ei löytynyt töitä, lähti moni nuorena ulkomaille ja sinne jäi. Miehelläni on kaksi siskoa ja viisi veljeä, eikä se ole mitenkään erityisen suuri perhe, siis näin irlantilaisittain. Käsite irlantilaiset kaksoset kuvaa sisaruksia, joilla on vähemmän kuin 12 kk ikäeroa. Näitä "kaksosia" on tässä massa paljon, ja mieheni yksi heistä. Hän nimittäin oli veljensä kanssa samalla luokalla koulussakin! Ikäeroa veljeksillä on vain 11 kk. Katollinen kirkko kielsi jyrkästi ehkäisyn, joten ihmekkös oli jos lapsia syntyi tiuhaan tahtiin. Eivät tainnneet "varmat päivät" ja imetys olla sittenkään niin varmoja ehkäisykeinoja. Helppoa isojen perheiden kasvattaminen tai paremminkin eteenpäin vieminen ei varmaankaan ollut. Perheet olivat yleensä köyhiä, asunnot pieniä, ahtaita ja erittäin alkeellisia. Sitä peruna määrää joka päivittäin kuorittiin... Maalla sentään oli reilusti ruokaa, mutta ei tarvitse mennä montakaan vuosikymmentä taaksepäin, jolloin ruokaa ei ollut liikaa. Ruokapöydässä ei kukaan valittanut, että taas näitä pottuja, en syö! Valitettavasti pienimmistäkin kyläpahasesta löytyi aina perheitä, joissa juppo isä, kutsun häntä tässä Paddyksi joi ja pelasi perheen ruokarahat. Äitiparka, Mary, yritti jotenkin luotsata pesutettaan. Alkoholistiksi Paddyä ei kuitenkaan kukaan kutsunut, vaan asiaa kaunisteltiin hieman. No, se naapurin Paddy niin mukava ja lupsakka kuin onkin, no hän nyt on vaan vähän viinaanmenevä. Lue: täysi juoppo ja hulttio, ainakin vaimonsa mielestä! Avioeroja ei tunnettu, joten liitto kesti ja lapsi syntyi, jos ei nyt joka vuosi, niin ainakin joka toinen. Mary kesti, niin myötä kuin vastoinkäymisetkin, kävi messussa sunnuntaisin ja yritti raahata Paddynkin mukanaa. Kunnes se päivä koitti, että kuolema heidät erotti. Olenkohan oikeassa, että se päivä ei Marystä ollut ollenkaan niin surullinen päivä! Hautajaisissa Paddyä kuitenkiin muistettiin lämmöllä. Kuinka hyvä ja huolehtiva isä ja aviomies hän oli ollut, ja niin pidetty kyläläisen kesken. No, ainakin paikallisen pubin vakioasiakkaat yhtyivät papin muistopuheeseen. Kylän vedonlyöntitoimisto ja pubi menettivät kanta-asiakkaansa. Tuoppi Guinessia hänen muistolleen! Mietin joskus näitä Paddyn tapaisia ihmiskohtaloita. Miksi hauskasta nuoresta Paddystä tuli juopporenttu ja vätys. Ajatellaanpa vähän Paddyn elämää. Perheessä oli sanottako 15 lasta, ruoasta pulaa, koulunkäynnin kanssa vähän niin ja näin. Töihin rakennukselle 15-vuotiaana... Elämä oli sanallasanoen ankeaa. Kirkossa pappi pelotteli tulisella pätsillä, ja elämän nautinnot olivat vain heikoille. Yksi valonpilkku Paddyn elämässä oli: ne naapurin Maryn vihreät vilkkuvat silmät ja se ihana kiharainen punainen tukka. Ja sitten kaikki tapahtui rytinällä. Maryn isä ryskyttämässä Paddyn mökin ovella. Nyt ei ollut kyseessä mikään ystävällinen naapurissa käynti. Loput kait arvaattekin. Voi sitä häpeää! Pikaiset häät ja 6 kk sen jäkeen....no, vauva syntyi ja pahasti etuajassa. Suurikokoinen noin keskoseksi! Paddy yritää pitää perheen leivässä, mutta töitä on vaikea saada. Haaveet ulkomaille muutosta ja paremmasta elämästä unohtuvat. Maryn vihreät silmät eivät enää vilku. Kolme pientä hyörii helmoissa, ja taas näyttää olevan uusi vauva tulossa. Minnekkäs Paddy kurjuutta pakenee, kuin lähikuppilaan. Siellä riittää ymmärrystä ja selkääntaputtajia... Noille maryille minä nostan olematonta hattuani, ja paddyjäkin yritän ymmärtää. Älkää nyt vaan luulko, että kaikki irlantilaiset miehet olivat Paddyn tapaisia hulttioita. Moni lähti ulkomaille töihin, lähetti perheelleen rahaa ja teki kaikkensa perheensä hyväkseen. Eikä elämä suurperheissä ollut läheskään aina noin ankeaa. Moni muistelee kaihoisasti elämää sisarustensa kanssa. Ulkoisesti elämä oli ehkä köyhää, mutta sisällöllisesti rikasta. Työnsaanti oli vaikeaa, ja usein ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin että isä lähti Englantiin töihin ja äiti jäi lasten kanssa Irlantiin. Kotiin isä pääsi (jos hyvin kävi) pari kertaa vuodessa. Varsinkin vanhojen ihmisten kanssa jutellessa kuulee mielenkiintoisia tarinoita (ja välillä hyvin surullisiakin) näistä suurista perheistä ja heidän kohtaloistaan. Perheet ovat nykyisin pienentyneet, mutta ei neljä- tai viisilapsiset perheet mitään harvinaisuuksia ole. Sanoisinkin, että keskiverto irlantilaisperheessä on nykyisin kolme lasta. EU tilaston mukaan irlantilaisnainen synnyttää 1,99 lasta, kun taas Suomessa vastaava luku on 1.7. (EUn keskimääräinen lapsiluku naista kohtaan on 1.5). Ja jos tilastoilla teitä vielä kiusaan, niin Euroopan nuorin kansa elää tässä maassa. Nimittäin 35% väestöstä on alle 26- vuotiaita. Ellei maan talous tästä kohta kohene, toistaa historia pian taas itseään ja täältä lähdetään "hattu kourassa" merten taakse työnhakuun. En vaan tiedä mihin kannattaisi suunnanta, sillä naapuri saarelta ei ainakaan töitä löydy, niin kuin silloin ennen...

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Mukava yllätys!

Eilen se tuli taas todistettua: miten hieno keksintö Skype onkaan! Muistelin tässä niitä aikoja, kun olin juuri saapunut Lontooseen au-pairiksi. Äidille soittelin "punta-puhelimesta", ja pyysin häntä soittamaan tiettyyn aikaan isäntäperheen puhelimeen. Keräsin aina punnan ja 50p:n kolikoita purkkiin puhelinkioskeja varten...Nuo ajat tulivat elävästi eilen mielleeni, kun vanha ystävä soitti minulle yllättäin Skypellä. Edellisestä tapaamisesta on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kirjeitä, joulukortteja ja nykyisin sähköposteja on tässä välillä vaihdeltu harvakseltaan. Tapasimme Lontoossa 90-luvun alussa ja elämä on meitä sen jälkeen heittänyt eri puolille Eurooppaa. Ystävääni lainaten, joidenkin kanssa sitä vaan jatketaan siihen mihin viimeksi jäätiin.. Valitettavasi joskus on vaan tunnustettava sekin tosiasia, että kaikkien entisten ystävien tai sukulaisten kanssa sitä yhteistä säveltä ei enää löydy. Aika ja eletty elämä ovat tehneet tehtävänsä. Sääli, jos tapaamisista ja yhteydenpidosta tulee pakkopullaa. Yksipuolinen yhteydenpito loppuu sekin ennenpitkään. Ei kukaan jaska loputtomiin olla aina se aktiivinen osapuoli. Kiireseehän on aina niin hyvä vedota. Sähköpostiin ei tarvita postimerkkejä eikä postilaatikkoa. Skypeä varten ei tarvitse kerätä sopivia kolikoita. Viestin voi jättää, vaikka ystävä ei voikkaan aina kännykkäänsä vastata. Eikä enää tarvitse kävellä rikkinäiseltä puhelinkopilta toiselle ja toivoa, että kaveri on juuri nyt kotona. Yhteydenpito ei tätä helpommaksi voi tulla. Tunnustan, laiska kirjoittaja ja soittaja olen minäkin välillä! Ystäviä, kavereita, tuttavia tulee ja menee vuosien varrella. Onneksi mukaan jää aina niitä, joiden kanssa juttu jatkuu tauoista huolimatta. Haastakin kaikki lähetämään sähköpostia, kortin tai vaikkapa tekstarin jollekkin tärkeällä ihmiselle, johon yhteydenpito on jäänyt viime aikoina! Minä aion lähettää sähköpostia ystävälleni, johon tutustuin ekaluokalla koulusssa. Olimme 12 vuotta samalla luokalla, ja noista vuosita on jäänyt paljon kivoja muistoja. Kesäisin aina tapaamme ja juttua riittä, mutta muuten yhteydenpito jää vähiin. Tilanne korjaantuu tänä iltana! Kuvan nappasin aamulla. Iloisen värisiä taloja!

maanantai 26. lokakuuta 2009

Takkatulen ääreltä

Kylminä syysiltoina laitamme takkaan tulen ja keräännymme olohuoneeseen katsomaan televisiota. Poltamme takassa kivihiiltä ja turpeesta puristettuja brikettejä. Olohuone lämpiää mukavasti. Kuppi kuumaa teetä, takkatuli ja TVstä joku suosikkisarja. En kaipaa tämän kummempaa iltaohjelmaa.
Meidän takalla ei tähän asti ole ollut nimeä. Turkin Erkistä luettuani päätin, että eihän meidän takka voi olla vaan takka. Takan "asensi" paikalleen noin 50-vuotias mies. En muista hänen nimeään, mutta veikkaan että joka kolmas 50-vuotias mies täällä on nimeltään (ainakin toiselta) Patrick = Paddy. Täten annankin takallemme nimeksi Paddy. Toivottavasti Paddy pitää meidät lämpimänä tulevina kylminä talvi-iltoina.
Ps. Irlannin Paddy lähetää lämpimiä terveisiä Turkin Erkille!

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Paikallisessa Halpa-Hallissa

Syksyä on jo niin paljon ilmassa, että kaivon käsineitä ja pipoja esille. Pipoja (ja toisinaan käsineitäkin) tarvitaan näinkin aikaisin, sillä jalkapalloa ja maa-hockeytä pelatessa tulee korville ja käsille kylmä. Pieni tihkusade ei (eikä isompikaan sade) todellakaan estä pelaamista.
Olen muuten ihan varma, että jossain on se "musta aukko", johon kaikki ostamani pipot ja käsineet ovat päätyneet. Niitä nimitään katoaa kunnioitettava määrä syksyn ja talven aikana.
Onneksi meillä on täällä ihan oma Halpa-Halli, josta pipoja saa Eurolla ja kahdet käsineetkin irtoavat 1.50. Ostinkin eilen oikein ison kasan sormikkaita ja pari pipoa. Ei sitten tarvitse surra, kun ne aikoinaan häviävät sinne mustaan aukkoon.
Kaikki Suomen vieraat vien aina Penneyseen, ja ulos tullaan kassit täynä edullisia (ok ei välttämättä niin hyvälaatuisia) vaateita, käsilaukkuja, koruja jne. Englannissa ketjun nimi on muuten Primark.
Jos joku teistä joskus tuon mustan aukon paikantaa, niin ne pipot, sormikkaat ja pari takkiakin ovat sitten meidän poikien!

lauantai 24. lokakuuta 2009

Päänsärkyä pensasaidasta

Etupihamme rumistuksena ollut puska kaadettiin tänään. Tästä asiasta on keskustelu viimeiset neljä vuotta, eli puskankaato ei todellakaan ollut kiireellisten töiden-listassa. Aamulla otin asian, jälleen kerran, puheeksi ja mieheni sanoi, että mitäs jos hän sahaisi sen NYT! Siis tänään... Siitä vaan, antaa mennä!
Minulle oli jäänyt sellainen muistikuva, että puutarhuri sanoi istuttaneensa pensasaitaa myös puskan taakse. Puskan ja pensasaidan lehdet olivat lähestulkoon samanlaisia, joten en asiaa edes miettinyt....kunnes näin lopputuloksen. Pensasaidassa on nyt oikein kunnon kolo! Ei kai sitä nyt voi noinkaan talveksi jättää. Onneksi taimitarha oli vielä auki, ja löysin kuin löysinkin taimen ja vielä aika korkean sellaisen. Maksoi maltaita, mutta tänään en "pihjuillut". Pensasaidanalku tungettiin autooni, ja kotona mies sai lisää töitä. Lapio kouraan ja kaivamaan.
Nyt vaan odotamme pikaista "levenemistä ja" kasvamista...

perjantai 23. lokakuuta 2009

Kahta en vaihda

Muistatteko vanhan Turun Sinappi-mainoksen? Kahta en vaihda: Toinen on Turun Sinappi ja toinen on....
Tuo mainos tuli mieleeni pari viikko sitten, kun kaverilta tuli tekstiviesti. Hän halusi tietää haluasinko mitään Suomesta. Minulla oli vastaus valmiina: Turun Sinappia, please.
Parin päivän kuluttua ystävä seisoi ovella, ja alkoi kaivella käsilaukkuaan. Minä ihmeissäni, että tuossako kaikki matkatavarasi. Kyse oli todellakin pika-vierailusta, joten matkalaukkua ei tarvittu. Käsilaukusta löytyi sitten se lentokoneissa vaadituu läpinäkyvä pussi, ja siellä se oli rasvapurkin, hammastahnan ja lääkkeiden joukossa tuubi Turun Sinappia. Olivat turvatarkastuksessa Stanstedissa sinappituubia vähän pyöritelleet. Ilmeisesti turvatarkastajat olivat kuitenkin tulleet siihen tulokseen, että rouvan "aika tummaa" meikkivoidettahan siinä tuubissa oli!
"Meikkivoide" tuli siis turvallisesti perille, ja maistuu todella hyvältä hot dogissa!

torstai 22. lokakuuta 2009

Torstain tuumailuja

Viikko alkaa olla putkessa, ja viikon loma (koululaisten, ei minun eikä miehen) edessä. Lomat tuottavat meidän perheessä päänvaivaa, sillä en mielelläni jätä poikia tänne kahdestaan. Voi olla, että kaikki menisi ihan hyvin, mutta entäs sitten jos ei menekkään. Siksipä minun ollessa töissä, täytyy järjestää a. "rauhanturvaaja" tai b. päiväleiri nuoremmalle tai c. vierailu kaverin luokse. Onneksi nyt on kysymys vain neljästä päivästä, sillä maanantai on täällä yleinen vapaapäivä. Viime kesän järjestelyt olivatkin sitten paljon monimutkaisemmat. Elämä olisi todella helppoa, jos tuossa lähellä asuisi isovanhemmat, tädit, sedät ja serkut...siis ainakin näin teoriassa. Eri asia sitten on olisiko heistä apua. Suomen mummu on lentänyt monta kertaa näiden vuosien aikana hätiin, ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen kaikesta saamastani avusta. Nyt mummu ei enää jaksa yksin matkustaa, mutta toiveissa on että haen hänet tänne jouluksi. Varasin nuoremmalle paikan päiväleiriltä, jota pidetään kolmena päivänä klo 10.00-15.00 vapaa-ajankeskuksessa (Huom! toisella puolella kaupunkia kuin minun työpaikkani). Alkamisaika on tietysti taas liian myöhäinen meille työssäkäyville. Onneksi (kiitos taas kerran) pomoni on erittäin joustava, ja saan tehdä työtuntini niin kuin parhaaksi näen. Entäs ne joiden työpäivä alkaa tasan kello 9,00? Perjantaina sitten naapurin 16-vuotias, harvinaisen fiksu, nuorimies on luvannut tulla tänne rauhanturvaajaksi. Tämähän kävi kumman kivuttomasti tällä kertaa. Siis ainakin näin "paperilla". Juuri koulun lomien takia osa-aikatyö sopii minulle parhaiten. On paljon helpompi järjestää asioita, kun on töissä vain 4 h päivässä. Mieskään ei ole yleensä viikolla paikalla, joten kaikki järjestelyt jäävät minulle. Hattua nostan niille äideille, jotka käyvät vaativassa kokopäivätyössä ja saavat lastenhoidon järjestymään. Helppoa, ja ennen kaikkea halpaa, se ei ole. Osa-aikatyö on tässä maassa suosittua. Usein se on myös edullisempi vaihtoehto, sillä verotus on keveämpää eikä tarvitse maksaa lastenhoitajasta tai iltapäiväkerhosta. Iltapäiväkerholla tarkoitan yksityistä hoitopaikkaa, jonne lapset koulusta haetaan, ja se maksaa maltaita. Lastenhoitajalle puolestaan maksetaan (luulisin ainakin) minimipalkka 8.65 per tunti. Au pair on tietysti myös yksi mahdollisuus. Minulla on ollut pari todella mukavaa au pairia, ja heidän apunsa oli suuri helpotus. Yksityiset lastentarhat ovat suosittuja alle kouluikäisille, mutta arvatkaapas paljonko maksaa paikka 10 kk vauvalle? Lähes 1000 Euroa kuussa. Siinä saa miettiä kannattaako töihin meno, etenkin jos lapsia on enemmän kuin yksi. Hinta tuosta kyllä halpenee, kun lapsi kasvaa. Muistelin juuri, että itse maksoin (ja tämä on 5 vuotta sitten) 560 Euroa 4- vuotiaan hoitopaikasta 8.00-15.00 väliseltä ajalta. Hinnat ovat varmasti paljon kalliimmat nykyisin. Koulut toimivat mielestäni periaatteella: äiti on kotona. Alakoulun päivä alkaa 8.30 ja loppuu 14.10. Opettajat kokoustavat usein, ja silloin koulu suljetaan jo klo 12.00. Koulutuspäivien aikana koulu on kiinni. Turha toivo, että vanhempienvartti olisi illalla. Myöhäisin aika taisi olla viime vuonna klo 16,00. Kerrassaan ihme, että ihan noin myöhään. Opettajille ei todellakaan soitella kotiin. Aika varataan kouluntoimistosta, ja se on aina heti koulun jälkeen. Turha on vikistä työajoistaan. Yläkoulusta en nyt viitsi edes aloittaa, sillä 5 kk lomien lisäksi ylimääräisiä vapaatunteja ja - päiviä näytää riittävän. Olisi kiva, jos koulussa olisi opetustakin ihan koko päivän. Tämä toisen vuoden aikana olen ollut todella pettynyt vanhemman pojan kouluun. Toivon vaan, että loman jälkeen tilanne korjaantuu. Tälläisia torstai-illan tuumailuja täältä Irlannista. Pitkän viikonlopun "tavoite" on ottaa paljon uusia kuvia...pitäkää peukkuja, että yläkerran hana pysyy koko viikonlopun kiinni! Tämän kyltin ohi kävelen useaan otteeseen viikon aikana. Oli ihan pakko ottaa kuva! Vihreää.... Missä se sonni-ei kun- lehmä on?

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Yhteen vai erikseen

Tässä nämä lupaamani vastaukset: 1. penninvenyttäjä 2. upouusi 3. ani harva 4. tarkoituksenmukainen 5. ylhäältäpäin 6. jompikumpi 7. niin ikään 8. tuiki tavallinen 9. 50-vuotissyntymäpäiväonnittelu 10. aikamies

tiistai 20. lokakuuta 2009

Hoono suomi

Sähköpostit ja tekstiviestit ovat tehneet minusta laiskan ja huolimattoman kirjoittajan. Sitä kirjoittaa liian nopeasti, ja oikeinkirjoitus ja kielenhuolto jäävät sivuseikoiksi. Kirjoitin tässä taannoin vähän virallisempaa sähköpostia suomeksi ja huomasin kauhukseni, että en enää muistanut esim. yhdyssanojen sääntöjä. Kyllähän se äidinkielen opettaja ne suomen kielioppikoukerot iskosti aikonaan päähäni. Siitä vaan on jo niin kauan aikaa, että ihmekkös jos kielioppi on päässyt ruostumaan. Ullakota kävin kaivelemassa kirjalaatikoita, mutta en vaan vanhaa kielioppikirjaa löytynyt. Jotain kuitenkin löysin: ylioppilaslakkini. Miksihän olen senkin tänne raahannut? Ei minkäänlaista muistikuvaa...
Onneksi Netistä löytyi kerrassaan hyödyllinen sivu.
Ennen kuin menette tuolle sivulle, niin tehkääpä seuraava koe. Postitan oikeat vastaukset huomenna.
Kysymys kuuluu: yhteen vai erikseen?
1. penninvenyttäjä vai pennin venyttäjä
2. upouusi vai upo uusi
3. aniharva vai ani harva
4. tarkoituksenmukainen vai tarkoituksen mukainen
5. ylhäältäpäin vai ylhäältä päin
6. jompikumpi vai jompi kumpi
7. niinikään vai niin ikään
8. tuikitavallinen vai tuiki tavalinen
9. Oiva sedän 50-vuotissyntymäpäiväonnittelut vai 50-vuotis syntymäpäivä onnittelut
10. aikamies vai aika mies
Tässä pähkinää purtavaksi... kertokaapa montako saitte oikein!
Ps. Yritän tulevaisuudessa olla huolellisempi kirjoittaja...siis yritän!

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Kävelyllä

Yritän käydä mahdollisimman usein kävelemässä. Siinä samalla mielikin virkistyy ja toivottasti myös kaloreita palaa. En halua kuunnella musiikkia tai radiota: haulan vain nauttia hiljaisuudesta. Mieluiten lähden kävelyretkilleni ihan yksin ja nautin omasta seurastani! Kävelyreitit ovat lähestulkoon aina ne samat, enkä mielelläni lähde etsimään uusia reittejä. Miksikö?
Laitan tähän kuvan joka selvittää syyn: sivuteillä jalkakäytävät nimittäin saattavat loppua yhtäkkiä, ja siinä sitten seisot ja ihmettelet että mitäs nyt. Ei auta muuta kuin vetää vatsa sisään ja kävellä sivuttain ja toivoa, että auto ei aja päälle. Sitten tilaisuuden tullen loikkaan toiselle puolelle tietä, jossa yleensä jalkakäytävä jatkuu. No, aikankin jonkin matka, kunnes taas vaihto toiselle puolelle tietä jne.
Maaseututeille en lähtisi kävelemään, kun pahimmassa hädässä. Autot eivät todellakaan ota huomioon sellaista mahdollisuutta, että joku olisi jalkaisin liikkeellä.
Polkupyörää en edes omista, sillä pyöräily täällä on mielestäni suorastaan hengenvaarallista.
Pyöräteitä on jonkin verran, mutta pyöräilijät jäävät auttamatta oman onnensa nojaan autojen seassa. Valitettavasti kaksi tuttavaani ovat loukkaantuneet pahasti pyöräillessään töihin.
Niinpä minä pysyn uskollisena ja kiertelen samoja lenkkejäni viikosta toiseen. Eipä tule ikäviä yllätyksiä....siis noin yleensä. Paitsi kerran pojan jalkapalloharjoitusten aikana lähdin käymään läheisessä apteekissa. Asiat tuli hoidettua, ja ajattelin aikani kuluksi lähteä vielä lyhelle kävelyretkelle. Apteekin pihassa astuin kuitenkin ruuviin, joka meni oikein kunnolla lenkkarin läpi. Konkkasin apteekkiin takaisin. Apteekkari sanoi, että nyt mennääkin sitten naapuriin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri otti minut heti vastaan. Ruuvi ruuvatiin pois jalkapohjasta, pikki kinkkuun ja reseptit kouraan. Konkasin takaisin apteekkiin, hain lääkkeet ja halttasin jalkapalloketälle, jossa poika potki palloa autuaan tietämättömänä äidin vaiherikkaasta kävelyretkestä.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Terveisiä saunasta!

Kutsutin itseni tänään ystäväni luokse saunaan.
Pötköttelin lauteilla ja nautin. Nyt on ihanan puhdas olo. Emäntä oli vielä löytänyt pakasteesta kesällä tuomaansa ruisleipää, joten kyllä kanntti kyläillä.
Kotona sitten alkoi taas sama vanha tappelu kaukosäätimestä. Vanhin poikani nimittäin luulee, että vain hän päättää mitä tvstä katsotaan. Minusta lauantaisin pitäsi julistaa Suomen Turusta Saunarauha, joulurauhan tyyliin:
Julistetaan siis täten yleinen saunarauha kehoittamalla hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät.
Mikähän on muuten olisi sopiva rangaistus kaukosäätimen omimisesta?

perjantai 16. lokakuuta 2009

Puhelias irlantilainen ja tuppisuu suomalainen

Vastaan Elegian haasteeseen "Miten nykyinen kotimaasi eroaa Suomesta?" IHMISET Irlantilaiset ovat tunnetusti iloista ja puheliasta kansaa. No, ainakin verratuina meihin puhumattomina ja synkkinä pidettyihin suomalaisiin. Täällä puhutaan paljon, kaikille ja joka paikassa. Juntunjuurtahan aina löytyy, jos ei muusta niin säästä. Puolitutun kanssa vaihdetaan iloisesti kuulumisia supermarketin käytävällä (kirjoittajan huomio: ja siinä vointeja kysellessä tukitaan kärryllä koko käytävä puoleksi tunniksi). Bussipysäkillä ihmetellään, jälleen kerran, että minnehän se bussi on taas jäänyt. Urheilukentän laidalla käydään läpi lasten koulut ja harrastukset. Yllätyn aina yhtä positiivisesti, kun esim isomman pojan entiset luokkakaverit tulevat sanomaan minulle hei. Poikien kaverit kertoilevat autossa (jopa minullekin) koulun tapahtumista. Arvaas mitä se ja se teki, ja mitä opettaja siihen sanoi... Meillä on monesti hauskoja keskusteluja "päivän polttavista" asioista! Minusta on kiva, kun ventovieraatkin tervehtivät ja sanovat muutaman sanan. Naapurin täti kertoo ummet ja lammet, 20 vuotta sitten meidän kadulla asuneesta perheestä jonka poikaan (siihen keskimmäiseen) hän törmäsi yllättäin toissa päivänä kahvilassa jossa ei yleensä käy ja joka on siinä entisen poliisiaseman kulman takana jossa ennen oli se kirjakauppa jonka omisti hänen miehensä serkun vaimon veli... Yritä siinä sitten väliin, että olisi tässä vähän kiirus... Silloin tällöin tämä yleensä piilossa pysyvä suomalainen puhumaton puoleni (puhutaan-silloin-kun-on-jotain-asiaa-ja-muuten-ollaan-hiljaa) pukkaa esille. Huonoja päiviä on minullakin, ja silloin alkaa suunnattomasti ärsyttämään tämä ainainen hyväntuulinen small-talk. Joskus sitä vain haluaisin kysyä nopeasti, että onko huomenna jalkapallomatsi. Siis haluan lyhyen ja ytimekkään vastauksen a. kyllä, b. ei tai c. en tiedä. En puolen tunnin jutustelua säästä, eilisistä kotiläksyistä, pikku-Johnin uudesta piano-opettajasta, karanneesta koirasta ja ensi kesän lomasuunnitelmista. Huonoina päivinä en halua käydä läpi how-are-you-litanioita. "Mitä sitä aina samaa asiaa kysymään, kun kaikki tietävät vastauksen kuitenkin?" miettii minussa asuva sulkeutunut suomalainen. Minä voin tietysi hyvin, pojat voivat hyvin hekin ja mies se vasta hyvin voikin kiitos vaan kysymästä....kissasta nyt puhumattakaan. Rehellinen, suorasanainen ja vähäpuheinen suomalainenkin oppii hyvin nopeasti, että HOW ARE YOU-kysymys, ei todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Minä huikkaan how-are-juut varmaan 50 kertaa päivän aikana. Ihan yhtä monta kertaa kerron kaikille yhtä iloisesti (tai ainakin yritän) että hyvinhän tässä pyyhkii. Mitenkäs muuten? Vain harvoja ja valittuja todella kiinnostaa, mitä minulle juuri nyt kuuluu. Teksi muuten mieli tehdä yhtenä huono päivänä seuraavanlainen testi: Vastaan rehellisesti miten juuri nyt menee. Tyyliin -ei todellakaan mene tänään hyvin, ja sitten antaisin tulla oikein tuutin täydeltä mikä mättää. Voin taata, että saisin siltä seisomalta OUTO-leiman otsaani. Eihän nyt kenelläkään voi ihan julkisesti mennä huonosti, ei edes yhtenä päivänä vuodessa. Kun suomalaiset kaverini kyselevät kuulumisiani, he odottavat kunnon raporttia niin positiivisista kuin negatiivisitäkin asioista. Nauraen kysyin kerran hyvältä ystävältäni puhelun alkaessa, että haluatko tuohon kysymykseen irlantilaisen vai suomalaisen vastauksen. Päädyimme siihen suomalaiseen. Jaksankin ihmetellä, että miten ihmeessä nämä ihmiset täällä jaksavat tulla esim. koululle aina hymyissä suin. Kaikkilla menee aina ja joka päivä kaikki asiat niin hienosti. Lomat ovat aivan upeita, viikonloput ah niin ihania, lapset rakastavat koulua, jne. Kulissit pitävät, tapahtuipa mitä tahansa. Säälin niitä ihmisiä, joilla täällä menee huonosti. On rankaa, kun hymyillen pitää vaan vakuutella kaiken olevan niiiiiin hyvin. Vastoinkäymisistä ja mieltä painavista asiosta ei todellakaan puhuta kuin harvoille ja valituille, jos kenellekkään. Tässä maassa on vaikea tunnustaa edes omalle perheelle, että nyt ei oikeasti mene hyvin. Kuinka terapeuttista onkaan, kun aina silloin tällöin saa marista ja valittaa. Sekin auttaa kummasti, kun voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sellainen kiertely ja kaartelu ja rivenvälistä lukeminen on pitemmän päälle aika raskasta. Totta, Suomeen saavuttani kärsin aina jonkinasteisesta puhumattommuus-shokista. Sitten parin päivän kuluttua oivallan, että hei onpa kivaa kun saa vaan olla ja möllöttää eikä kukaan katso kieroon jos on vaan ihan hiljaa. Näiden tyhjien kaljatynnyreiden ohi kävellessäni, tuli mieleeni entinen ala-asteen opettajani. Hän nimittäin aina sanoi, kun luokassa hölistiin liikaa että mitenkäs se sananlasku sanookaan niistä tyhjistä tynnyreistä....

torstai 15. lokakuuta 2009

Syksy

Surkeampaakin surkeamman kesän jälkeen, täällä on ollut todella ihana ja leuto sysky. Kunnon sadekuurosta taitaa olla aikaa jo yli kolme viikkoa.
Kesältä aina odottaa niin paljon. Aurikoisia päiviä, grillausta takapihalla, retkiä rannalle.... ja sitten huomaakin, että elokuun loppu alkaa häämöttää eikä niitä kesäsäitä koskaan tullutkaan.
Syksyltä en sitten, säiden puolesta, mitään odottanutkaan. Satakoot nyt vaikka koko loppuvuoden... Onneksi joku käänsi hanan kiinni, ja meille tuli kuiva syksy.
Valitettavasti olen niitä ihmisiä, joihin sää todellakin vaikuttaa. Minun olisi varmaankin pitänyt syntyä johonkin lämpimään maahan! Kreikassa asuva ystäväni on kylläkin sanonut, että auringostakin saa pian tarpeekseen varsinkin jos kovalla helteellä käy töissä. Niinpä, mikäs siellä uima-altaalla lomalaisen on lekotellessa...
Nurmikon muuten leikkasin pari päivää sitten. Olikohan jo viimeinen kerta tänä vuonna?

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kuppi kuumaa

Tänään ajattelin kutsua teidät kupposelle kuumaa teetä!
Sitä tässä maassa nimittäin juodaan kuin Suomessa kahvia konsanaan. Kyllähän täältä kahviakin saa, mutta tee vie aina voiton.
Olen tainnut olla Suomesta pois jo liian pitkään, sillä minua suorastaan huvittaa suomalaisten teekulttuuri (tai sen puute). Kiehuvaa vettä pieneen kahvikuppiin, Pauligin teepussi (siis niin mautonta teetä saa etsimällä etsiä) lautaselle ja se on siinä. Hyviä teehaluja vaan kaikille!
Siis hyvät ihmiset, eihän se noin mene.
Vaan näin:
1. Teepussi mukin pojalle (tai teekannuun).
2. Kiehuvaa vettä päälle
3. Sitten kysytään, että miten haluat teesi a. laimeaa b. "medium" c. vahvaa?
4.Teepussi (täällä suositaan naruttomia) kaivetaan lusikalla kupista pois.
5. Seuraan sokerin mittaus. Montako sokeria laitetaan? Tällä kysymyksellä ei tarkoiteta sokeripaloja, vaan kuinka monta teelusikallista hienoasokeria haluat kuppiisi.
6. Sokeri sekoitetaan kunnolla.
7. Jääkaapista haetaan maitopurkki, ja tiedustellaan paljonko maitoa laitetaan. Ei siis vaan lorauteta summamutikassa maitoa mukiin.
8...ja taas sekoitetaan.
9. Lusikkaa ei jätetä mukiin. Se on suuri etikettivirhe!
Kun irlantilaisessa perheessä tapahtuu jotain ennalta-arvaamatonta, toimitaan seuraavasti. Ei missään tapauksessa nosteta "kissaa pöydälle" tuosta vaan. Ei. Ensin pistetään vedenkeitin päälle ja otetaan mukit esille. Siinä teetä juodessa, sitten keskustellaan ja pohditaan ongelmaan ratkaisua. Siinä voikin mennä monta kuppia teetä, jos on isosta ongelmasta kysymys.
Hyviä teehetkiä teille kaikille!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Ei Niin Täydellinen Äiti

Kotiuduimme juuri jalkapalloharjoituksista. Iltapalan, suihkun ja iirin lukuläksyn jälkeen, väsynyt ja kaikkensa antanut, Puolustaja oli valmis nukkumaan. Uuden herätyskellon laitoimme ikkunalaudalle aamua odottamaan. Vanhempi poika puolestaan oli ollut naapurista kavereitaan tapaamassa, ja yllätys yllätys osa läksyistä on vielä tekemättä. Nyt tässä odottelen miehen soittoa. Hän on taas aloittanut työviikon ja joutuu olemaan seuraavat kaksi viikkoa pois kotoa. Ystävät jaksavat ihmetellä, että miten jaksan pyörittää arkea yksin. Välillä on hyviä paiviä, ja välillä huonoja. Parempi, kun ei liikaa ajattele. Asiat vain nyt ovat näin, ja arki rullaa vaihtelevasti! Onneksi on ystäviä ja naapureita, joilta saan apua. Tottakai välillä olen ihan naatti ja kyllästynyt kaikkeen. Poikien tappelu ärsyttää, eikä kärsivällisyyttä tahdo riittää... Olenkin aina sanonut, että olen tarpeeksi hyvä äiti, mutta en mitkään täydellisyys! Minua jaksaa aina välillä ihmetyttää nämä täydelliset äidit, joita tapaan koulunpihalla. Koko elämä pyörii lasten ympärillä, eivätkä he osaa puhua mistään muusta kuin lapsistaan. Esim siitä, kuinka paljon lapsilla on harrastuksia suorastaan kilpaillaan. Lapsille halutaan kavereiksi "tietynlaisia" lapsia. Lapsen ei saa missään tapauksessa kokea pettymyksiä. Esim koulujen urheilukilpailuissa kaikkien pitäisi saada ykköspalkinto, ettei vain tule paha mieli. Pienet riidanpoikaset lasten välillä ovat aivan hirveitä asioita, ja omaa lasta puolustetaan henkeen ja vereen. Minun täydellisen äidin, täydellinen lapsi ei tee koskaan mitään väärää. Auta armias, jos opettaja valittaa lapsen käytöksestä. Eihän se nyt lapsen vika ole. Opettaja vaan nyt on aivan liian ankara jne. Ja sitten se materia puoli. Mitä tahansa uutta ja ihmellistä lelu/pelikauppiaat ovat keksineet, se pitää saada ja heti. Minun lapsen pitää saada vain ja ainostaan parasta. Mielessä on käynyt välillä, että miten nämä täydellisen äitien täydelliset lapset pärjäävät kovassa maailmassa. Elämä kun ei aina mene käsikirjoituksen mukaisesti, ja välillä ovi lyödään kovastikkin nenän edestä kiinni. Tyttö/poikaystävä jättää, opiskelupaikka ei aukea ja vastuutakin pitää oppia kantamaan. Työpaikalle äiti tuskin voi enää tulla lastaan puolustamaan. Ei kai nyt kukaan tahallaan halua tuottaa lapsilleen pettymyksiä tai mielipahaa, mutta valitettavasti pettymykset ovat suuri osa elämää. Mielestäni on parempi oppia jo pienenä, että kaikkia ei voi saada ja pettymyksistä huolimatta elämä jatkuu. Joskus on vain myöttettävä, että on tehnyt jotain väärin ja pyydettävä anteeksi. Mitä mieltä te olette? Nautin suunattomasti kävelylenkeistä. Tänään napsin teille pari kuvaa matkanvarrella olleista taloista..... ja pubista, joka mielestäni oli vähän tylsän näköinen.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Oma koti kullan kallis

Muutimme Irlantiin yli seitsemän vuotta sitten, ja aluksi asuimme vuokralla. Suunnitelmissa oli ostaa oma asunto, kunhan ensin tutustuisimme alueeseen vähän paremmin. Talon ostaminen ei sitten ollutkaan niin helppo prosessi, kun luulimme. Myytävänä olevista taloista suorastaan kilpailtiin.Vielä rakentamattomia taloja olisi kyllä ollut myynnissä, mutta sellaista emme halunneet ostaa. Lupaukset talon valmistumispäivätä, kun eivät yleensä pidä paikkaansa. Mallitalot olivat toinen toistaan ihanampia. Kaikki pinnat uusia ja kiiltäviä. Sisustussuunnitelijan kädenjälki näkyi tyylikkäissä huonekauluvalinnoissa. Ihania verjoja, sohvatyynyjä jne. Mieli teki laittaa nimet paperiin, ja varata upouusi koti! Kävin lukuisissa näytöissä, sillä vanhempikin talo olisi tullut kysymykseen. Yleensä välittäjä ilmoitti jo ovella, jos nyt edes viitsi paikalle saapua että tästä talosta on jo pari tarjousta. Teimme mekin tarjouksia, mutta joko myyjä perui kaupat tai joku toinen tarjosi taas kerran enemmän. Sitten vielä vuokraisäntäkin halusi myydä asuntomme, joten ei auttanut kuin pakata tavarat ja muuttaa toiseen vuokrataloon. Aloimme jo luopua toivosta, kunnes huomasimme asuntoalueellaamme jo jonkin aikaa myytävänä olleen talon. Surullisen hoitamaton talo, jota kukaan ei huolinut. 40-vuotias taloparka olisi tarvinnut pahasti kasvojenkohotusta ja uutta ilmettä. Vanhat tunkkaiset myrkynvihreät kokolattiamatot yhdistetyina aivan yhtä ihaniin verhoihin eivät todellakaan tehneet hyvää ensivaikutelmaa. MUTTA hinta oli edullinen, ja onneksi mieheni huomasi heti että remontilla saisi ihmeitä aikaan. Laskimme, että vaikka remontiin menee rahaa on se sittenkin hyvä sijoitus. Tuttavamme pitivät meitä hulluina. Kuka nyt ostaa tuollaisessa kunnossa olevan talon, kun upouusiakin olisi tarjolla. Kaupat kuitenkin tehtiin tingittyyn hintaan ja remonti alkoi. Keittön ja ruokailuhuoneen välinen seinä puretiin ja kaikki ikkunat vaihdetiin uusiin. Kokolattiamatot saivat kyytiä puulattioiden tieltä. Autotallista tuli leikkihuone ja varasto jne. Remonttia en halua enää edes muistella. Tuli mieleen kerran jo toisenkin, että olisi pitänyt vaan varata vielä rakeinteilla oleva talo. Remontin tekeminen, tai siis teetäminen, kangerteli välillä pahastikkin. Siihen aikaan rakennusmiehillä ei ollut työstä pulaa, ja heitä oli vaikea saada. Mieheni oli viikot Englannissa, ja minä yritin valvoa ja ratkoa milloin kenenkin riitoja. Putkimies suutui sähkömiehelle ja käveli ulos.... Muurari taas oli varsinainen äkäpussi, ja hänen apumiehensä oli aina maanantait ja perjantait "sairaana" = lue pubissa! Oli turha toivo, että miehille olisi annettu shekki maksuksi. Ei, käteistä sen olla piti. Tuhansia euroja taskussa marssin rakennukselle, milloin kenellekin palkkioita maksamaan. Viimein pääsimme muuttamaan omaan kotiin. Voi sitä onnen päivää! Lopputulos oli kylläkin sitten kaiken vaivan arvoinen, vaikka kyllä se lujille otti! Meidän asunnonoston ja laman alkamisen välillä hinnat nousivatkin sitten entisestään. Pankit myönsivät hurjia lainoja, eikä kenenkään päätä paleltanut. Kulutusluotolla sitten vielä viimeisen päälle upeat huonekalut, ompelia suunittelemaan verhot jne. Eikä uuden kodin pihaan parkeerattu mitään vanhoja autonromuja vain uusia tuliteriä tila-autoja. Täällä autojen rekisterilaatasta nimittäin näkee minä vuonna auto on ostettu, joten jos haluaa olla todella in pitää autonosto ajoittaa niin että sen saa tammikuussa. Ja sitten tuli lama, ja kaikki romahti. Ensin menee alta työpaikat, sitten asuntojen arvot romahtavat. Asuntoja on kyllä myynnissä tälläkin hetkellä, mutta ostajia on vaikea löytää. Pankit eivät enää myönnä asuntolainoja kuin harvoille ja valituille. Lainan ottamistakin mietitään nykysin todella tarkasti. Työpaikka, kun voi mennä alta hetkellä millä hyvänsä. Omasta, kullan kalliista, kodista on monelle tullut varsinainen taakka. Vaikka asunnon saisi myytyä, ei siitä saatu hinta kattaisi läheskään otetun lainan arvoa. Mielessäni olen ollut monta kertaa kiitollinen, että emme mekin muiden mukana ostaneet ylihinnoiteltua upouutta taloa ja ottaneet pankista suurta lainaa. Voin vain kuvitella miltä tuntuu, kun pankki perii rahojaan ja koti on menossa pakkolunastukseen. Liian moni on viimeisen vuoden aikana kotinsa menettänyt tai kamppailee lainanlyhennysten kanssa. Lama on kohdellut meitäkin kovalla kädellä, mutta onneksi koti on edelleen meidän. En tohdi edes ajatella sitä toista vaihtoehtoa...

perjantai 9. lokakuuta 2009

Ratkaisu ongelmaan

Meillä on ollut tällä viikolla, joka aamu ONGELMA. Nuorempi poika ei nimittäin tahdo millään päästä sängystä ylös. Iltaisin hän menee ajoissa nukkumaan, mutta aamut ovat yhtä tuskaa. Tietyöt ovat pahentaneet aamuruuhkia entisestään, joten meidän on lähdettävä kotoa normaalia aikaisemmin ehtiäksemme kouluun ajoissa.
Itse olen tyypillinen täsmällinen suomalainen, joka on joka paikassa liian aikaisin ja inhoaa myöhästelyä. Tiedän, minun varmasti kannattaisi asua Saksassa, sillä Irlanti ei todellakaan ole täsmällisten ihmisten luvattu maa. Valitettavasti tämä täsmällinen luonteenpiirteeni ei ole tarttunut poikiini.
Kun irlantilainen lupaa, että joku asia tapahtuu "in two minutes", voit huoletta lisätä siihen ainakin 20 min lisää. Mihinkäs tässä kiire, valmissa maailmassa! Aikataulut venyvät ja paukkuvat...
Minua vieläkin hymyilyttää, kun kutsuissa erikseen mainittaan että tilaisuus alkaa "at 8 pm sharp".
Verenpaineeni on ollut parina viime aamuna huippulukemissa, mutta se ei ole poikaa härinnyt. Sana "kiire" ei taida kuulua hänen sanavarastoonsa. Ongelmaan piti löytää ratkaisu, ja se löytyikin tänään kaupasta. Tämä herätyskello kiekuu sellaisen kukkokiekuun aamulla, että unisinkin poika siihen herää ja mahdollisesti myös naapurit.
Katsotaan maanantai-aamuna miten käy!

torstai 8. lokakuuta 2009

Sisäoppilaitokset

Tunnustan, joskus on käynyt mielessä (noin 1 min ajan) että sisäoppilaitos on vastaus kaikkiin ongelmiini. Ei enää tappelua kotiläksyistä, sotkuisesta huoneesta, epämääräisen näköisestä vaatekasasta kylpyhuoneen nurkassa, mailakasasta oven edessä, tyhjistä perunalastupusseista olohuoneen lattialla, kaukosäätimen ja netin käyttöoikeuksista yms. Sisäoppilaitokset eivät ole vain yläluokan brittinen "yksityisomaisuutta". Niitä löytyy täältä Irlannistakin. Meillä tuota vaihtoehtoa ei ole koskaan edes ajateltu tosissaan. Vieraalta tuntuu ajatus vanhemmuuden ulkoistamisesta. Ihan ilmaiseksi lapsestaan ei myöskään pääse eroon, sillä vuosimaksut liikkuvat siinä 16 000 Euron molemmin puolin + kirjat+matkat jne. Huh! Mieheni laitettiin sisäoppilaitokseen 12-vuotiaana. Ainut positiiviseltä kalskahtanut kommentti on tullut ruoasta. Se kuulemma oli ok. Muuten muistot ovatkin sitten aika ankeita. Munkit pitivät kovaa kuria, huoneet olivat kylmät, kotiin pääsi harvoin ja pienempiä kiusattiin. Yli 30 vuotta sitten ei menty kantelemaan isommista, eikä kotoa saanut paljon sympatiaa. Etenkin maaseudulla oli yleistä lähtettää lapset sisäoppilaitoksiin. Kylän koulut eivät aina olleet hyviä ja jatko-opiskelujen kannalta oli tärkää saada hyvä todistus. Pitää myös muistaa, että katolilaiset perheet olivat suuria, joten äidit olivat helottuneita kun ruokapöydän ääressä oli enää "vain" 10 suuta. Kirkkojen ylläpitämät sisäoppilaitokset eivät olleet tuolloin kalliita. Minä näen mielessäni pienen pojan itkevän hiljaa makuusalissa, silmäkulma verta vuotaen ja käsivarret mustelmilla. Vanhemmat pojat olivat suorastaan julmia pienempiään kohtaan. Kouluajalta ei jäänyt hyviä muistoja, mutta ovet yliopistoon aukenivat. Omia lapsiaan hän ei sisäoppilaitokseen laittaisi. Ajat ovat muuttuneet, ja niin myös sisäoppilaitokset. Onneksi kiusaamiseen ja lasten hyväksikäyttöön suhtaudutaan nykyisin vakavasti, ja toivon myös että jos lapsi ei kertakaikkiaan viihdy koulussa hänet otetaan sieltä pois .Kouluista riippuen kotiin voi mennä joka viikonloppu tai jossain kouluissa joka kolmas. Katolilaisissa sisäoppilaitoksissa on nykyisin ihan tavallisia opettajia, mutta edelleen tytöille ja pojille on omat koulunsa. Kouluihin otettan myös päiväoppilaita. Tässä lähellä on kaksi protestanttista sisäoppilaitosta, joissa on sekä tyttöjä että poikia, ja suurin osa oppilaista menee iltaisin kotiin. Miksi sitten vanhemmat edelleen laittavat lapsiaan sisäoppilaitoksiin? Syitä on varmasti yhtä monta kuin perhettä. Aika yleinen syy näyttää olevan perinne: Meidän perheestä on aina lapset laitettu sisäoppilaitoksiin. Sisäoppilaitos tekee pojasta miehen! Syrjäseutujen yläkoulut ja lukiot eivät välttämättä ole aina niitä akateemisesti parhaimpia, ja kouluun saatta olla pitkä matka. Tämä oli syy tuttavaperheellämme. Heidän 12-vuotias poika aloitti sisäoppilaitoksen syyskuussa. Vanhempien työ saattaa viedä heidät ulkomaille, ja lapsille halutaan antaa irlantilainen koulutus. Sitten on tietysti niitä syitä, joita ei sanota ääneen. Murrosikää lähestyvän lapsen kanssa on hankalaa. Helppo ratkaisu (ainakin väliaikaisesti), jos vain rahaa riittää. Sanottaanpa mitä sanotaan, mutta sisäoppilaitoksissa on rahakasta väkeä, ja vanhemmat pääsevät siinä lastensa siivellä "piireihin". Kalliin koulun nimen mainitessa tulee ympäristöllekin selväksi, että tässä ei olla mitään tyhjätaskuja, vaikka oma koulutus onkin ihan tavallisesta koulusta. Ihmettelin yhden tuttavani etäistä suhtautumista omiin vanhempiinsa. Kerran sitten hän sanoi minulle, että omat vanhemmat jäivät hänelle ihan vieraksi sillä hän lähti kotoa sisäoppilaitokseen jo 12-vuotiaana. Ainoastaan lomat hän vietti vanhempiensa kanssa. Toisista oppilaista tuli hänelle perheenkorvike, ja hän on edelleen heidän kanssaan tiiviisti tekemisissä. Hän viihtyi ihan hyvin sisäoppilaitoksessa, mutta kolikon toinen puoli on että oma perhe ei tunnut omalta. Mikä sitten on se oikea ratkaisu? Valitettavasti vastauksen tähän saa vasta vuosien ehkä vuosikymmenten jälkeen. Silloin on liian myöhäistä tehdä asialle enää mitään, jos vanhemmat tekivät väärän valinnan. Kun poikani kuuli kaverinsa sisäoppilaitokseen menosta, sain minäkin kerrankin positiivistä palautetta: "Onneksi minun ei tarvitse lähteä kotoa mihinkään!" Mailakasa on edelleen tuolla oven edessä, ja sen epämääräisen kasan kylpyhuoneesta heitin pyykkikoriin. Täytyy lähteä tästä kysymään, että miten on läksyjen laita!

tiistai 6. lokakuuta 2009

Pakkoiiriä irlantilaisittain

Tein tässä juuri pikagalupin. Kyselin lasten kavereilta, mikä on heidän suosikkiaine koulussa. Yksimielinen vastaus oli liikunta. Seuraavan kysymykseni vastauksen arvasin kysymättäkin. Mikäs sitten on se ärsyttävin aine? No, iiri tietysti. Olen asunut täällä yli seitsemän vuotta, enkä ole koskaan tavannut lasta joka nauttisi iirin opiskelusta. Vaikea ja erikoinen kieli, jota ei voi käytää juuri missään. Olen pari kertaa saanut "nenilleni", kun olen esittänyt mielipiteeni iirin pakollisuudesta. Se on kuulemma tärkeä osa irlantilaista kulttuuria jne. Totta, englantilaiset tukahduttivat kielen aikoinaan, mutta en sittenkään ymmärrä miksi sitä on PAKKO opiskella. Sääli vaan, että tekohengityksellä elossa pidettyä kieltä ei edes puhuta juuri missään. Äidinkielenään sitä puhuu vain 40000-80000 ihmistä. Taitaa tuo 40000 olla lähempänä totuutta. Iirin ( Irish on iiriksi Gaeilge) opiskelu aloitetaan heti ensimäisellä luokalla (4-5 vuotiaana). Vapautuksen saa vain, jos on oppimishäiriöitä tai muuttanut maahan yli 10-vuotiaana. Olenkin saanut vanhemmalta pojalta kuulla kerran jos toisenkin, että eikö olisi voitu asua Lontoossa siihen asti kun hän täytti kymmenen. Koulun muuten voi käydä kokonaan iiriksi. Meillä ei tuota vaihtoehtoa kyllä edes ajateltu. Kaikki viralliset lomakkeet, tienviitat jne ovat sekä englanniksi että iiriksi. Tulee kalliiksi! Opettajan urasta on turha haaveilla ilman hyvää iirin kielen tulosta ylioppilaskirjoituksissa. Yksi televisiokanava on pyhitetty iirinkieliselle ohjelmalle. Katsojaluvut ovat varmasti huimat! Iiri on myös virallinen EU kieli. Hyväpalkkaisia työpaikkoja kääntäjille. Tuskinpa irlantilaiset MEPit ovat montakaan puhetta pitäneet iiriksi. Hyvä suoritus iirin kielssä ylioppilaskirjoituksissa antaa "lisäpisteitä" opiskelupaikkoja haettaessa. Eli kyllä iiristä hyötyäkin on, noin opiskelupaikkoja ajatellen. Kun tässä sivusta seuraan poikieni iirin opiskelua (verta, hikeä ja kyyneleitä) tulee pakostakin mieleen oma kouluaikani ja se pakkoruotsi. Enpä enää valittaisi. Ruotsihan on helppo kieli, ja sehän jopa elää ja voi hyvin suomen rajojen ulkopuolellakin. Voi kun kaikki tuo aika tällä käytettäisiin, vaikka ranskan opiskeluun. Iirin voisivat "alentaa" valinnaisaineeksi. Turha toivo, sillä olisihan se noloa kun luokasta ehkä 10%oppilaista valitsisi iirin vapaaehtoisesti...tai siis vanhemmat pakottaisivat valitsemaan! Tässä lisää aiheesta, jos kiinnostaa http://fi.wikipedia.org/wiki/Iiri Kuva on eiliseltä kävelylenkkiltä...

maanantai 5. lokakuuta 2009

Äidin taksi

Tänään tuntui taas siltä, että suorastaan asun autossa. En tiedä montako kilometriä tuli mittariin, mutta bensaa ainakin kului. Tässä päivän ajot: 7.55 kotoa kouluun no1. Matkaa noin 1.5 km, mutta aamuruukasta johtuen matkaan kului 25min.Olimme juuri ja juuri ajoissa koululla. Koulu alkaa 8,30. Normaaleina aamuina vanhempi poika saa naapurilta kyydin. Kerrassaan hieno juttu, ja helpottaa suunnattomasti minun aamuani. Tänään, poikeukselisesti, "äidin taksissa" istui myös vp. Kerrankin hyvällä tuulella! Syykin selviää kohta. Kaksi vuotta tätä päivää on odotettu. Inhottavat, rumat ja välillä ,ai niin, epämukavat haamasraudat otetaan tänään pois. Taksin suuntana oikojan vastaanotto. Liikenne yllättää, ja olemme perillä jo 8,40. Odottelemme autossa musiikkia kuunnellen. 40 min oikojan tuolissa, ja raudat ovat historiaa. Upeat hampaat, ja mikä hymy. En voi olla miettimättä, kuinka kalliiksi tuo hammasrivi on tullut. Sanotaanko nyt vaan, että sillä rahalla olisi tehty monta lomamatkaa... Takaisin autoon, ja menoksi. Suuntana toinen koulu. Kello lähentelee kymmentä. Koulu olisi alkanut klo 9.00, ja niin olisi alkanut minun työtkin. Kaasu pohjaan ja pikapyräys koululle. Laukut ja poika ulos, ja auto kohti työpaikkaa. Pahin ruuhka on jo ohi, joten saavun töihin "vain" reilun tunnin myöhässä. Mielessäni kiitän kerrassaan joustavaa työpaikkaani. Työaikojen kanssa joustetaan, kunhan vain teen viikon aikana 20h. Seuraavat neljä tuntia töitä, ja sitten tuleekin kiire minnekkäs muualle kuin taas koululle no1. 2.07 koulun pihassa, ja koulu loppuu 2.10...aikataulu pitää! Koululta hurautan läheiseen ostoskeskukseen. Valmiiksimaustettu kana-wokki kassiin lihakaupasta, ja nopea kierros ruokakaupassa ja sitten kotiin. Riisit kiehumaan ja kananpalat ja vihannekset wokkiin. Pyykit sisälle, ja taas mennään. Suuntanan jälleen koulu no2, joka loppuu klo 16,00. Kotiin saavumme 16.20. Aika syödä, lajitella pyykkejä...Missä näiden sukkien parit taas ovat? Vilkuilen kelloa, sillä illan viimeinen automatka on vielä tekemättä. Jalkapalloharjoitukset ovat koululla no2 alkaen klo 18.00. Siispä taas autoon. Työvaatteet ovat vaihtuneet verkkareihin ja kengän lenkkareihin. Kun poika potkii palloa, äiti lähtee kävelylle. Otan kameran mukaan, jos vaikka löytyisi kivoja kuvauskohteita. Ja löytyihän niitä: Viehättävä "pinkki" pubi, jonka ohi reippaasti kävelin.
En pysähtynyt täälläkään. Iloisen värinen pubi, vai mitä?
Kotiin saavuimme 19,30. Haaveilin rauhallisesta illasta TVtä katsoen...Toisin kävi: Poika tarvitsi apua kirjanpidossa. Kerrankin äidin apu kelpasi, vaikka kyllä me yhteen taas otettin. Lopulta kuitenkin tulokset täsmäsi. Poika painui nukkumaan...ja minä kirjoitan tämän Blogini loppuun ja painun pehkuihin. Huomenna kello herättää taas 6,45.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Lissabonin sopimus hyväksyttiin

Irlannilla ja EUlla menee taas hyvin!
67.1% äänesti sopimuksen puolesta, ja 32.9% sitä vastaan.
Nyt saa pääministerikin nukkua yönsä rauhassa. Lama varmasti loppukin sitten heti maanantaina...

Golfia

Osuuko?
Golfia pelataan ympäri vuoden
Nyt lyömään...
Irlanti on golfkenttien luvattu maa. Kenttiä on peräti 343, ja siihen vielä voi lisätä päälle 80 Pohjois-Irlannin kenttää. Luulisi noista löytyvän sopiva pelipaikka pelaajalle kuin pelaajalle.
Laskin juuri, että tässä lähistöllä on kolme golfkentää n.10 min ajomatkan päässä. Lähimmälle kentälle voi meiltä vaikka kävellä. Toinen pojistani on jo pitkään pyytänyt, että veisin hänet läheiselle kentälle harjoittelemaan lyöntejä. Tänä aamuna olimmekin sitten valmiina jo 10.30, ja mukaan otimme vielä yhtä innokkaan kaverin naapurista.
5 Euroa koneeseen, ja pian koriin satoi 60 palloa. Harjoittelualue on katettu, joten sinne voi mennä "hakkaamaan" palloja olipa ilma minkälainen tahansa. Golfmailat olivat aikuisten kokoa, mutta se ei tuntunut lyöjiä haittaavan. Aionkin ottaa selvää, järjestetäänkö syyslomalla lapsille sopiva golfkurssi. Kaksi innokasta pelaajanalkua haluaisivat oppia lisää.
Itse en golfia pelaa -vielä-. Siihen menee liikaa aikaa, ja sitähän minulla ei -vielä- ole. Palataan asiaan viiden vuoden kuluttua. Silloin saatankin kirjoittaa tämän artikkelin nimimerkillä "Kokemusta on".

torstai 1. lokakuuta 2009

Voi Ryanair minkä teit!

Tunnustan, olen useammankin kerran Ryanairin koneessa istuessani päättänyt, että tämä on nyt sitten se laitimmainen kerta. Koska
  • Olen aivan loppu. Check-in oli klo 5.00 aamulla Dublinin, aina yhtä kaoottisella, kentällä.
  • Pojille tulee AINA riita koneeseen jonottaessa. Suomalaisethan alkavat jonottamaan aina hyvissä ajoin, ja minä kun en millään jaksaisi seisoa tuntia...
  • Edessäistuva kanssamatkustaja onnistui lyömään minua laukullaan päähän.
  • Istun Selkä Suorana, sillä nämä penkithän eivät liiku taaksepäin. No, eipä voi häiritä takanaistuvaa penkinsä "veivaamisella".
  • Polveni ovat litistyneet. Uskon, että eläimiä ei saisi ahtaa näin paljon ja näin pieneen tilaan.
  • Sylini on täynä lehtiä, värikyniä yms rekvisiittaa, kun ei ole sitä taskua edessäni olevassa penkissä, niin kuin kaikissa muissa koneissa.
  • Lentoemännän englanti on taas sellaista mongerusta, että poikani kysyy "Mitä kieltä tuo on?" Entäs, jos tulisi oikein kunnon hätätilanne... Tänne jäisimme, tai siis mereen kaikki putoaisimme, kun emot eivät osaisi sanoa englanniksi mitä meidän pitää tekemän.
  • Ne myi TAAS niitä pahuksen arpoja.
  • Jouduin "siivoamaan" penkkini - Minähän olen lomalla...
  • Menuta katsoessa menee ruokahalut. Sinäänsä ihan hyvä, sillä kalliin puoleisia ovat nämä Michaelin pöperöt.
  • Ei ole kiva jonottaa passintarkastukseen ulkona +25 asteen pakkasessa Tampereen hulpealla kentällä.
  • Laukkuni oli taas kasan alimmaisena... siis kun tipahti liukuhihnalta siihen lattialle.
  • En voi sietää Michael O'Learya.

Ja joka matkan jälkeen, uutta matkaa suunnitellessani, palaan uskollisesti Ryanairin sivulle ja yllätys, yllätys varaan sieltä taas kerran lennot.

Koska

  • ne ovat niin HALPOJA.
  • laukkut eivät ole kertaakaan menneet hukkaan.
  • koneet ovat aikataulussa.
  • Tampereelta on paljon lyhyempi matka kotiin kuin Helsingistä.
Michael ilmeiseti on lukenut ilkeät ajatukseni ja päättänyt, että ei tarvitse rouvan kärsiä tänä vuonna joululennoilla Suomeen. Rouva voi varata ihan kunnon reittilennot, että on sitten ne taskut niille värityskirjoille, eikä tarvitse istua Selkä Suorana. Siitä vaan nyt varaamaan jouluksi neljälle hengelle lentoja. Mitä? Ovatko vähän kalliimman puoleisia? Ai, että ihanko kolminkertainen hinta viime joulun hintoihin verrattuna? Sen siitä saa, kun rupeaa mielessään Michael O'Learyn firmaa mollaamaan. Ps. Tämä joulu vietetäänkin sitten täällä Irlannissa. Ps. Ps En enää ikään sano Ryanairista mitään negatiivista.