torstai 31. joulukuuta 2009

Ensi vuonna

1. Kirjoitan muutakin kuin postauksia. 2. Käyn (kävely)lenkillä viisi kertaa viikossa. 3. Yritän (siis yritän) suhtutua positiivisemmin tulevaisuuteen. Kyllä lamakin joskus loppuu. 4. Aloitan espanjan opiskelut uudestaan. 5. Annan meidän murkun kommentit mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (Helpommin sanottu kuin tehty). 6. Pysyn erossa ihmisistä, joiden seura ärsyttää minua. (Heti tuli pari tapausta mieleen) 7. Juttelen meidän kissalle joka päivä ainakin 10 min. 8. Luen enemmän kirjoja. 9. Sivistän itseäni (luen lehtiä, kuuntelen uutiset ja katson ajankohtaisohjelmia) 10. Maalaan koko talon sisältä uudestaan. (Tuon kun näkis!!) 11. Kutsun meille enemmän vieraita kylään. 12. Paneudun englannin kielioppiin. Aina välillä pitää tietyt asiat kerrata. 13. En haaveile ulkomaanmatkoista. Olen onnellinen, kun pääsen edes Suomeen. 14. Opettelen parkkeeraamaan auton "taskuun". Niin, että se onnistuu ensimmäisellä kerralla enkä tuki liikennettä tunniksi! 15. Teen hartia ja selkäliikeet joka päivä heti herättyäni. 16. Sanon eräällä henkilölle tällä asuntoalueella suorat sanat, jos hän vielä kerran valittaa lasten leikkimisestä. 17. Minulla on oikeus katsoa telkkarista muutakin kuin urheilua. 18. Lopetan kynsien pureskelun. 19. Ostan uudet silmälasit. 20. Pidän yhteyttä minulle tärkeisiin ihmiseen. HYVÄÄ UUTTA VUOTTA TEILLE KAIKILLE! Näin talvisia maisemia Irlannissa joulukuussa 2009.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kuluttamisesta

Alennusmyynnit ovat alkaneet rytinällä. Jaksan aina ihmetellä, että miten ihmisillä riittää rahaa vielä joulun jälkeenkin. Läheisen ostoskeskuksen parkkipaikalle oli tänään pitkät jonot. Vettä on tullut taas koko päivän, joten minekkäs muualle ihmiset suuntaavat autojensa nokat kuin ostoskeskuksiin. Itse en vaatekaupoissa kiertelystä erityisesti nauti. Menen "puotiin", jos jotakin tarvitsen, mutta shoppailu ei kuulu mieli harrastuksiini. Ja se kyllä näkyy!
Irlantilaiset naiset pukeutuvat yleensä hyvin. Meikki on kohdallaan ja tukka hyvin. Suomalainen ystäväni kysyi minulta kerran, että mikä erottaa irlantilaisen naisen suomalaisesta? Ensimmäisenä tuli mieleeni, että irlantilaiset ovat mielestäni äänekkäämpiä ja tietävämpiä (tai ainakin tuovat tietämisensä helpommin esille). Ei, ero on siinä, että kun suomalainen lähtee ulos hän ottaa esille harjakihartimen ja alkaa kihartamaan suoria hiuksiaan. Irlantilainen sisar puolestaan pistää suoristajan koskettimen seinään ja suoristaa itsepäiset kiharansa. Ystäväni oli 100% oikeassa.
Koulun pihalla näkyy tyylikkäitä äitejä, ja sitten meitä vähämmän tyylikkäitä. Näytää siltä, että suuri osa rouvien vapaa-ajasta kuluu vaatekaupoissa tai kampaajalla. Lapsille ostetaan myös tyylikkäitä ja kallita (mutta ai niin epäkäytännöllisiä) vaatteita. Leikkikentällä välillä tekisi (tai teki, kun en siellä enää aikaani kuluta) kysyä, että juhliinko tulitte vai kiipelemään telineissä ja laskemaan liukumäkeä.
Itse annan kaikki poikien hyvin säilyneen vaatteen kahdelle ystävälleni. Vaatteet otetaan aina ilolla vastaan. Vastaavasti naapurin kaksosten vaatteet päätyvät meidän ullakolle odottamaan nuoremman pojan kasvamista. Tein vuosia sitten emävirheen, kun kysyin kälyltäni, että haluaisiko hän poikien pieneksi jääneitä vaateita tai urheilutarvikkeita. Kauhistunut ilme kertoi seuraavaa: luuletko että tässä ollaan niin köyhiä että teidän käytettyjä lumppuja tarvitaan meidän lapsille. En kysynyt toista kertaa. Vanhoja leluja on viety toisen veljen perheeseen ja hyvin ovat kelvanneen.
Ehkä täälläkin pakosta opitaan taas kierrättämisen jalo taito. En jaksa ymmärtää, että miten se on edes päässyt ihmisiltä unohtumaan. Ei tarvitse mennä montaakaan vuosikymmentä taaksepäin kun vaatteilla ei todellakaan koreiltu ja serkun käytetty takki otettiin kiitollisena vastaan.
Kelttiläisen tiikerin vuosina mentiin sitten toiseen ääripäähän. Nyt, kun tiikeri ei enää juokse toivon että täälläkin taas herätään. Ei ole järkevää heittää rahaa roskiin, ja ostaa kasvavalle lapselle kaupan kalleinta valkoista talvitakkia.
Pojat saivat uuden X-boxin joululahjaksi. Pelihuoneen tv on kuulemma liian pieni, joten nuorempi sanoi että uusi pitää ostaa. Lupasi antaa joululahjarahansa suurempaa tvtä varten. Isä esitti, että entäs jos etsitään lehdestä käytetty tai kysellään tutuilta. Monessa varastossa odottaa vanha tv kaatopaikalle vientiä. Samana iltana käväisimme naapurissa, ja mainitsin siellä televisiosta. Rouva sanoi, että hänen työpaikallaan on ylimääräinen pölyyntymässä. Poika saa televisionsa, eikä maksa mitään. Joululahjarahat pistettiin takaisin pussiin, ja toivottavasti hän oppi jotain hyödyllistä tulevaisuuttaan varten.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Frank McCourtin ihanat kirjat

Frank McCourtin kirjat Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes) ja Amerikan ihmemaassa (Tis) täyttävät hyville kirjoille asettamani vaatimukset: pitää saada itkeä ja nauraa. En yleensä lue englanniksi kirjoitetuista kirjoista suomennettuja versioita, koska kääntäessä jotain kirjan sisällöstä aina häviää. Nämä kirjat tekevät siinäkin asiassa poikkeuksen. Juhani Lindholm on onnistunut käännöstyössään erinomaisesti. Ensimmäisessä kirjassaan Frank McCourt kertoo elävästi surkempaakin surkeammasta lapsuudestaan. Juoppo isä joi perheen rahat, ja masentunut äiti yritti pitää perheen kasassa ja ruoassa. Frank syntyi Amerikasta, mutta kasvoi aikuiseksi Limerickissä. Saatuaan matkalippurahat kokoon muutti hän takaisin New Yorkiin, missä Frank valmistui viimein äidinkielenopettajaksi. Hänen kolmas kirjansa Liitupölyä (Teacher man), kertoi nimensä mukaisesti opettajan ammatista. Tuota kirjaa en jostakin syystä ole vielä lukenut. Seitsemännen portaan enkeli-kirjasta on myös tehty elokuva, joka ei jätä ketään kylmäksi. Taitava kirjailija menehtyi syöpään viime heinäkuussa.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Tapaninpäivää

Tapaninpäivänä minuun iskee aina "joulukyllästyminen". Niin kävi tänäkin jouluna. Ulkona satoi vettä, joten kävelylle ei tehnyt mieli. Lähdimmekin pienelle ajelulle ja päädyimme Next-vaateliikkeen alennusmyyntiin. Mukana lähti kaksi puseroa puoleen hintaan. Ilmeisesti joulukyllästymisestä kärsi "muutama" muukin, koska kauppa oli täynä.
Onneksi tiet ovat nyt sulat, eikä enää tarvitse liukastella. Huomenna on suunnitelmissa torttujen paistoa ja aion myös lähteä uimaan. Projekti kinkun-ja kalkkunansulatus voi alkaa! Tänään nautin vielä hyvällä omallatunnolla suklaakakusta ja juustotarjottimen antimista.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Hyvää Joulua Teille Kaikille Rakkaat Lukijat

Liukasta Joulua!

Tällä viikolla pakkasherra on liikkunut täällä Irlannissakin. Vihreästä ruohikosta on tullut yön tunteina valkoinen, ja autokin on saanut jääkuorutuksen. Ihanan jouluisia maisemia! Valitettavasti ihanuus lopuukin sitten siihen, kun astut jääkylmään autoon. Jäisillä teillä on aivan hirveää ajaa kesärenkailla! Olo on kuin pulkkamäessä. Onneksi mies pääsi turvallisesti kotiin, eikä huomenna tarvitse kenenkään lähteä liukastelemaan autolla. Ostokset tein tänään, kun päivällä tiet sulivat. Jääkaapissa kinkku ja kalkuna odottavat paistamista. Huomenna täällä on vielä lähes tavallinen arkipäivä. Minä lopetin kylläkin työt jo eilen ja palaan toimistoon vasta 4 tammikuuta. Jouluateriat syömme joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Antaa pakkasen paukkua (täällä päästään sellaisiin huippulukemiin kuin -5 c)! Takassa palaa tuli, ja lähden tästä etsimään yläkerrasta villasukkia. Tätä taloa ei todellakaan ole tehty pakkasia varten. Löysin tämän upea rusetin kahden euron kaupasta.

Taitaa olla ruotsalainen koriste Kortteja on tullut taas paljon

Valotalulle löytyi hyvä paikka

maanantai 21. joulukuuta 2009

Riverdance

Eilen näytettiin televisiossa otteita Riverdance-tanssiesityksestä. Se esitettiin ensimmäisen kerran Eurovision laulukilpailuiden väliajalla 1994 Dublinissa. Tanssiesitys sai upen vastaanoton. Perinteisessä irlantilaisessa kansantansissahan jalat tekevät työn ja käden ja ylävartalo "lepäävät". Jean Butler ja Michael Flatley olivat kerrassaan upea pari.Vanhempi poikani katsoi esitystä ja antoi kuulua miten järkyttävää, tylsää, surkeaa jne katsottavaa tuo esitys hänestä oli. Minä siihen, että kyllä se tiedetään että et Riverdancesta perusta. "Mistä sinä sen tiedät", tivasi poika. "Kuule, sinä inhosit Riverdancia jo ennen syntymääsi", jatkoi kaikkitietävä äiti. Menimme nimittäin katsomaan Riverdance-showta mieheni kanssa vähän ennen joulua Lontoon Hammersmithissä. Teatteri oli tupatentäynä ja tunnelma katossa. Minä vaan en pysynyt näytöksestä ison vatsani kanssa nauttimaan. Kun tanssijoiden jalat iskivät ensimmäisen kerran lattiaa, hermostui vauva ja alkoi oman Riverdancinsa (pikku-nyrkeillä vahvistettuna) masussa. Jos paukkui tanssioden kengät lavalla, sain minä tuntea pienien jalkojen ja nyrkkien iskut ihan omalla paikalla. Näytös loppui huikeisiin taptutuksiin, ja samalla vauvakin rauhottui. Eli kyllä se tuli, kiitos vaan, ihan selväksi, että poika ei pidä Riverdancesta. Jos Riverdance on tylsää, niin joulu ilmeisesti ei ole. Poika nimittäin päätti, että nyt saa tämä uiminen riittää, ja hän lähteekin tästä joulunvietton. Poika syntyi myöhään jouluaattona, kaksi viikkoa etuajassa. "Hieman" epävireinen kouro tuli sairaalaan meitä synnyttäjiä viihdyttämään. Pistin kädet korville, kun tädit lauloivat oven toisella puolella joululauluja. Tiuskasin kätilölle, että tämä on ihan tarpeeksi kivuliasta muutenkin, ei tuonne enää tarvita kuoroa kiekumaan. Toisaalta ihan samasta asiasta kuorokin lauloi: pienestä poikavauvasta, joka syntyi jouluna hänkin. Kylläkin paljon alkeellisimmissa olosuhteissa ja ilman kätilön avustusta. Se joulu meni pientä nyyttiä ihmetellessä ja ihaillessa. Kotiin pääsimme tapaninpäivänä. Nyt "nyytti" on jo pitkä miehenalku, jonka kanssa otamme yhteen milloin mistäkin ja monta kertaa päivässä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että sulassa sovussa voimme katsella Riverdancea vaihtamatta kanavaa kymmentä kertaa. Toivossa on hyvä elää. Tekokuusi tänäkin vuonna! Kuusi näyttää "livenä" paljon paremmalta.

torstai 17. joulukuuta 2009

Stressitöntä joulua

Sain pari vuotta sitten ystävältäni tekstiviestin vähän ennen joulua. Viesti hymyilyttää vieläkin. Marttojen legendaarinen ohje kuuluu: siivoa kaapit vain, jos aiot viettää siellä joulun!

En ole kaappeja siivonnut tänäkään jouluna, enkä suostu joulusta stressaamaan. Koti on koristeltu, lahjat ostettu ja ensi viikolla käymme ostamassa vain jouluruoat. Vietämme joulun täällä Irlannissa, joten sekin vähentää stressiä. Jouluna matkustaminen, etenkin lentäminen, ei ole kivaa. Äidin tänne tulo toi joulun tullessaan, ja hän on ollut suurena apuna jouluvalmisteluissa.

Joulustressistä minulle tulee aina mieleen eräs joululomalle lähtöpäivä. Asuimme tuolloin vielä Lontoossa. Töissä oli ollut hirvä kiire koko viikon. Olin ruokatunnilla käynyt ostamassa pari kassillista herkkuja Suomeen vietäväksi. Töistä sain vielä viime minuteilla viinipulloja, suklaarasioita jne. Päivä oli niin kiireinen, että ostamani voileipäkin unohtui syömättömänä laukkuun. Mies soitteli töistään, että ei pääse lähteämään normaalia aikaisemmin. Niinpä tietysti! Edellisenä iltana olin tukenut junaratoja, tonttupukua ja lukemattomia lahjapaketteja matkalaukkuihin.

Olin juuri lähtemässä kotiin, kun törmäsin ulko-ovella käyttämämme taksifirman omistajaan. Hän antoi minulle raskaan, helskyvän pussin kiitokseksi yhteistyöstä kuluneena vuotena. "Tämä raskas pussi tähän vielä tarvittiikin", tuskailin mielesäni. Lähdin juoksujalkaa raahaamaan ostoksia, joululahjoja ja sitä pahuksen raskasta helisevää pussia päiväkotiin.

Poika siellä jo odotteli minua, ja ennen kaikkea matkaa Suomeen. Toivotin hyvät joulut hoitotädeille ja vilkuilin samalla kelloani. Vielä pitäsi ehtiä kotiin ja sitten oli tiedossa hitaasti etenevä matka ruuhkassa Heathrowin lentokentälle. Jonoja, tungosta, matkalaukkuja...

Lastasin pojan, kassit ja pojan varavaatelaukku rattaisiin. Juuri kun olin avaamassa ovea, tuli yksi "tädeistä" jouksujalkaa perääni, ja antoi ison laatikollisen pojan tekemiä joulukoristeita ja muuta taidetta. Voi ei, mitenhän tämä saadaan vietyä kotiin? Ulkona oli alkanut satamaan, kello tikitti, lento lähtestyi... Laatikon laitoin sadekuomun päälle, ja lähdimme kotia kohti.

Sata metriä ja kaikki hyvin, kunnes rattaiden pyörä osui kiveen ja laatikollinen pojan taidetta levisi ympäri jalkakäytävää. Samalla helisevän kassin ripa antoi periksi, ja pussissa olleet gini- ja viskipullot vierivät vesilätäkköön (siinäpä erittäin sopiva lahja naiselle: giniä ja viskiä, olisivat edes ostaneet viiniä). Poika purskahti itkuun ja halusi pois rattaista. Vesisade sen kuin yltyi. Pidin toisella kädellä kiinni hytkyviä rattaita ja toisella yritin pelastaa varmalta vesilätäkköön hukkumiselta lumiukkoa, joulupukkia ja kuusenkoristeita. Siellä vesilätäkössä sulassa sovussa uiskenteli nyt osa koristeista ja ne pahuksen viinapullot, kimalteilla hötstettyinä.

Ohikulkia loi minuun paheksuvan katseen...ja sanoma oli selvä: "sitä on sitten aloitettu joulunvietto hyvissä ajoin...ja vielä pieni lapsikin mukana!" Silloin minultakin pääsi itkut! Emme ikinä pääsisi Suomeen jouluksi.

En enää muista, miten matka Suomeen meni. Ilmeisesti mies ehti ajoissa kotiin. Pääsimme ruuhkista huolimatta kentälle ja koneeseen. Muistan vaan rättiväsyneen äidin, ympäriinsä levinneet taideteokset, huutavan lapsen ja tikittävän kellon. Unohtamatta niitä pulloja, jotka eivät edes menneet rikki siinä hötäkässä!

Stressitöntä joulunalusaikaa kaikille!

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Katolisessa kirkossa kouhuu

Lamaa käsittelevät uutiset eivät tunnut enää edes uutisilta. Lisää työttömiä, konkursseja jne. Kerrassaan masentavaa. Katolinen kirkko on myös päässyt viime aikoina uutisiin ja otsikoihin. Lohduttamaan työpaikkansa menettäneitä ja antamaan ihmisille toivoa paremmasta huomisesta? Niinhän sitä luulisi.

Ensin julkaistiin Ryan-raportti, joka käsittelee mm. joissakin kirkon ylläpitämissä laitoksissa tapahtunutta lapsien hyväksikäyttöä. Muutama viikko sitten julkaistiin Murphy-raportti, joka keskittyi Dublinin hiippakunnassa tapahtuneisiin lapsien hyväksikäyttöihin ja ennen kaikkea siihen, kuinka asiaan ei puututtu, vaikka valituksia tulikin.

Kuuntelin radiosta haastattelua, jossa vanhempi mies kertoi lapsuudestaan kirkon ylläpitämässä lastenkodissa. Vielä vuosikymmenienkin jälkeen hän herää öisin painajaiseen, jossa sängyn vieressä seisoo yksi papeista. Haastattelun loppupuolella mies purskahti itkuun ja kyyneleitä pyyhin minäkin poskiltani. Onneksi hän kuitenkin pääsi kaikesta kokemastaan huolimatta elämässään eteenpäin, perusti perheen ja kävi töissä. Vaimolleen hän oli kiitollinen kaikesta tuesta, ja siitä että hänellä oli joku jolle puhua. Vaitettavasti suuri osa aikuiseksi tultuaan kärsi ja kärsii edelleen mielenterveyshäiriöistä tai alkoholisoitui. Ihmissuhteiden somiminen on myös vaikeaa, kun luottamus on mennyt.

Aiheesta keskustellaan lehdissä, radiossa, televisiossa, kaduilla, keskustelupalstoilla jne. Kukaan ei tuskin pysy antamaan yhtä tyhjentävää vastausta, miksi hyväksikäyttö jatkui vuosikymmeniä.

En ole mikään asiantuntia, mutta löytyisiköhän se totuus seuraavia listaamiani tosiasioita yhdistelemällä?

1. Katoliset papit antavat selibaattilupausen, joka sotii täysin ihmisluonnetta vastaan. Kun normaali sukupuolten välinen kanssakäyminen on kielletty, siirrytään epänormaaliin. Olenkin suorastaan alkanut "kunnoittamaan" pappeja, joilla oli suhde "vain" taloudenhoitajan kanssa.

2. Englantilasten hallitessa Irlannissa Katolinen kirkko yritettiin nujertaa. Kun englantilaisista viimein päästiin eroon, kirkko pääsi valtaan. Uskallan väittää, että todellisuudessa kirkko hallitsi tätä maata. Hallitusta kyllä kritisoitiin, mutta kirkkoa ei.

3. Katoliset perheet olivat suuria ja köyhiä. Jos kylän arvostettu pappi tarjosi opiskelupaikkaa perheen pojalle (lapsi no 10) sisäoppilaitoksessa, ei asiaa tarvinnut paljon miettiä. Yksi suu vähämmän syötettävänä ja ilmainen koulutus lapselle. Lapsen mielipidettä tai myöhemmin koulussa viihtymistä ei kysytty.

4. Lasten oireiluun ei kiinnitetty huomiota samoin kun tänään. Get on with it-asenteella kasvatettiin suuret lapsilaumat.

5. Lastenkodin lapsilla ei ollut vanhempia tai läheisiä , joille asiasta valittaa. Valitettavasti epänormaalista tulee normaalia, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

6. Kirkon sana oli laki, ja ihmiset olivat täysin sokeita sille tosi asialle, että kirkkon sisällä voisi tapahtua jotain täysin uskonnon vastaista.

7. Oli perheelle kunnia-asia, että pojasta tuli pappi tai tyttärestä nunna. Liekkö aina ollut niin suuresta kutsumuksesta kysymys. Uskon, että osa syy heidän käytökseensa oli myös katkeruus.

8. Ne seurakuntalaiset tai vanhemmat, jotka uskalsivat avata suunsa, hiljenneettiin.

9. Mikäli papista alkoi tulla enemmän valituksia, siirrettiin hänet toiseen seurakuntaan, ja sitten taas toiseen.

10. Piispat suojelivat pappejaan, ja ennen kaikkea kirkkoaan, vaikka tiesivät mitä esiripun takana tapahtui. Kirkon mainetta ei, hinnalla millä hyvänsä, saanut pilata.

11. Valta ei sovi kaikille. Lapset olivat "isien" armoilla ja suljettu yhteisö oli otollinen ympäristö.

Jos tavallinen kirkossakävijä oli täysin sokea, niin jaksan ihmetellä eivätkö opettajat, lääkärit, poliisit ja muut "koulutetut" ihmiset huomanneet mitään?
Nyt etsitään syyllisiä. Pääministeri on pyytänyt anteeksi, samoin piispat. Paavikin on sanasensa sanonut. Valitettavasi kipuraha tai anteeksipyyntö eivät saa tehtyä tekemättömäksi.

Myötätuntoni on myös niiden pappien ja nunnien puolella, jotka ovat eläneet niin kuin ovat opettaneet ja tehneet elämäntyösä lähimmäistään rakastaen. Monia täysin syyttömiä on syytetty teoista, joita he eivät ole tehneet.

Eikö kuitenkin ne syylliset, jotka ovat edelleen elossa, pitäisi pistää vastuuseen teoistaan?
Ja ne, jotka tiesivät, mutta käänsivät asialle selkänsä? Uskon myös, että Vatikaanissa piilotellaan "pahimpia tapauksia".

Pahoittelen, että tämän päiväinen postaukseni on surullista luettavaa. Haluan kuitenkin tuoda esille asioita, jotka puhututtavat irlantilasia juuri nyt. Valitettavasi kaikki uutiset eivät aina ole miellyttävää luettavaa.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Terveisiä Turkkiin!

Blogini kautta olen tutustunut kerrassaan ihaniin ja mielenkiintoisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Monia uusia tuttavuuksia minulla on Turkissa. Meidän nuoret miesten hiuksia ei saa leikata ketkään muut kuin turkkilaiset parturit. Ovat tämän ihan itse päättäneet, koska ovat aina olleet tyytyväisiä tulokseen. Tiedän ainakin seitsemän turkkilaista parturiliikettä noin kymmenen kilometrin sätellää meiltä. Onkohan siellä Turkissa enää partureita ollenkaan, kun täällä heitä on niin monta? Partureiden kanssa jutellessa, näytää tarina olevan aina sama: tapasivat irlantilaisen tytön Turkissa, ja sitten päätyivät tänne naimisiin ja perustivat parturiliikkeen tai ovat siellä töissä. Pari viikko sitten huomasin, että kaupungissa on uusi turkkilaisia herkkuja myyvä kauppa. En valitettavasi ehtinyt käydä sisällä. Seuraavalla kerralla käyn ostamassa omenateetä kylmien talvi-iltojen lämmikkeeksi. Erikoisterveiset kaikille lukijoille Turkissa! Tämä parturiliike on ihan lähellä

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Kumpaan kirkkoon?

Lähdimme aamulla poikani ja äitini kanssa läheiseen kirkkon jumalanpalvelukseen.
Jos pitää valita, niin menen mielummin protestanttiseen kirkkoon. Katolisesta messusta en saa mitään irti. Kirkot ovat suuria ja sunnuntaisin täysiä. Lapsille ei ole pyhäkoulua, joten messussa on aika rauhatonta. Ajatuksiinsa ei siellä voi vaipua.
Lähellä oleva protestantti-kirkko on pieni ja tunnelmaltaan hyvin rauhallinen, koska lapset menevät pyhäkouluun. Mieheni puolestaan käy mielummin katolisessa messussa. Ulkopuolisesta saattaa tuntua oudolta, kun minä menen toiselle puolelle tietä pikku-kirkkoon ja mieheni toiselle puolelle isoon kirkkoon. Asiasta meillä ei ole koskaan riidelty. Pojat ovat kastettu Luterilaisessa kirkoissa, eikä miehelläni ollut mitään asiaa vastaan. He käyvät protestantti-kouluissa ja isä oli kouluvalintaan ihan tyytyväinen. Tässä maassa on kirkkojen välillä aikoinaan kiistelty ihan tarpeeksi, joten miellä ei näistä asioista tarvitse riidellä.
Kirkossa käyn silloin kun siltä tuntuu. Joskus menee pitkiäkin aikoja, että en käy ja sitten taas käyn useammin.
Irlantilaisista 80 % on uskonnoltaan katolilaisia ja vain 3 % protestantteja. Katolisessa kirkossa kouhuu juuri nyt. Kirjoitan siitä myöhemmin enemmän.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Aamulla aikaisin

Tänä aamuna mieheni auton piti olla autokorjaamolla klo 9.00. Lähdimme ajoissa liikkelle, sillä korjaamolle on vähän matkaa. Normaalisti olen aina ajanut tuota reittiä joko vesisateessa tai sitten pimeällä. Joskus suorastaan peläten, sillä mukaisella tiellä ei ole vesisateessa kiva ajaa, kun näkyvyys on mitä on. Kerrankin pääsin nauttimaan matkanvarrella olevista upeista vihreistä niityistä ja pelloilla käyskentelevistä lehmistä. Ei nimittäin ollut pimeä eikä satanut. Valitettavasti mutkaisen tien viereen oli vaikea pystähtyä ottamaa kuvia. ...mutta pubin pihaan voi aina pysähtyä. Emme kuitenkaan menneet ovesta sisälle. Vaikka irlantilainen aamiainen olisikin maistunut.
Taustalla häämottää kaupunki. Onkohan taas sadetta luvassa?
Talot täällä maalataan iloisilla väreillä ja ruoho on vihreää läpi vuoden.
Kohta lähden hakemaan mutaista poikaa ja hänen kaveriaan rugby-harjoituksista. Auton vuoraan sanomalehdillä ja mustilla jätesäkeillä.
Nuoremman jalkapalloharjoitukset ovat klo 14.oo.
Illalla ohjelmassa vielä pikkujoulu tuttavien kotona. Jos ihan rehellinen olen, niin mieli tekisi jäädä kotiin katsomaan X-factorin finaalia televisiosta.
Leppoisaa lauantaita kaikille!

torstai 10. joulukuuta 2009

Irlannin budjetti 2010

Irlannin budjetti julkaistiin eilen. Yllätyksenä ei tullut, että maan rahakirstu on tyhjä. Tyhjästä on paha nyhjästä! Ajattelin kantaa korteni kekoon ja autaa pääministeriämme Brian Cowenia ja hänen tiimiään. Näillä toimenpiteillä uskon valtion taloudenkin kohenevan nopeasti, ja mikä parasta ilman lakkoja:

Irtokoirien lunastusmaksu 150.00 Teillä ja asuntoalueilla kuljeskelee paljon irtonaisia koiria. Omistajalle helppoa, kun ei tarvitse viedä koiraa lenkille. Siitä vaan naapurin puutarhaan kakimaan. Nämä koirat pitäisi mielestäni viedä irtokoirille tarkoitettuun keskukseen, josta omistaja voi sitten lunastaa omansa reilulla satasella.

Koirankakan keräämättömyysmaksu 150.00 Täällä on koirankakkaa joka paikassa. Ei näytä kuuluvan maan tapoihin, että jos koira viedään ihan itse lenkille, myös jätökset korjataan ainakin jalkakäytävältä. Olen kyllä nähnyt varoituksia, että on rikos jos koira kakkii mihin sattuu, mutta eipä näytä tätäkään lakia kukaan valvovan.

Roskaamislaki 50.00 per roska Tyhjät muovipullot, tupakka-askit, karkkipussit jne.on kätevää heitää auton ikkunasta tienvarteen. Vahteja paikalle, ja valtion kassaan alkaa kertymään rahaa ja paljon.

Kiroilumaksu 5.oo per f-sana Irlantilaiseen lauseeseen kuuluu ainakin yksi f-kirjaimella alkava sana. Kiroilu on niin yleistä, että paikalliset eivät sitä edes itse huomaa. Nyt taisin iskeä varsinaiseen kultasuoneen. Kiroiluvahdit liikenteeseen, ja lapsilisiä ei tarvitse alentaa 16.00 Eurolla.

Ilman valoja pimeällä, sateessa, sumussa tai hämärässä ajamisesta 100.00 sakko Joka ikinen aamu törmään (siis lähes kirjaimellisesti) näihin teidenritareihin, jotka eivät saa, eivät sitten millään, autojensa valoja päälle.

Heijastinliivittömänä liikkumisesta pimeällä 50.00 sakko ja liivien pakkolunastus 20.00 Heijastinliivit on kyllä pimeällä must. Luulisi oman henkikullan olevan kaikille niin rakas, että haluaa näkyä myös pimeässä. Kiroiluveron lisäksi, tästä uudesta verosta, kertyy sievoinen summa valtion kirstuun.

Siitä vaan, Brian ja tiimi, uusia lakeja säätämään ja ennen kaikkea niitä valvomaan!

Tässä pääministerimme miettii, että mistäs vielä voisi säästää!

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Joulukorteista

Käsi ylös, joka ihan oikeasti tykkää joulukorttien kirjoittamisesta.
Aloitin urakan eilen, ja tänään sain kaikki ulkomaille, lähinnä Suomeen, lähtevät kortit kirjoitettua. Mietin taas kerran, että pitääkö ihan kaikille lähttää joulukortti. Tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse. Aion myös pistää muutaman e-kortin, sillä en jokunen osoite on päässyt hukkumaan. Vai pitäisköhän sitä siirtyä täysin e-kortteihin, ja unohtaa postin pitkät jonot? Toisaalta kyllä kortti on aina kortti, joten taidan jatkaa perinnettä ja vääntää Hyvät Joulut edellenkin ihan oikeaan joulukorttiin.
Ne ajat ovat ohi, jolloin mukana lähti kuva ensin yhdestä ja sitten myöhemmin kahdesta tontusta. Eipä taitaisi meidän murkku suostua poseeraamaan enää tonttulakki päässä.
Ensimmäinen joulukortti meille tulee aina ystäväperheeltä Suomesta. Tänä vuonna kortissa oli kaunis runo:
Mitä toivon lahjaksi? Maiseman lumisen taulun Mitä toivon lahjaksi? Kauneimman joululaulun. Mitä toivon lahjaksi? Ystävyyden taikaa. Mitä annat lahjaksi? Ystävälle aikaa.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Irlannin historiaa

Eikö Irlannissa käykkään Punta? Onko miehelläsi Britti-passi? Mitä, postilaatikothan ovat vihreitä, eikä punaisia? Miksi ei soiteta God Save the Queen?Arvatkaapas mistä nämä ihmettelijät yleensä ovat kotoisin? No, naapuri saareltapa hyvinkin. Kyllä kuulkaa niin vaan on, että 12 vuotta Englannissa asuneena voin sanoa, että maantiedon ja historian tunneilla suurin osa briteistä kyllä nukkui tai teki paperilennokkeja. Ja, sellainen tosiasia, että Irlannin tasavalta on ihan itsenäinen valtion eikä kuulu Isoon Britanniaan, tulee yhä monille briteille yllätyksenä.
Tässä Irlannin historiaa noin päällisin puolin.
Asutusta saarella on ollut sitten 8000 vuotta eaa. Kelttit sapuivat 600-150 eaa. Iirin kieli muovaantui omaksi kieleksi ja sitä käytettiin täällä, kunnes englantilaiset toisin päättivät.
Kertomuksen mukaan Pyhä Patrick saapui tänne 432 ja aloitti käännyttämään pakanoita kristinuskoon.
Viikinkilaivat rantautuivat Irlantiin 800-luvulla. Irlannin kuningas Brian Boru joukkoineen kukisti heidät vihdoin 1014. Kun viikigeistä oli vihdoin päästy eroon, alkoi tänne saapua englantilaisia. Tästä "vierailusta" tulikin pitkä ja verinen. 1171 englantilainen aatelisherra Strongbow julistautui Irlannin ylilordiksi.
Normannien muutton lisääntyessä Irlantiin, britit halusivat tehdää selvän eron alkuperäisväestön (siis irlantilasten) ja siirtolaisten välillä. Kilkennyn laki tuli voimaan 1366, jossa kiellettiin kokonaan irlantilaisen kulttuurin vaaliminen sekä avioliitot siirtolaisten ja alkuperäisväestön välillä.
Englantilaiset eivät todellakaan kohdelleet irlantilaisia silkkihansikkain. Katollisten maat annettiin protestanteille (siis englantilasille), eikä irlantilaisilla ei ollut mitään oikeuksia. Katollinen kirkko yritettiin tukahduttaa, samoin iirin kieli. Perunaruton aikana (1845-49) maassa kuoli miljoona ihmistä nälkään ja 2 milj lähti, lähinnä Ameriikaan paremman leivän toivossa, nälkää pakoon. Mitä tekivät maan hallitsijat = englantilaiset. Eivät paljon mitään. Joivat posliinikupeistaan teetä ja antoivat kansan kuolla nälkään.
Vastarintaakin irlantilaiset yrittävät, mutta pitkään yritykseksi se jäikin ja kapinalliset pääsivät hengestään. 1800-lopulla vastarintaliikeitä alkoi kuitenkin muodostua enemmän. Vaikka 1916 suunniteltu Pääsiäiskapina tukahdutettiinkin, ei irlantilaisten nationalismiä saatu sammutettua. 1918 äärinationalistisin Sinn Fein- puolue nappasi voiton parlamenttivaaleissa ja perusti oman parlamentin Dail Eireannin ja samalla julisti itsenäisen Irlannin Tasavallan. Tästä englantilaiset "riemastuivat" ja syttyi verinen sissisota.
1921 allekirjoitetiin rauhansopimus. Sopimuksen mukaan Irlannista tuli itsehallinnollinen vapaavaltio (brittiläisenä dominiona), MUTTA kuusi pohjoista kreivikuntaa jätettiin tuon sopimuksen ulkopuolelle. Nämä kuusi kreivikuntaa muodostavat Pohjois-Irlannin, joka tänä päivänäkin kuuluu Isolle-Britanialle.
Vapaavaltio ei kuitenkaan ollut kaikkien irlantilaisten mieleen. Sisällissota vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten välillä kesti vuoteen 1923 ja osittain vielä sen jälkeenkin. 1932 Fianna Fail-puolueen johdolla maa sai uuden perustuslain ja maasta alettiin käyttää Irlannin vapaavaltion sijasta nimeä Eire = Irlanti.
Toisen maailman sodan aikana Irlanti pysyi puoluettomana, vaikka edelleen oli osa Brittiäistä Kansainyhteisöä. Viimeinen side Isoon-Brianiaan katkesi vuonna 1946, kun Irlanti erosi Brittiläisestä Kansainyhteisöstä.
IRAn toiminta menneinä vuosina liittyi juuri näihin kuuteen kreivikuntaan ja niiden kuulumisesta Irlannin Tasavaltaan. Uutiset Pohjois-Irlannista olivat vuosikymmeniä verisiä, kun tasavaltalaiset (katolliset) ja monarkian kannajat (protestantit) ottivat yhteen.Yhteenottoja tapahtui nimenomaan Pohjois-Irlannissa.
Minulta kysytiin usein, että miten tohdit edes mennä sinne Irlantiin, kun siellä soditaan. Elämä Irlannin tasavallassa oli rauhallista. Pitää muistaa, että vain hyvin pieni prosentti tavallisista tasavallassa asuvista irlantilaisista kannatti IRAn toimintaa.
Itse asuin Lontoossa silloin, kun IRA (valitettavasti) oli vielä voimissaan. IRAn sai toiminnallaan aikaan lisää vihaa, sekasortoa ja täysin viattominen ihmisten turhia kuolemia. Onneksi ne ajat ovat nyt ohi.
Toivon todella, että Pohjois-Irlannin yhteishallinto tulee toimimaan tulevaisuudessakin ja rauha säilyy.
Syy tähän historiasta kertovaan postitukseen, on se että Irlantia ja irlantilaisia on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä mitään maan historiasta. Ehkä tämä postitus selventää myös sitä, miksi suhteet naapuri saareen eivät aina ole olleet niin lämpimät.
Irlannin historiaa lukiessa tulee pakostakin mieleen yksi, meille kaikille tuttu maa, tuolla pohjoisessa ja sen historia. Oletteko samaa mieltä?

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

6.12

Itsenäisyyspäivää en tänään erityisemmin juhlinut, mutta mielessäni ajattelin seuraavaa:
  • olen ylpeä siitä, että olen suomalainen.
  • olen kiitollinen siitä, että Suomi on vapaa maa. Siellä oli hyvä kasvaa aikuiseksi.
  • taidan olla niitä nuorimpia suomalaisia, joiden isä taisteli rintamalla neljä vuotta. Isän kanssa en koskaan noista ajoista päässyt kunnolla keskustelemaan, sillä hän kuoli kun olin 15 vuotias. Olen lukenut Tuntemattoman Sotilaan varmasti viisi kertaa. Miksi? Sitä lukiessa tunnen, että voin edes vähän ymmärtää mitä, silloin kovin nuori isäni, noina vuosina koki. Olen hänestä erittäin ylpeä!
  • olen myös hyvin ylpeä äidistäni, joka oli Lotta. On vaikeaa kuvitella, mitä kaikkea nuori Lotta joutui näkemään ja kokemaan. Surullista oli myös se, että äidin koti jäi rajan taakse. Nuo kokemukset ovat tehneet hänestä vahvan ja ymmärtäväisen ihmisen. Äiti osaa pistää asiat tärkeysjärjestykseen, ja hänellä on tervettä maalaisjärkeä vaikka muille jakaa.

Hyvää Itsenäisyyspäivää teille kaikille!

lauantai 5. joulukuuta 2009

Maahockeytä vesisateessa

Tämän päivän postaus piti oleman hyvin asiapitoinen ja käsitellä Irlannin historiaa. "Juttu" oli jo lähes valmis, mutta torstai-illan firman joulujuhla ja koulun eiliset myyjäiset sotkivat suunnitelmani. Tänään sitten meillä on pelattu maahockeytä ihan urakalla. Isoveli lähti joukkueineen kohti Dublinia jo aikaisin aamulla. Toivottavasti pitkä matka palkiitiin voitolla. Olisihan tuo voinut vanhalle äidilleen edes tekstarin laittaa... Pikkuveli puolestaan pelasi kaatosateessa toista alakoulua vastaan täällä kotona, ja raukat hävisivät. Tyttöjen vika, sillä heidän joukkuessaan oli vain kolme poikaa ja loput tyttöjä. Vastapuoli oli poikajoukkue. Eivät olleet muuten järjestäjälle tästä sanoneet! Nyt olenkin sitten saanut kuulla (jälleen kerran) miten surkeita pelaajia tytöt ovat. No, ei poika ihan väärässä ollut, mutta tämän tiedon pidän ihan itselläni. Poika teki muuten joukkueensa aikokaisen maali, mutta se ei riittänyt voittoon. Maahockey harjoituksia on tässä talossa neljät viikossa. Mukavan nopeatempoinen peli, jossa kunto kasvaa. Minä puolestani lähden illalla suomalaisen ystäväni luokse pikkujoulun viettoon. Ainakin joulutorttuja, pipareita ja piristävää seuraa luvassa. Entisiä työkavereita on aina mukava nähdä. Miehiä ei paikalle sallita, ja suomea pitää ostata, että kutsun saa! Otan tuolta kätköistäni pari levyä suklaata viemisiksi. Mukavaa lauantaita teille kaikille täältä vesisateen keskeltä! Maahockeyta pelataan käyrällä mailalla. Hammas- ja säärisuojat ovat must!

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Olis vähän kiire

Lähikaupassa tulee piipahdettua useasti viikon aikana. Henkilökuntakin on tullut tutuksi. Tänään minulla oli lievästi sanottuna kiirus, ja tietöiden ja surkean sään takia olin jo valmiiksi myöhässä. Kenelläkään muilla ei sitten ruokakaupassa ollutkaan kiire, ei sitten mihinkään. Viidestä kassasta onnistuin valitsemaan sen hitaimman. Kassaneiti (tai siis rouva) on aina yhtä iloinen ja puhelias. Olen ihan varma, että hän on koko ikänsä asustanut kaupan lähistöllä, sillä hän tuntee KAIKKI asiakkaat. Siis ihan kaikki. Minua edeltäneen miehen kanssa juttua riitii ja riitti ja riitti. Ja kun vihdoin tuli maksamisen aika, alkoi minun kärsivällisyyteni olla jo lopuillaan. Eikö mitä, mies otti kolikkopussin taskustaan (siis pienen muovipussin, joka oli täynä kolikoita). Siinä sitten laskettiin, ja vihdoinkin oli 25.30 koossa. Huokasin jo helpotuksesta, kun kassaneiti iloisesti ilmoitti että voi hän vaihtaa ne loputkin kolikot seteleiksi. Taskusta löytyi vielä toinenkin pussi, ja siinä juttelun lomassa (entisen työkaverin vaimon kuulumiset käytiin tässä vaiheessa läpi) laskettiin pennosia. Mies lähti tyytyväisenä seteleidensä kanssa kotiin. Minä sitten hampaitani kiristelen, yritin jotain hymyntapaista. Odottelin kassini kanssa, että pääsisin pakkaamaan ja ulos. No, eihän se nyt ihan niin mennyt. Kaksi naista ilmestyi paikalle esittelemään suruvalittelujaan kassaneidin vanhan tädin kuoleman johdosta. Minä sinä vilkuilen kelloa, mutta sillä ei näytänyt olevan vaikutusta jutusteluun. Päästiin maksuvaiheeseen, ja kassa minulle kertomaan, että kyllä on hirveä päivä kun esimieskin sairastui, eikä kaupassa ole ketään vastaavaa töissä. Mumisin jotain ja juoksin pois paikalta... Seuraavan asiakkaan kanssa kuului, jo iloinen liverrys naapurin syntymäpäivistä... Miten jotkut voivatkin olla aina juttutuulella? Nimimerkillä Silloin Tällöin Tuppisuu Tässä lähikauppa jouluvalaistuksessa Pukki putoaa hetkellä millä hyvänsä

tiistai 1. joulukuuta 2009

Kangaspuilla

Sunnuntain postituksessa mainitsin, että suvustamme löytyy todella taitavia kutojia: Sain lahjaksi tädiltäni yli viisi metriä kaunista mattoa. Tästä tulee kaksi mattoa uuteen vierashuoneeseen. Sopii hyvin puulatialle, vai mitä? Poppana on myös tädin kutoma: Tässä tämä kerrassaan upea valoryijy. Paikka vielä hakusassa. Tätä ei pistetä mihinkään huomaamattomaan paikkaan.
Lisää mattoja....
Poppana löysi tiensä ryjyksi:
Saman taitavan tädin töitä. Tämän ryijyn paikka on yläkerrassa.
Äitikin on aikoinaan viettänyt tunnin jos toisenkin kutomapiirissä:
Onneksi talossamme on paljon tilaa näille upeille ryjyille, poppanoille ja matoille.
Kiitokset maton ja valoryijyn kutojalle mieluisista joululahjoista!

maanantai 30. marraskuuta 2009

Maanantain mölinöitä

Olenkohan tulossa vanhaksi, kun tuo pikamatka Suomeen veti ihan naatiksi! En edes lenkille saanut itseäni pakotettua tänä iltana. Täällä on muuten kylmempi kuin Helsingissä. Aamulla oli auton ikkunat jäässä. Paikalliseen tapaan nakkasin lämmintä vettä ikkunoille. Ihan täysin irlantilainen en ole. He nimittäin kaatavat vedenlämmittimestä kiehuvaa vettä suoraan autonsa ikkunoihin. Talvi on tullut, ei sille voi mitään! Uutisissakin varotettiin aamulla liukkaista teistä. Sisälläkin on viileä. Ei näitä irlantilaisia taloja ole rakennettu kylmiä kelejäsilmällä pitäen. Äiti muuten pisti heti toimeksi ja hemmotteli meitä lätyillä. Pojat söivät hyvällä ruokahalulla ja minäkin sain osuuteni. Niin, ja on meillä käynyt vieraitakin (tai siis hyvinkin tuttuja naapurin poikia ). Tyttöjä ei ole vielä näkynyt. Tässä todistusaineistoa eteisestä: Täytyy tähän lisätä, että olemme asuneet tässä talossa viisi vuotta. Ensimmäisen vuoden seisoin kädet puuskassa, kaulimella varustettuna, oven edessä ja luennoin siitä, että meille ei tulla kengät jalassa sisälle. Nalkutukseni likaisita kengistä on mennyt perille. KUKAAN ei tohdi edes yrittää tulla sisälle kengät jalassa. Naapurin äiti oikein ihmetteli, että heidänkin kurakenkäiset pojat ottavat lenkkarinsa käskemättä pois. Olen huomannut, että tekevät nykyisin samoin myös kotonaan. Tämä kenkien poisotto taitaa olla näitä suomalaisia erikoisuuksia!

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Terveisiä Suomesta!

Enpä ole koskaan aikaisemmin käynyt yhtä pikaisella vierailulla Suomessa. Lähdin täältä perjantai aamuna, ja lauantaina olin takaisin kotona jo 20.00. Vaikka vähän väsyttävä tuo matka olikin, tulos oli mitä parhain. Äitini tuli mukanani tänne ja viettää joulun kanssamme. Ruokakaupasta ehdin hakea ruisleipää, suklaata yms. välttämätöntä. Perjantai-ilta kului sitten mukavissa merkeissä sukulaisten kanssa. Söimme hyvin, juttelimme niitä näitä ja samalla juhlimme äitini syntymäpäivää. Yö serkun luona, ja seuraavana aamuna lennot takaisin Irlantiin. Voi kun pian saisimme edes yhden suoran lennon täältä Suomeen. Täällä kertaa vaihdoin konetta Lontoon Heatrowissa. Sain mukaani Suomesta aivan ihanan maton ja valoryijyn. Kuvaan ne tässä viikolla, ja esittelen teillekkin. Suvusta löytyy kerrassaan taitava kutoja, jonka upeta ryijyjä ja mattoja olen saanut usein lahjaksi. Maanataina etsimme sitten sopivan paikan valoryyjylle olohuoneesta. Vasara ja naulat ovat jo valmiina! Matto päätyy luultavasti uuden vierashuoneen lattialle. Hattaraa vai pumpulia?
Englannin rannikkoa ilmasta
Kiersimme ympyrää Lontoon yläpuolella 30 min. Yllätyn aina uudestaan, kuinka suuri kaupunki se onkaan.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Viisi minuuttia kestänyt ikävä Lontooseen

Ystäväni vietti tyttärensä kanssa viime viikonlopun Lontoossa. Olivat ehtineet kahden päivän aikana nähdä ja kokea paljon. Kierros oli alkanut London Eyestä, josta hyvällä säällä näkee kauas. Sen jälkeen oli ihailtu katutaiteilijoita. Matka oli jatkunut kävellen Westminsterille, ja päälle vielä jokiristeily Thamesillä. Buckinhamin palatsiakin he olivat ehtineet käydä ihailemassa.
Toinen päivä oli pyhitetty tiede- ja luonnonhistorian museoille.

Itse kuljin mielessäni kierroksella mukana, ja sateisen ja suorastaan tylsän viikonlopun jälkeen kaipasin naapurisaarelle. Siellä ei olisi tylsiä viikonloppuja, ei. Erillaisia museoita, nähtävyyksiä, tapahtumia, konsertteja, näytelyitä ja aina mielekästä tekemistä. Jos ei muuta niin aina vois mennä Richmond Parkiin, jossa usein kävimme sunnuntaisin ulkoilemassa.

Mielessäni näin itseni ihailemassa Regent Streetin näyteikkunoita ja sen jälkeen piipahdusta Victoria & Albert museoon. Sitten vaeltelua Harrodsin ruokaosastolla jne. Kokonaista viisi minuuttia kaipasin Lontooseen, kunnes heräsin ja muistelin miksi Lontoosta halusin, suorastaan hinkusin pois.

Aloitetaanpa tuo keirros alusta. Ensin 10 min kävely asemalle. Travel Card maksaa maltaita! Odottelen junaa, joka viimein saapuu asemalle täpötäytenä kuten aina. Pääsen kuin pääsenkin sisälle. Istumapaikasta en edes haaveile, joten laukussa oleva sanomalehti, jää jälleen kerran, lukematta. Vieressä seisova mies on unohtanut (vai onkohan koskaan muistanutkaan) käydä suihkussa ja aromit ovat sen mukaiset. Kivahan tässä on seisoskella, ja yritää olla hengittämättä nenän kautta. Seuraava pysäkki. Eiköhän sieltä vaunun perältä rouva (viiden ostoskassin kanssa) yritä päästä ulos. No, vedän vatsani sisään ja yritän tehdä tilaa. Ai, joku astui varpailleni. Ei se mitään...

Viiden pysäkin jäkeen (tiedän olenhan laskenut ne monta kertaa) olen vihdoin Waterloon asemalla. En tietenkään yksin, vaan paikalla on tuhansia muitakin matkustajia. Tunneleiden kautta meroon tai siis tubeen. Kaikilla on kiire, joten minäkin lisään vauhtia. Tässähän tulee ihan hiki... Liukuportaita alas, käytäviä, lippu sisään (tämä oli ennen Oyster-korttin aikakautta) ja portit aukeavat. Mitä Bakerloo Line on suljettu? Päässäni oleva metrokartta kehottaa menemään Northern Linellä Leicester Squarille ja siellä vaihto Piccadilly Linelle. Taas tunneleita.. Niissä muuten on aina yhtä tunkkainen Lontoon Metron haju. Pariisin Metrolla on sitten taas oma hajunsa. Päädyn Piccadilly Circukseen, niin kuin moni muukin.

Regent Streetillä en todellakaan ihaile näyteikkunoita. Joku tuuppii edestä, toinen takaa ja sivulta kiireinen liikemies vetää minua salkullaan kylkeen. Olkoon näyteikkunat. Lähden nauttimaan Victoria & Albert museosta. Missä se bussipysäkki on? Hyppään bussiin, joka on kuinkas muuten, täynä. Museon edessä huomaan yllätys, yllätys, muutama muukin on ajatellut vierailua sinne juuri nyt, tänään. Kiva tässä taas jonottaa... Ja Harrodsin ruokaosaston saa unohtaa. En ole turisti, en ole rikas, enkä tosiaankaan aio raahata kotiin herkullista leipää tai kakkua, sillä voin taata, että se on täysin littaantunut kassini pohjalle ennen kuin avaan kotioveni. Niin, ja jos ihan totuudenmukaisen kuvan haluatte viimeisistä vuositani Lontoossa, voitte tuohon lisätä lastenrattaat, joissa istuva lapsi haluaa vessaan, NYT HETI!

Se siitä Lontoon ikävästä!

Lontoossa vierähti 12 vuotta. Paljon olisi jutunjuurta sieltäkin. Jos teitä kiinnostaa, niin pistäkääpä kommenttilootaan viesti. Voin sitten aina välillä kirjoitella niistäkin ajoista!

tiistai 24. marraskuuta 2009

Ostoksilla Tescossa

Suomessa lomaillessani tiiraan maitohyllyjä tarkaan. On laktoositonta maitoa, jugurttia, rahkaa, kermaa jne. Olin jo luopunut toivosta, kunnes kerran Tescossa luulin että joku yrittää juksata minua. Hyllyssä oli laktoositonta maitoa. Olit silmälasit pois nenältäni, pyyhin ne huolellisesti ja panin takaisin nenälleni. Kyllä "lactofree" sanottiin purkin kyljessä, ja vieressä vielä kuva ystävällisen näköisestä lehmästä. Jos ympärillä ei olisi ollut niin paljon ihmisiä, olisin tanssinut purkin kanssa käytävän päästä päähän. Siis vihdoinkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, voin juoda (ottamatta mitään tabletteja) maitoa!
Aluksi maitoa sai vain englantilaisesta Tescosta, mutta nyt sitä näyttää olevan myös muissa suuremmissa supermarketeissa. Ei ikään enää kuvottavaa soijamaitoa!
Hapankorppuja löytyi alkuun myös vain Tescosta. Miksi muuten suomalaisissa tuotteissa pitää aina olla tuo Finn-jotain?
Vielä, kun saisi Fazerin suklaata, salmiakkeja ja xylitol-purkaa, niin voi poijat olisin onnellinen!


maanantai 23. marraskuuta 2009

Lisää tulvan tuhoista ja opettajien lakko

Työpaikkani keittiöstä pitää huolta puolalainen nuorimies. Perjantaina sain sähköpostin, jossa sanottiin että hän ei pääse toimistoomme tulvan takia. Tänään hän sitten tuli toimistoon allapäin. Perjantai aamuna heitä odotti ikävä yllätys: keittiö ja olohuone olivat veden vallassa. Eikä siinä kaikki, auto oli myös veden alla ja täysin käyttökelvoton.Vielä tänäkin aamuna lattilla oli ollut lammikko. Vuokraisäntä oli muutanut heidät toiseen asuntoon, ja nyt alkaa sitten vakuutusyhtiön kanssa kädevääntö autosta. Sateen ovat täältä vihdoinkin loppuneet. Onneksi! 18000 taloutta on ilman vettä tälläkin hetkellä. Kuulemma korjaustöissä menee ainakin viikko, luultavasti paljon kauemmin. Kouluja on suljettu, yksi kaupungin sairaaloista on pahasti vaurioitunut, yliopisto on kiinni viikon yms. Vanhempi pojista oli koulussa 30 min, kun veden tulo loppui ja kaikki oppilaat lähetetiin kotiin. Huomenna sitten on vuorossa opettajien lakko, ja kaikki maan koulut ovat kiinni. Palomiehet, valtionvirastoiden virkailijat, sairaanhoitajat jne olivat myös menossa lakkoon, mutta nyt tulvien takia ovat ainakin osittain peruneet lakkonsa. Sympatiat yksityisensektorin työntekijöiltä ovat vähissä. Irlannissa, kun valtion leipä ei suinkaan ole pitkä mutta kapea. Ei, se on pitkä, lihava ja hyvillä eduilla maustettu. Ja ketkä täällä aina lakkoilevat? No, valtion työntekijät tietysti. Kulunut lukukausi ainakin yläkoulussa on ollut lähinnä huono vitsi. Kun valitin luokanvalvojalle jatkuvista "vapaatunneista" (opettaja joko sairas, valvomassa kouluaisten retkä tai kokeita, koulutuspäivillä jne.) minua kehotettiin soittamaan kansanedustajalleni. Kuulemma tässä on nyt säästötoimenpiteiden tulos. Ja jopa minunkin lapseni kärsii, kun valtion ei anna kouluille tarpeeksi määrärahoja. Vai olisikohan se totuus kuitenkin opettajien palkoissa ja eduissa? Kaikesta ei voi opettajatkaan syyttää valtion säästötoimenpiteitä. Pitääkö matematiikan opettaja pistää valvomaan viikon kestävää leirikoulua, kun sijaista ei saa ottaa? Entäs sitten nämä ainaiset opettajienkokoukset? Jos koulu loppuu oppilailta klo 13.20 keskiviikoisin, eikö kokouksia voi pitää silloin? Eipä tietenkään. Perjantai on paljon mukavampi päivä pistää koulu aikaisin kiinni. Yksi opettaja on huippu-urheilija, ja siitä johtuen käy koululla suurin piirtein kääntymässä, kunnes lähtee taas kilpailuihin. Yhdellä opettajalla on "ongelmia" (viimeiset 10 vuotta), mutta hän on ilmeiseti edelleen työkykyinen parin viikon pätkissä ja sitten taas sairaslomalla. Englannin opettaja oli juuri Saksassa oppilaiden kanssa, joten englantiakaan ei ole opiskeltu pariin päivään lista jatkuu loptuttomiin. Mutta hyväntekeväisyys viikko pidettiin (ja silloin ei opiskella juuri ollenkaan). Ihan hyvä ja tärkeä asia, mutta kun arvokkaita tunteja on mennyt "harakoille" enemmän kuin tarpeeksi, niin luulisi että tuon viikon olisi voinut lyhentää pariin päivään. Nyt sitten opettaja ovat menossa lakkoon, joten taas menee yksi koulupäivä hukkaan. Yläkoulun opettaja tekee vuodessa 7 kuukautta töitä ja on 5 kk palkallisella lomalla. Työpaikka on turvattu hoitipa hommansa erinomaisesti tai sitten vähän sinnepäin. Oikein myötätunnonkyyneleitä täällä vuodattelen... Alakoulussa kokoustetaan myös ahkerasti, ja koulu pistettiin kiinni perjantain taas kerran klo 12.00. Opettajien koulutuspäiven ajan koulu on kiinni, ja vanhempienvartinkin takia lapset pistettään ulos normaamlia aikaisemmin. Pari vuotta sitten yhden kouluvuoden aikana oli seitsemän opettajien koulutuspäivää (lue koulu kiinni.) Ja koska etenkin yläkoulussa opetus on mitä on, niin me vanhemmat joudumme sitten palkkaamaan kotiin opettajia paikkaamaan lorvittuja tunteja. Tottakai vastuuntuntoinen nuori osaa itse vapaaehtoisesti etsiä tietoa ja lukea oppikirjoja. Näitä vastuuntunoisia kun vaan ei ainakaan asu meilläpäin. Yksiyistunnit maksavat 30-40 Euro per tunti ja ovat erittäin (ihmekkös tuo) suosittuja. Eikä onglema ole vain tässä yhdessä yläkoulussa, sama meno näytää olevan joka puolella. Ups! Tulipas vaadottua. Englannin koululaitosta ja sen epäoikeudenmukaisuutta katsottuani luulin, että täällä homma hoituu paremmin. Alakoulussa ehkä, mutta yläkoulun suhteen olen kyllä enemmän kuin pettynyt. Se siitä sateenvarjosta.

lauantai 21. marraskuuta 2009

Suklaa-kaurakakkuja


Tänään teki mieli leipoa jotain hyvää. Jotain joka valmistuu nopeasti.
Tässä teillekkin ohje. "Raati" sanoi, että maisuivat hyviltä.
  • 150g vehnäjauhoja
  • 75g kauraryynejä
  • 125g voita tai margariiniä (huoneenlämpöinen)
  • 1 kananmuna
  • 1 tl vaniljasorkeria
  • 125g sokeria
  • 125g suklaarouhetta
  • 1 tl leivinjauhetta
  1. Lämmitä uuni, 190 astetta
  2. Vaahdota sokeri ja voi/margariini.
  3. Lisää sekaan kananmuna ja vatkaa.
  4. Lisää jauhot (joihin on listätty leivinjauhe), kauraryynit ja suklaarouhe.
  5. Nosta teelusikallisia nokareita taikinaa leivinpaperilla päälystetylle pellille. Jätää väliin tilaa, sillä kakut leviävät paistettaessa.
  6. Paista kakkuja noin 10-15 min, kunnes kauniin vaaleanruskeita. Anna jäähtyä kuumalla pellillä noin 5 min.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Tulvan tuhoja

Kaupungin keskusta näytti tänä aamuna tältä Mitenkähän kuski pääsi autostaan pois? Uimalla varmaan.
Tämän kuvan nappasin työmatkalla. Pubin oven eteen oli laitettu yöksi hiekkasäkkejä estämään
veden sisäänpääsyä.
Tämän ja nuo kaksi ensimmäistä kuvaa löysin netistä. Kuvajaa: Padraig Mor
Aamulla aurinko paisoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tälläkin hetkellä useat taloudet ovat ilman vettä. Yksi kaupungin sairaaloista, joka sijaitsee joen läheisyydessä, kärsi suuria vaurioita. Potilaita jouduttiin siirtämään ylempiin kerroksiin vettä pakoon. Teitä on edelleen poikki.
Valitettavasti huomiseksi on taas luvattu sadetta...
Täällä meidän mäellä ei ole mitään hätää. Vettä tullee ja menee ja takapihalla on kaksi saavillista vessavettä, jos vedet menevät poikki. Kaupassa käydessä huomasin ihmisten hamstraavan vesipuolloja. Pitäisiköhän minunkin...

torstai 19. marraskuuta 2009

Saavilla vettä ja maansuru

Tuli tässä mieleen aamulla töihin ajellessa, että pitäisiköhän minun vaihtaa Blogini nimi. Vihreätniityt työmatkani varrella näyttivät tänä aamuna lähinnä harmailta. Vettä tuli vaakatasossa joka ilmansuunnasta, ja tuuli tarttui välillä autoon niin, että luulin että kohta lennetään! Tuulilasin pyyhikijätkään eivät tahtoneen pärjätä satelle. Hauskinmman Bloginimen on mielestäni keksinyt Sirikko: Lapiolla Hiekkaa. Minä ajatelin, että mitäs jos tylsältä kuulostava "Elämää Vihreällä (tai siis tällä hetkellä harmaalla) Saarella"-nimi vaihtuisi uuteen, ja ai niin totuudenmukaiseen, Saavilla Vettä. Jään miettimään asiaa. Jos ei Irlannin kansaa ole tarpeeksi rankaistu parina viime viikkona vesisateella, niin eilinen jalkapallo-ottelu sai ihmiset lopullisesti masennuksen valtaan. Lippua Etelä-Afrikassa pidetäviin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin ei tullut. Jopa minä (enkä ole koskaan väittänyt olevani mikään jalkapallofani), näin omilla silmilläni että Ranskan Thierry Henry pelasi käsipalloa. Uutisissa sanottiin, että Henry oli kertonut asiasta tuomarille, joka oli tokaissut pelaajalle, että sinä et ole tuomari. Arvatkaapas mistä tuomari oli kotoisin? No Ruotsista. Toivottavasti tuomari ei ole lähiaikoina suunnittelmassa Irlannissa lomailua, sillä voin taata että hän ei ole tänne tervetullut. http://www.iltalehti.fi/jalkapallo/2009111910628513_jp.shtml Yllätyin muuten itsekkin siitä kuinka vihaiseksi tuosta maalista tulin. Meillä kun jalkapalloa pelataa, eletään, kommentoidaan ja katsotaan, niin huomaan että "aivopesu" on tehonnut ja minunkin verenpaineeni hyppäsi huppulukemiin ranskalaisten maalin takia. Onko minun vähitellen tunnustettava itselleni , että ihan oikeasti istuin ja katsoin lähes kokonaisen jalkapallo-ottelun? Pitäisiköhän käydä juttelemassa jonkun valotakkisen ammati-ihmisen kanssa näistä tuntemuksistani? Tästä viime päivien vesisateista vielä sen verran, että täällä tulvii ja pahasti. Nousuvesi sitten vielä pahentaa tilannetta. Paikallisuutisissa kerrottiin jumiin jääneistä autoista ja kodeistan evakoiduista ihmisistä. Kaupungin keskustaan odotetaan myös vedenpaisumista. Joen ja sen haarojen halkomaan kaupunkiin eivät päiväkausia kestävät rankkasateet sovi. Toivottaan, että pahimmilta vahingoilta vältytään... ja yläkertaan semmoisia terveisiä, että hanan voisi kääntää kiinni. Nyt heti! Tässä minun vesimittarini. Toinen saavi on jo täynä vettä, ja toinen puolillaan.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Pubiin

Irlanti, pubit ja Guinness kuuluvat yhteen. Laskeskelin tässä, että noin 20 min kävelymatkan päässä meiltä on kuusi pubia. Lähipubiin en ole koskaan jalallani astunut, ja luulen että en tulevaisuudessakaan tule siellä iltojani viettämään. Sanotaanko nyt diplomaattisesti näin, että en ehkä viihtyisi vaikioasiakkaiden parissa. Pubi onkin saanut epävirallisen lisänimen "The Flying Bottle" = Lentävä Pullo. Ehkä tuo kuvaa minkälaisesta paikasta on kysymys. 200 metriä "Lentävästä Pullosta" on sitten toinen pubi, josta ei sekään ole mieleiseni. Se on aivan liian iso, ja pubiksi jotenkin liian valoisa. Sisustus oli pitkään kulunut ja ei-pubimainen. Valitettavasti viime vuotinen remontti ei parantanut viihtyvyyttä, ei sitten yhtään. Siellä eivät kutenkaan pullot lennä! Lauantaisin paikalla on yleensä bändi, joten jos musiikki ja seura ovat kohdallaan, niin voisin sielläkin iltaani istua (kunhan muistan olla katselematta ympärilleni). Jos taas suuntana on meidän kylä (joka kyllä mielestäni ei ole ollut mikään kylä enää vuosikymmeniin), siellä onkin sitten enemmän valinnan varaa. On pari trendikästä pubia. Yksi kantakuppila, joka vakiasiakkaiden kauhuksi ja suureksi suruksi läpikävi kasvojenkohotuksen ja siinä rytäkässä asiakaskuntakin vaihtui. Vähän varttuneemallekkin väelle on oma pubinsa. Tämä pubin on minusta on malli esimerkki irlantilaisesta pubista. Yhdessä nurkassa on takka, musiikki ei soi liian kovalla, joten pöydän toiselle puolelle ei tarvitse huutaa. Se on muutekin kivan sokkeloinen, oikea kunnon perinteinen pubi, jossa soitetaan irlantilaista musiikkia parina iltana viikossa. Ne ajat ovat ohi, jolloin työpäivän jälken pistäydyttiin tuopille kantapubiin kotimatkalla. Autolla, kun liikutaan pitää olla tarkkana että ei Drink & Drive. Sakot rapsahtaavat, ja kortti menee nykyisin nopeasti. Puhalluskokeetkaan eivät ole enää harvinaisia. Toisin oli ennen. Etenkin maasedulla ei pubi-illan jälkeen mietitty promilleja. Kotiin oli päästävä, joten autonratiin vain... Tupakointi muuten pubeissa kiellettin jo 2004. Tupakoijille onkin rakenettu jos jonkinmoisia katoksia ja usein vielä lämmityslaitteilla varusttetuina. Kukapa sitä ulkona sateessa.... Harvaanasutuilla alueilla pubin lakkauttaminen on yhtä surullinen tapahtuma kuin hyvän ystävän kuolema. Sinne nimittäin kokonnutaan tapaamaan tuttuja ja kyläläisiä. Tutussa seurassa pistetään Irlannin asiat järjestykseen, ihmetellään naapurin uutta traktoria ja pohditaan missä Murphyn John mahtaa olla, kun ei ole näkynyt edes kirkossa sunnuntaina. Joku sitten tiesi, että John on lähtenyt käymään tyttärensä luona Dublinissa. Se pitää myös muistaa, että pubiin ei mennä suinkaan ottaan räkäkänniä, vaan sinne mennään tapaamaan ystäviä, heittämään tikkaa, joku tekee vakipaikallaan ristisanatehtävää jne. Tietysti poikeukset vahvistavat tämän säännön, ja "Lentävässä Pullossa" on paljon näitä poikkeuksia! Niin ja jos nälkä yllättää, saa maukasta konstailematonta ruokaa pubista. Ei tule niiden annosten jälkeen ihan heti nälkä . Maukasta lihaa, vihanneksia, perunaa eri muodoissa ja päälle hyvää kastiketta...
"Lentävästä Pullosta" en käynyt ottamassa kuvaa, kun pelkäsin että saan pullosta päähäni...Eihän se pää, mutta jos kamera menisi rikki!!!

maanantai 16. marraskuuta 2009

Irlantilaiset etunimet

Irlantilaiset, ja nimenomaan iirinkieliset, etunimet tuottavat minulle edelleen päänvaivaa. Kun tytön nimi on "Iifa", niin miten se kirjoitetaan? Helppoahan tuo: Aoife. Tai entäs sitten, kun pojan nimi on Owen, tai siis noin minä ainakin sen kirjoittaisin. Iirinkielinen viersio äännetään samalla tavalla, mutta kirjoitetaan Eoghan. Kauniilta, ainakin minun, korvaan kuuluva nimi "Gronja" kirjoitetaankin Gráinne. Tuskinpa olisin tuotakaan osannut kirjoittaa oikein. Tapasin aikoja sitten Irlannissa tytön, jonka nimi oli "Onja". Siinäpä kaunis nimi, ja suomalaisenkin se on helppo ääntää. Eli jos meille olisi syntynyt tyttö, olisin voinut kutsua häntä "Onjaksi". Kunnes hoksasin, että se kirjoiteaankin Aine. Ei kai minun tyttö voi olla mikään Aine. Kumpiakin englannin- ja iirinkielisiä nimiversioita on käytössä, ja vähitellen minäkin olen niitä oppinut kirjoittamaan. Joskus erona on vain tuo pieni heittomerkki (vai miksikä sitä sanotaan) yhden vokaalin päällä esim. Sean voidaan kirjoittaa ilman "heittomerkkiä" tai sitten sen kanssa Seán (lausutaan "Shoon"). En tänäkään päivänä muista kirjoitetaanko poikani kaverin nimi Cillian vai Killian. Onneksi löytyy netistä apua, kun pähkäilen nimien oikeinkirjoituksen kanssa. Sukunimistä sitten toisella kertaa. http://www.ireland-information.com/heraldichall/irishgirlsnames.htm http://www.ireland-information.com/heraldichall/irishboysnames.htm

lauantai 14. marraskuuta 2009

Onko joulupukkia olemassa?

Voi, ei emme enää olekkaan Euroopan suurimpia joulutuhlareita. Luxemburg meinaa tänä jouluna kiilata Irlannin ohi. Miten tässä on näin käynyt? Luin kuluneella viikolla lehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa sanottiin että keskiverto irlantilasperhe kuluttaa tänä jouluna 1,100,00 Euroa lahjoihin, ruokaan, juomiin jne. Puolet enemmän kuin keskiverto perhe Euroopassa yleensä. Yllättikö tuo summa? Ei ainakaan minua, sillä tässä vuosien varrella olen oppinut huomaamaan että jouluna täällä pistetään rahaa palamaan ja rutkasti. Eikä siihen vaikuta edes lama, vaikka toisin luulisi. Jouluna ei olla köyhiä eikä kipeitä. Tammikuussa tunnelmat voivatkin olla jo ihan toiset.
Me emme kuulu keksivertokuluttajiin edes jouluna. Lahjoja ostetaan, mutta ylettömyyksiin ei mennä.
Itse arvostan itsetehtyjä lahjoja tai sitä, että lahjanantaja on todellakin ajatelleut minua lahjaa ostaessaan. 5.00 maksanut lahja voi olla minulle paljon tärkempi, kun 50.00 maksanut no-ostetaan-nyt-tuo-kun-ei-tässä-muutakaan-keksi lahja.
Irlantilaisessa perheessä (joka on yleensä suuri) saatetaan sopia, että lahjan on maksettava esim. 50.00 ja kaikki ostavat lahjan kaikille. Siinäpä sitten saa Visaa vinguttaa, kun sedille, serkuille ja tädeille yms ostetaa lahjoja. Onneksi mieheni perheessä ei lahjoja enää osteta. Hyvä päätös, sillä kun vuosikausia lähetin lahjoja serkuille, joita näen kerran vuodessa jos silloinkaan, alkoi homma tosissaan ottaa päähän.
En ole käynyt suomalaisessa lelukaupassa ennen joulua vuosiin, mutta täkäläinen Smyths saa minun lähes hermoromahduksen partaalle. Äiti, isät, mummut, vaarit jne juoksevat listan kanssa hikikarpalot otsalla ja mätävät leluja kärryyn. Joulupukille lähetetty lista ei ole mikään toivomuslista vaan vaatimuslista. Näillä kahdella listalla on minusta suuri ero.
Sain tässä pari viikko sitten puhelinsoiton, joka oli elävä muistus siitä että suomalaisena ajattelen näistä jouluasioista hieman erillä tavalla. Täällä lapset uskovat lentävillä poroilla, lahjat savupiipusta heittävän joulupukkiin todella pitkään. Ja jos lapsi alkaa edes vähän epäillä, että miten se polkupyörä mahtui piipusta sisällä eikä ollut edes yhtään noessa, hätääntyvät vahemmat ja täysin. Miten tästä nyt selvitään? Entäs jos lapsi kertoo pikkuveljelle epäilykstään ja menee koko joulu pilalle. Pilalle siis keneltä? Lapsilta vai olisikohan se vanhemmilta? Tuttava halusi minua soitollaan varottaa, että oli kuullut joltakin että poikani oli sanonut ettei usko joulupukkiin. Huoli oli ennen kaikkea siitä, että jos poika nyt kertookin kavereilleen totuuden pukista ja menee kaikkien joulu pilalla. Minä yritin väliin, että ennemmin tai myöhemmin lapset ihan itse hoksaavat nämä asiat, eivätkä ehkä ole ihan niin lapsellisia kuin vanhemman luulevat. Tähän sain vastaukusen, että lapsien pitää saada olla lapsia, eikä heistä saa tehdä aikuisia. Olin puulla päähän lyöty, varsinkin kun sävy oli yllättävän hyökkäävä. SINUN lapsesi ei pilaa meidän joulua! Lupasin vanottaa pojan, että ei varmasti kerro kenellekkään ettei joulupukkia ole ja ajatuksissani annoin itselleni kouluniemenherraa siitä, että lapseni ei usko pukkiin. Hyi minua varsinaista ilonpilaajaa.
Totuus on, että en minä pojalle pukista kertonut, itse hän minulle ilmoitti kuukausi sitten, että kuule äiti kyllä minä tiedän ettei pukki lahjoja tuo. Hän perusteli asian hyvin ja sanoi vielä loppuun, että kuule jos joulupukki olisi oikeasti olemassa saisivat Afrikan lapsetkin lahjoja eikä heillä olisi nälkä. Mitä minä tuohon lisäämään? Olisiko pitänyt vaan väittää, että hän on väärässä ja lahjoja ei nyt vaan riitä Afrikaan asti. Hmmmm, kun, niin tuota, kun pukin pajassa tontut ovat olleet lakossa eivätkä ehtineet tehdä tarpeeksi Playstationeita. Eikä niillä lapsilla oikeasti nälkä jouluna ole...
Jouluja olemme viettäneet paljon Suomessa, joten pukki on nähty ihan livenä. Poikani ikäiset suomalaislapset eivät todellakaan usko enää pukkiin. Suomessa ei kukaa ihmettele, kuinka voin ottaa tämän "vakavan pukkiinuskomisasian" näin kevyesti. Eilen sitten toinen äiti kysyi, että mitä poika on pyytänyt pukilta lahjaksi. Pääsi lipsahtamaan, että kun ei enää usko pukkiin... Kauhistunut ilme levisi äidin kasvoille, ei usko pukkiin, voi ei..teille tulee ihan kamala joulu! Siinäpä sitä ihmetteltyä taas riitti.
Nyt pidänkin suuni supussa, enkä puhu pukista enää mitään.
Jos elämän suurin ongelma näillä äideillä on se, että uskooko lapsi pukkiin vai ei, niin hyvin on heillä asiat. Voisin vaihtaa omat ongelmani heidän onko-joulupukki-olemassa-ongelmiinsa heti! ....ja mikä tekee tästä koko asiasa suorastaan koomisen on se, että olen varsinainen jouluihminen ja joulupukkihan on mistäs muualta kuin Suomesta! Taisin olla taas kerran väärässä. Ilonpilaajahan minä olen. Ja täysin "kamalan" pukittoman jouluni ansainnut!

torstai 12. marraskuuta 2009

Suklaalähetys

On se hyvä, kun on näitä suhteita, toteaa eräs joka sai juuri seitsemän Fazerin suklaalevyä toimitettuna kotiovelle. Olen aina sanonut, että täällä piirit ovat pienen. Kerrankin siitä oli jotain hyötyä! Näin se meni tällä kertaa lyhykäisyydessään: Nuoremman pojan entinen jalkapallovalmentaja oli työmatkalla Imatralla. Miten minä valmentajan "näin hyvin" tunnen? Eipäs nyt epäillä mitään... Hänen siskonsa asuu meidän kadulla, joka mies puolestaan puolestaan oli samassa työpaikassa kuin minä vuosia sitten. Lähes puoli vuotta työpaikan parkkipaikalla pähkäilin, että miten tuo mies on niin tutun näköinen, kunnes kerran tulimme autoilla vastaan tässä meidän kohdalla ja kumpikin oli sen näköinen, että suuri mysteeri on ratkaistu. Hän oli miettinyt ihan samaa minusta. Sitten selvisi, että vaimon veli oli pojan valmentaja.... ja näin minä sain seitsemän suklaalevyä. En kyllä pyytänyt kuin yhden levyn, mutta kun hän ei kuulemma tiennyt mistä tykkään niin toi joka "sorttia" yhden. Nyt sitten varmaan luulette, että täällä avokätisesti jakelen kaikille (ei kissalle) suklaata. Ei, tunnustan olen itsekäs ja kiero, siis kun Fazerin suklaasta on kysymys. Kaikessa hiljaisuudessa piilotin levyt liinavaatekaappiin punaisten Marimekon pussilakanoiden alle, ja edes omatuntoni ei kolkutellut. Tai vähän yritti, mutta hiljensin sen muistuttamalla että piilottihan poikakin Halloween karamellinsä isänsä farkkukasan alle. On muuten taitanut unohtaa koko karkkikassin. Hyvä, kun yhden tikkarin siitä kasasta sain. Eli on niitä karkkikätköjä tässä talossa muillakin, eikä vain minulla. No, illalla saatan antaa pari palaa pojille, jos ovat oikein kiltisti!!!....Tai..no jaa...vaikea päätös.... Kamera on miehellä lainassa, joten en saa tähän kätköäni ikuistettua!

tiistai 10. marraskuuta 2009

Ratti "väärällä" puolella

Irlannissa on, naapuri saaren malliin, vasemmanpuoleinen liikenne, ja ratti "väärällä" puolella. Muualla asuvat ystävät ja tuttavat jaksavat ihmetellä, että miten voit ajaa väärällä puolella tietä. Ihan hyvin, kiitos vaan kysymästä. Sitä vaan menee muun liikenteen mukana, ja kun auto on täkäläistä mallia niin se helpottaa kovasti. Ne onglemat tuolla irlannin teillä, johtuvat ihan muista asioista.
Suomessa lomaillessani minulla menee muutama päivä, että totun taas oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Yksi syy on se, että pienellä paikkakunnalla on vähän liikennettä, joten toisista autoista ei ole aina apua. Olenkin takonut päähäni muutamia muistisääntöjä, ja ne auttavat kummasti jos autiolla tiellä tulee sekunnin murto-osaksi mieleen, että millä puolella sitä pitää ajaa. Suomessa ajan siis aina suomalaista autoa, joten kunhan ratti vain on maan muiden autojen kanssa samalla puolella, ajaminen sujuu hyvin. Irlantilaisella autolla en haluaisi ajaa Suomessa, eikä toisinpäin.
Poikien liikkumista Suomessa seuraan aina parin pävän ajan todella tarkasti. Olen tainnut saada ylihuolehtivaisen äidin leiman otsaani. Ihmettelyt hiljenevät, kun selitän että tietä ylittäessään pojat katsovat väärään suuntaan ja odottavat myös autoa väärästä suunnasta.
Miksi sitten valtaosa maailmaa ajaa oikealla puolella, ja miksi ihmeessä joissakin maissa ajetaan vasemalla puolella?
Katsokaapas seuraavaa listaa vasemmanpuoleisesta maista: Alderney, Anguilla, Antigua ja Barbuda,Australia, Bahamasaaret, Bangladesh, Barbados, Bermuda, Bhutan, Botswana, Brunei, Cayman saaret, , Christmas Island, Cocos (Keeling) Saaret, Cook Saaret, Dominica,Etelä Africa, Falkland saaret, Fiji,Grenada, Guernsey, Guyana, Hong Kong, Indonesia, Intia,Irlanti, Isle of Man, Itä Timor, Jamaica, Japani, Jersey, Kenia, Kiribati, Kypros, Lesotho, Macau, Malawi, Malaysia, Maldivet, Malta,Mauritius, Montserrat, Mozambique, Namibia, Nauru, Niue,Norfolkin saaret,Pakistan, Papua New Guinea, Pitcairn Saaret, Saint Helena, Saint Kitts ja Nevis, Saint Lucia, Saint Vincent ja Grenadinet, Seychellit, Singapore, Solomon saaret, Sri Lanka, SurinameSwazimaa, Tanzania, Thaimaa, Tokelau, Tonga, Trinidad ja Tobago, Tuvalu, Uganda, Uusi Seelanti, British Virgin saaret ja Yhdysvaltain Virgin saaret, Zambia ja Zimbabwe.
Ettei vain olisi Brittien siirtomaavallalla ollut osuutta asiaan?
Kopioin tähän mielenkiintoisen vastauksen Helsingin kaupunginkirjaston Kysy Mitä Vaan- sivulta:
"Alun perin tiellä liikkumista ei ohjattu säännöillä. Yleisen käsityksen mukaan vähitellen kuitenkin muodostui käytännöksi, että ratsain tai vaunuilla liikkuvat eli useimmiten ylempien säätyjen edustajat kulkivat vasenta laitaa. Syyksi on esitetty sitä, että keskiajalla ja sitä ennen ratsain liikkuvat saivat pelätä muiden tienkäyttäjien hyökkäyksiä, ja voidakseen paremmin puolustautua vastaantulijoita vastaan - oikeakätiset - ratsastajat kulkivat vasenta laitaa, jolloin miekkakäsi jäi keskitien puolelle. Rahvas kulki jalkaisin oikeaa laitaa, jotta ei olisi jäänyt hevosten tai vaunujen alle. Tapa päättyi Ranskassa ylimistön vastaiseen vallankumoukseen 1789. Sen jälkeen tien vasenta laitaa kulkevat leimautuivat ylimystöksi, mikä saattoi merkitä hengenlähtöä. Pian oikeanpuoleinen liikenne muodostui Ranskassa normiksi. Napoleonin sotien myötä Ranskan valtapiiri ulottui lähes koko Eurooppaan, ja muiden ranskalaisvaikutteiden ohella omaksuttiin myös uusi liikennekäytäntö. Ranskan vallankumouksen vaikutus ja Napoleonin valta ei ulottunut Britanniaan, joten siellä säilyi vanha käytäntö. Vasemmanpuoleinen liikenne kirjattiin lakiin 1835. Siirtomaa-aikana isäntämaan liikennesäännöt vietiin siirtomaihin. Vielä nykyäänkin useimmissa entisissä Britannian siirtomaissa on käytössä vasemmanpuoleinen liikenne."
Eiväthän britit voineet olla Napoleonin kanssa, edes liikenteestä, samaa mieltä Vai olisikohan se ollut toisinpäin.
Turvallista autolla-ajoa teille kaikille!

maanantai 9. marraskuuta 2009

Rakkaat hyvinpalvelleet kumpparini

Kävin viime viikolla etsimässä talvikukkia ikkunalaatikoihin B&Qstä (tänne Englannista rantautunut rauta/sisustus/puutarhakauppa). Keskellä kauppaa oli isossa korissa toinen toistaan kauniimpia kumisaappaita. Oli raidallisia, kukallisia, pilkullisia jos jonkinmoisia. Niitä siinä katselin ja olin jo ostamassa iloisen väriset kukkakummparit, kun omatuntoni alkoi kolkuttaa. 20-vuotta hyvin palvelleet harmahtavat kumisaappaat ovat edelleen hyvässä kunnossa = ei reikiä. Ulkonäkö nyt on, kuten huomaatte vähän nuhruinen, mutta ei se ruohonleikkuuta haittaa. Monet jalkapallo-ottelut olen katsonut mutavellissä seisoen, eivätkä olet jalkani kastuneet. Kuinka mahdollisesti voisin heittää Suomesta ensin Englantiin raahatut, ja sieltä Irlantiin päätyneet kumpparit roskiin? Miten kauniilla kukkakuvioduila kumppareilla voi mennä lähellekkään mutaista jalkapallokenttää? Ruohonleikkuusta nyt puhumattakaan... Kumppareista tulee mieleen myös seuraava juttu: Muutimme tänne seitsemän vuotta sitten elokuussa. Englannissa oli ollut harvinaisen lämmin kesä. Uuden asuntoalueen keskellä oli suuri vihrealue, jossa lapset pelasivat jalkapalloa ja muuten vaan temmletivät. Voi sitä riemua, kun ulkona sai olla ihan vapaasti! Viheralue oli välillä ymmärrettävästi aika märkä, ja lenkkarit kastuivat monta kertaa päivässä. Siispä kumppareita ostamaan. Hyvinvarustetun kenkäkaupan myyjä katsoi minua ihmeissää, kun kysyin onko heillä kumppareita. -Elokuussa? -Niin, ostaisin kummallekkin kumpparit. -Voi rouva hyvä, eihän kumppareita nyt kesällä myydä. -...mutta ulkonahan sataa (yritin minä).... -väärä vuodenaika. Syksyllä niitä sitten tulee taas myyntiin. Onnkeksi Dunnesista (paikallinen tavaratalo) löytyi sitten kahden kumpparit, vaikka olikin elokuu! Haloo!!!!!!