tiistai 14. elokuuta 2018

Laulavat laatat

On olemassa rautakauppoja ja rautakauppoja. Ne oikeat remonttireiskat käyvät noissa jälkimmäisissä. Niissä ei myydä mitään sisustusjuttuja, eikä puutarhaan sopivia, romanttisia korituoleja. Siellä käyvät ne, jotka rakentavat ammatikseen, ja tietävät mitä tahtovat.

Katonkorjaaja aloitti hommat tänään ja tarvitsi kaikenlaista päästäkseen alkuun. Mies antoi hänelle minun numeroni, että voin käydä rautakaupassa ostamassa tarvikkeet. Kiva, ajattelin mielessäni. Minä tiesin, että edessä olisi taas kerran, jos ei nyt kieliongelmia, niin ainakin murreongelmia. 

No, rakennusmies soitti minulle eilen, ja jo ensimmäisen lauseen jälkeen tiesin, että tästä ei hyvää seuraa. Paikallinen murre nimittäin aiheuttaa minulle edelleenkin välillä ongelmia. Täällä puhutaan nopeaa, paljon ja sellaisella laulavalla nuotilla, että ymmärtääkseen kaiken, pitää keskittyä. Ympärillä ei myöskään saa olla ylimääräistä melua. Ymmärsin puhetulvasta, että jotain tarvitaan 500 kappaletta ja jotain toista 200. Luulin myös ymmärtäväni, että oli joku kolmaskin "juttu" joka tuli luultavasti 100 kappaleen laatikoissa. Ei mitään hajua, mitä minun piti nuo määrät ostaa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.

"Tuota, olen tässä vähän huonossa paikassa, eikä minulla ole kynää eikä paperia, joten voisitko laittaa minulle tekstiviestin mitä pitää ostaa", keksin hädissäni. Kynä oli toisessa kädessä ja paperiankin oli, mutta kun en tiennyt mitä listalle piti kirjoittaa. Ihan turhaa pyytää häntä toistamaan, sillä en saisi siitä sittenkään selvää.

Vähän ajan kuluttua puhelimeen tuli viesti ja huokaisin helpotuksesta. Siis 500 kattolaattaa ja sitten kahdenlaisia nauloja. Olin selvinnyt ensimmäisestä koetuksesta. Vielä ei suinkaan ollut aika juhlia. Edessä olisi tämän estejuoksun toinen este ja sen esteen nimi oli rautakauppa (siis se "real" rautakauppa). Ajoin kaupan pihaan. Kokosin itseni. Vedin syvään henkeä ja päästin ilman nenän kautta ulos, ihan kuin joogatunnilla. Kaivoin kännykän laukusta ja puristin sitä kädessäni kuin kalleinta aarretta.

Marssin kaupan takaosaan, jossa näytin tiskin takana olevalle myyjälle tekstiviestiä. Mies luki listan huolellisesti. Mielessäni rukoilin, että hän ei esittäisi mitään tarkentavia kysymyksiä. No, eihän se tietysti niin mennyt. "Niin, että minkälaista laattaa tarvitset?", kysyi myyjä. Yritin olla tietäväinen ja kysyin, että mitkä ovat vaihtoehdot. Nopealla nuotilla ja tietysti laulaen, hän vastasi jotain. Jaaha. Ei mitään hajua, mitä hän sanoi. "Pitää kysyä rakennusmieheltä," ilmoitin minä. Soitin hänelle ja kysyin, että tuota minkäslaista laattaa hän tarvitsisi. Hän vastasi jotain, jota minä (yllätys, yllätys) en ymmärtänyt. Nyt alkoi jo ärsyttää. Annoin kännykän myyjälle ja sanoi, että jospas te selvittäisitte keskenään nämä laatta.

Sitten he siinä "lauloivat",paikallisella murteella, laata-asian selväksi. Maksoin tilauksen, ja seuraavaksi aamuksi sovittiin kuljetus. Sinne talolle ne nyt ovat makalla naulat ja 500 laulavaa laattaa.

Odotan taas innolla seuraavaa ostosmatkaa rautakauppaan!


Mitäpäs muita kuin kattokuvia tähän postaukseen. Kuvat ovat parin viikon takaiselta reissulta Kerryyn.


 
 


 
 
 
                         

torstai 9. elokuuta 2018

Mahtava Madrid

Eihän se nyt yllätyksenä tullut, että heinäkuussa Madridissa on kuuma. Emme saaneet Santanderiin sopivia lentoja, joten päätimme lentää ensin Madridiin ja jatkaa sieltä junalla pohjoiseen. Ja kun kerran Madridiin lensimme, niin pitihän siellä nyt edes yksi yö viettää. Lentokentältä ostimme lipun kahdeksi päiväksi metroon ja busseihin. Busseja emme käyttäneet kertaakaan, sillä maanalle  oli paljon miellyttävämpää paeta paahtavaa aurinkoa. 

Itse Madridista olin saanut ristiriitaisia kommentteja. Kuumuudesta huolimatta, minä ihastuin kaupunkiin ja sen upeisiin vanhoihin rakennuksiin. Ei kai se kaupunki sille mitään voi, että on keskellä kuuminta Espanjaa, eikä rannalla kuten Barcelona? +33 c ei kauheasti innostanut pitkiin kävelyretkiin. Joimme litratolkulla vettä ja lontrasimme aurinkorasvaa. Voin vain kuvitella minkälaista siellä on ollut viime päivinä, kun lämpötila on noussut yli + 40 c.

Tulopäivänä kiertelimme hotellin lähiseutuja, jossa ei ollut turistin turistia. Illalla meillä oli treffit madridilaisen ystävämme kanssa kanssa. Hän vei meidät aivan upealle kattoterassille, josta näkyi koko Madrid. Tuulettimet suihkuttivat viilentävää vesihöyriä asiakkaiden päälle ja lasi kylmää valkoviiniä ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä.

Espanjalaiselta ystävältämme myös kuulimme ihan omakohtaisia kokemuksiaan, kuinka surkea työllisyystilanne nuorilla on Espanjassa. Tämä koulutettu ja kokenut lastentarhaopettaja sai autististen lasten kesäleirinohjaajana palkkaa 5.00 per tunti. Ammattinimike oli yllättäen työsopimuksessa muutettu avustajaksi eikä ohjaajaksi, joten palkka oli sen mukainen. Vakituisen työpaikan löytäminen on kuulemma lähestulkoon mahdotonta.

Toisena päivänä oli vieläkin kuumempi, joten keksin, että ostetaan Hop on Hop off-bussiin lippu. Bussit kierisvät kahta eri, pari tuntia kestävää reittiä, ympäri Madridia, joten kiersimme ne molemmat. Ei tarvinnut ulkona kävellä eikä hikoilla. Samalla saimme kattavan kuvan kaupungista. Upeita vanhoja rakennuksia, kauniita pustoja, museoita... Arkkitehtuuri oli erillainen Barcelonaan verrattuna, mutta kaupungista jäi kaunis vaikutelma. Museoita olisi ollut laaja valikoima, mutta ne eivät meitä kiinnostaneet. Varakkaiden madridilaisten asuntoalue oli myös näkemisen arvoinen. Real Madridin jalkapallostadionin ohi ajelimme myös, ja tietysti kuninkaanlinnan. Luulen, että komea kuningas oli perheineen Mallorcalla lomailemassa!

Madrid oli mielestäni hintatasoltaan edullisempi kuin Barcelona. Kymmenellä eurolla sai kolmen ruokalajin aterian juomineen. Mikä parasta, turisteja oli myös huomattavasti vähemmän. Eikä kaduilla ollut samanlaista tungosta kuin Barcelonassa. Siellä, kun sai jatkuvasti olla tarkastamassa, ovatko laukku ja kukkaro vielä mukana, vai oliko ovela taskuvaras ne vienyt mukanaan. Varmasti niitä varkaita Madridissakin riittää, mutta jotekin tunsin oloni turvallisemmaksi.

Ilalla hyppäsimme Santanderin junaan, ja neljän tunnin matkan jälkeen olimme perillä. Juniori joukkueineen oli matkustanut sinne jo aikaisemmin. Mikä parasta ilma oli lämmin, mutta ei tukahduttavan kuuma. Olisin voinut juosta vaatteet päällä mereen uimaan. Päätin kuitenkin käyttäytyä ja tyydyin vain kylmään suihkuun!

Me purimme matkalaukusta vihreät t-paidat ja olimme valmiit seuraavan aamun ensimmäiseen otteluun!

Päätimme, että Madridiin palaamme vielä pitkäksi viikonlopuksi, mutta joko keväällä tai syksyllä. Silloin jaksaa kierrellä kaupunkia kävellen, eikä tarvitse hikoilla!







.







maanantai 6. elokuuta 2018

Elokuu on lomakuu

Elokuu on täällä Irlannissa lomakuu. Koulut alkavat joko kuukauden viimeisinä päivinä tai syyskuun alussa. Tänään meillä on nautittu yleisestä vapaapäivästä, joten edessä on lyhyt työviikko. Se sopii minulle, ja varmasti kaikille muillekkin, hienosti!

Juniori passitti meidät viikonlopuksi reissuun. Hän itse lomailee kavereidensa kanssa etelässä ja pojista vanhemalla on omat menonsa. Juniorin mielestä siinä ei ollut mitään järkeä, että me kaksi istuisimme pitkän viikonlopun täällä kotona. Tein työtä käskettyäni ja lähdimme pariksi yöksi Kerryyn.

Majapaikan löytäminen vaan oli vähän vaikeaa, sillä joka paikka näytti olevan fully booked. No, majapaikka löytyi ja saimme kuin saimmekin paikat paattiin, joka vei meidät katsomaan Skelligin saaria. Kuvat ovat vielä muistikortilla, joten palaan näille, kerrassaan upeille, saarille myöhemmin.

Minulta kysytään aina silloin tällöin matkavinkkejä täällä Irlannissa, ja yritän niitä postata usemmin. Kuitenkin niin, että olen itse kyseisessä paikassa käynyt. Ei siis mitään yleistä ja ympäripyöreää höpinää. Aion myös käydä läpi vanhat matkailua koskevat postaukset ja kerään ne kaikki saman tunnisteen alle.
Jos vaikka joku teistä siellä suunnittelee tänne lomaa!

Blogin kirjoittaminen on ollut viime viikkoina ja kuukausina vähän nihkeää. Joskus käy mielessä, että onko tälläisten tavis ja eikaupallisten blogien aikakausi auttamattomasti ohi? Onko tullut aika keksiä itselleen uusi harrastus? Toisille blogi on ammatti tai ainakin tärkeä lisätienesti. Kaltaisilleni bloggaajille se on harrastus, josta emme rahallisesti hyödy millään tavalla. Siksipä siitä ei saisi missään tapauksessa tulla pakkopullaa. Ehkä tulevaisuudessa postaustahtini harvenee, mutta lopettaminen juuri nyt tuntuisi kyllä liian radikaalilta ratkaisulta.




tiistai 31. heinäkuuta 2018

Pala Porvoota

 
Olen täällä Blogistaniassa törmännyt, kerran jos toisenkin, kauniisiin kuviin Porvoon vanhasta kaupungista. Sinne on tehnyt mieli käymään jo vuosia, mutta aina se on vaan jäänyt. No, nyt on Porvoo nähty ja kovasti tykkäsin. Etta Suomesta löytyy näin kaunis kaupunki, ja vielä niin lähellä Helsinkiä.
 
Piti ihan Googlelta  kysyä, että milloinkas ne Porvoon valtiopäivät olivatkaan?... Vuonna 1809 vastasi masina minulle.
 
Matkalla Helsingistä Porvooseen kävimme brunssilla Gumbostrandissa,
Sipoossa. Tälläiselle lohiruokien ystävälle se oli kyllä nappivalinta. Muutenkin tama pieni kylä merenrannalla oli näkemisen arvoinen.
 
Mukava päiväretki tyttöporukalla, ja kameraankin jäi monta muistoa päivästä!
 
Ps. Ja By Piasta emme ostaneet mitään. Marimekosta tuli taas ostettua vähän sitä sun tätä, mutta se onkin jo sitten ihan oman postauksen pituinen juttu!
 
 





 
 


perjantai 27. heinäkuuta 2018

Päivää, ystävät hyvät!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja armoton arki, ennen pitkään, ampaisee mukaansa. Eka työviikko alkaa olla lopuillaan, ja rimaa hipoen siitä on selvitty. Ai, että oli vaikeaa ensimmäisenä aamuna. Ei olisi millään huvittanut... Kun raahasin ruokakasseja kotiin, täyttääkseni tyhjän jääkaapin, tuli tunne, että tätäkö tamä taas on. Onneksi tunnen itseni, ja tiedän, että parin viikon kuluttua olen taas ihan ok. Kesäähän on vielä jälkellä vaikka kuinka, ja työpäivän jälkeen voi sitten tehdä niitä omia juttuja.

Irlannissakin on ollut oikein kunnon kuuma kesä. Ja niin kuivaa, että vettä pitää nyt säästää, eikä nurmikkoa saa kastella eikä autoja pestä. Onhan tämä suorastaan naurettavaa, että saaressa jossa vettä normaalisti tulee ovista ja ikkunoista on siitä nyt pula. Ajatelkaa, meidän etupihan nurmikko on palanut. Se on suorastaan säälittävän näköinen.
 
Suomessa ollessani pojista vanhempi oli ilmeisesti kastellut kukkia, kun olivat niin upean näköisiä. Kun sitten matka jatkui Espanjaan oli hän a. unohtanut tai b. säästänyt vettä ja ikkunalaatikoissa nuokkui surullisen näköisiä kasveja. Siis, kastelukannulla saisi täällä kastella, mutta ei letkulla. Veikkaan, että syy kukkakuolemiin oli a, eikä Irlannin vesivarojen säästäminen.

Niin, Suomessa kävin, eikä sitä matkaa ei nyt oikein lomaksi voi  kutusua. Se oli sellaista tunteiden sekamelskaa. Sain viettää paljon aikaa äitini kanssa. Ei haitannut, vaikka hän välillä otti nokoset. Minä istuin vieressä ja virkkasin. Aikaa meni myös kotona tavaroita lajitellessa. Yritin olla ajattelematta mitään, kun kävin läpi vanhoja valokuvia ja tyhjensin kaappeja. Sen viikon jälkeen olin kyllä aika loppu. Energiaa ei kertakaikkiaan enää riittänyt kyläilyyn. Tunsin vahvasti, että yksi tärkeä osa elämääni alkaa olla ohi. Oli kuitenkin mukavaa nähdä edes osaa sukulaisista ja ystävistä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että en käynyt edes uimassa!
 
Paluumatkalla pysähdys Helsingissä ja päiväretki Porvooseen tulivat tarpeeseen. Helsinki on kyllä aivan upea kesäkaupunki, ja siellä voisin viettää aikaa vaikka kuinka kauan. Palasin kuitenkin takaisin Irlantiin ja muutamaksi päiväksi töihin, ja sitten olikin Espanjan vuoro.

Sen matkan kyllä tulen muistamaan pitkään. Mutta palataan kuumaan ja kauniiseen Madridiin, sekä Santanderin hockeykentille, kannustamaan
Vihreän Saaren poikia, myöhemmin.

Nyt taputetaan itseä olalle ensimmäisen työviikon selättämisestä, suht selväjärkisenä. Toivon myös, että te Suomessa asuvat ja siellä lomailevat, ette ole täysin sulaneet sinne kuumuuteen. Ei tässä voi muuta sanoa, että kyllä on kelejä pitänyt!

Palataan asiaan.   

 



 

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Blogikin tarvitsee lomaa

Koska loppuviikon, ja etenkin ensiviikon, sääennuste näyttää täällä Vihreällä Saarella tipattomalta päätin, että blogikin tarvitsee tänä kesänä pitkän kesäloman. Pistän siis pillit pussiin ja palaan langoille heinäkuun lopulla.

Kaikille ihanille lukijoille toivotan oikein Hyvää Juhannusta ja mukavaa kesää. Välillä pieniä sadekuuroja ja ukkosmyrskyjäkin ja sitten taas aurinkoa. Sellaistahan tämä elämäkin on. Nautitaan kaikki kesästä ja jäätelöstä.

Vaikka blogi ei päivitykkään, niin Instaan lisään, lähes päivittäin, kuvia. Käykääpä täällä tykkäämässä! Facebookkiakaan en täysin unohda, joten siitäkin kannattaa tykätä. Facebookista minut löytää täältä.




keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Lentäviä leijoja

Oletteko nähneet Khaled Hosseinin Leijapoika-kirjan pohjalta tehdyn, samannimisen elokuvan? Leijapoika on yksi vaikuttavimista elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt. Tarina jäi pyörimään päähäni viikoiksi. En ole ihan varma olenko lukenut sen myös kirjana, mutta kirjalijan toisen kirjan, Tuhat loistavaa aurinkoa, olen joskus lukenut. En kyllä muista siitä paljoakaan, joten täytyy lukea se uudestaan. Luettavien listalle lisään myös saman kirjailijan kolmannen kirjan nimeltään Ja vuoret kaikuivat-kirjan.  


Leijapoika-näytelmää esitettiin vielä viime vuonna Lontoon West Endissä. Nyt näytelmä on kiertueella, ja tuli onneksi myös tänne Corkkiin. Ystäväni pyysi minua sitä kanssaan katsomaan. Eipä tarvinnut asiaa miettiä; tottakai menin. 

Muistin tarinan juonen ja mietin, että miten ihmeessä se saadaan toimimaan näyttämöllä. Se kun on uskomattoman moniulotteinen. Siinä  lojaalisuus, ylpeys, katkeruus, kateus, viha, valheet, valta, suru ja katumus värittävät ihmisten elämää ja kohtaloita. Pojista kasvaa aikuisia miehiä, rikkaista ja arvostetuista tulee köyhiä ja katkeria. Sopetuminen uuteen kulttuuriin on vaikeaa, suorastaan mahdotonta... 

Ihailin näyttelijöitä, jotka illasta toiseen eläytyvät Amiriksi ja Hassaniksi. Muistavat vuorosanat, eikä vain englanniksi. Vievät tarinaa eteenpäin vähin lavastein ja rekvisiiton. He ottavat meidät matkalle vuorten ympäröimään Kabuliin. Kuulemme korvissamme tuulen ulvontaa, joka nostattaa leijat taivaalle.
 
Näytelmä loppui aikanaan. Ajatuksiin se jäi kuitenkin pyörimään. Ihan niin kuin ne värikkäät leijat, Kabulin taivaalla...
 
Tuli taas mieleen, että miksi ihmeessä en käy teatterissa useammin.

Oletteko te teatterin ystäviä?
 
 

Kuvat Garethstownin rannalta ja Old Head of Kinsalesta.