torstai 25. elokuuta 2016

Dublinin upeita ovia

Dublinilaiset rakennukset ovat varustettu kerrassaan upeilla ovilla. Helpommalla olisi tietysti päässyt, jos olisi ostanut turistimyymälästä ovipostikortin. Haluan kuitenkin aina ottaa kuvat blogiin itse, vaikka se postikortin kuvaaja onkin varmasti paljon taitavampi näissä kuvausasioissa kuin minä.
Tässäpä näitä. Mitäs tykkäätte?



 






tiistai 23. elokuuta 2016

The Big Smoke

Jos Suomessa Helsinkiin matkustaessa sanotaan olevan menossa suurelle kirkolle, niin täällä Dublinia vastaavasti kutsutaan suureksi savuksi. Sinne savun sekaan me Juniorin kanssa sukelsimme perjantaina. Dublin muuten lausutaan täällä DAblin. Eli kirjoitettu U aana! Viime kerralla Dublinissa käydessä se näytti parhaat puolensa. Nyt taas näin sitä toista puolta... 



Saavuimme Juniorin kanssa pääkaupunkiin pahimpaan ruuhka-aikaan perjantai-iltana. Virhe. Pojat lähtivät heti serkkunsa kanssa omille retkilleen, ja me miehen kanssa päätimme lähteä iltakävelylle. Koska talomme ei suikaan sijaitse Dublinin paremmalla puolella, pisti minua taas silmään roskat ja muutenkin naapuruston nuhuisuus. Lieneekö sateeton ilta tuonut laitapuolenkulkijat kaduille, sillä heitä näkyi normaalia enemmän. Valitettavasti huumeet ovat suuri ongelma Dublinissa ja se kyllä näkyy. Tai sanotaanko, että näkyy tietyillä alueilla. Joka kaupungissa on ne omat ongelma-alueensa, niin Dublinissakin. Turisteja näillä kaduilla ei näe ja hyvä niin. Kaupunki kuin kapunki näyttää lomailijalle ne parhaat puolensa, eikä pääkaupunkimme tee tässä poikkeusta.

Kaupat olivat sulkemassa oviaan ja toivat roskapussinsa ulos kadulle, josta roska-autot ne sitten yöntunteina hakevat. Dublinin pääkatu, O'Connoll Street, on lähellä, joten sinne päädyn aina, vaikka se ei suosikkeihini kuulukkaan. Voin vain kuvitella, kuinka upea katu se on aikoinaan ollut. Nyt kun katsoo, vain ja ainoastaan ylöspäin näkee upeat rakennukset leveän kadun molemmin puolin sekä jykevät patsaat. Valitettavasti katu on nykyisin täynä halpoja pikaruokapaikkoja ja pieniä kauppoja, eivätkä arvokkaat vanhat rakennukset pääse oikeuksiinsa. Eikä keskeneräiset tietyötkään tee katua yhtään viehättävämmäksi. Eli jos ruokapaikkaa Dublinissa etsii, niin O'Connell Streetin saa kyllä unohtaa.




Ja jos sinne nyt kuitenkin päädytte, niin katsokaa vain ja ainoastaan ylös päin ja ihailkaa niitä vanhoja rakennuksia ja patsaita. Shoppailemaan jos haluaa, niin siitä piikin eli The Spiren kohdalta kääntykää Henry Streetille, josta löytyy puoti poikineen ja useampikin ostoskeskus. 








Temple Barin läpi kävelimme ja tunsimme itsemme vanhoiksi ja väsyneiski. Liikaa ihmisiä ja melua, joten pakenimme Trinity Collegen campukselle, jossa oli ihanan rauhallinen tunnelma. Oli kiva kierrellä siellä entisen opiskelijan kanssa, joka tunsi alueen kuin omat taskunsa. 







Lauantaina satoi vettä hela dagen, joten Ikean-keikan jälkeen lähdimme ajelemaan Dublinin etelä-puolelle ja Ballsbridgeen, joka on yksi kalleimmista kaupunginosista. Se on koti useille suurlähetystöille ja Dublinin kermalle. Voi, niitä siistejä ja leveitä katuja ja upeita taloja, joiden pihassa mamman city-maasturi ja isin tämän vuoden rekkareilla varustettu iso auto. Viimeisen päälle, puutarhureiden nyppimät puutarhat ja sentilleen suorat pensasaidat. Että voi saman kaupungin sisällä elää ihmisiä täysin eri maailmoissa. Dublin linna jäi tälläkin kertaa näkemättä, sillä sade sekoitti suunnitelmat ja kengätkin kastuivat sukkia myöten.




Lauantai-iltana lähdimme vielä tapaamaan mieheni veljen perhettä ja poikien viittä serkkua. Minusta on aina hauskaa nähdä tämä sisarussarja. Ovat kaikki kovin puheliaita ja pojat suorastaan jumaloivat Junioria. Irlantilaiseksi lapsiksi eivät ole olenkaan ronkeleita vaan sitä syödään mitä pöydässä on, eikä marista. 

Mies ja pojista vanhempi eivät olleet oikein kunnossa ja flunssaa pukkasi kummallakin. Kävin sunnuntaiaamuna tyhjentämässä apteekin ja kummasti elämä alkoi voittamaan.

Läheiseen Croke Parkin stadionille alkoi valua kelttiläisen jalkapallon ystäviä. Me lähdimme alta pois ja päädyimme Grafton Streetille, joka on tuntettu ostoskatu. Turisteja oli liikkellä muutama muukin... Kävimme myös St Stephen's Greenin ostoskeskuksessa, jota kannattaa käydä katsomassa sisältä, vaikka ei ostoksille haluaisikaan. On muuten aika erikoinen ja suorastaan kaunis ostoskeskus. Siitä ihan oma postaus kuvineen lähiaikoina.







Vaikka viikonloppu ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan, teki hyvää päästä pariksi päiväksi isoon savuun. Sen jälkeen tämä pieni savu tuntuu oikein kotoisalta ja tiedostin taas, että minä viihdyn paremmin pienemmässä kaupungissa, enkä kestä ainaista ihmisvilinää. Home sweet home. Ymmärrän myös, miksi mies haluaa mielummin tulla viikonlopuksi tänne, kuin että tapaisimme Dublinissa.

Kuvia on kamerassa vaikka kuinka paljon, joten Dubliniin palaamme vielä.


torstai 18. elokuuta 2016

No, jo on kukkia!

Joskus blogini alkuaikoina tein postauksen kukkatalosta, jonka ohi usein ajan. Nyt lähdin sitä oikein vartavasten kuvaamaan. Mitäs tykkäätte?








keskiviikko 17. elokuuta 2016

SE päivä vuodesta...

Tänään on se päivä vuodesta, jolloin irlantilaisten yo-kirjoitusten tulokset selvisivät. Vihreää tai punaista valoa näytetään tulevaisuuden suunnitelmille. Maanantaina selviää riittivätkö ne saadut pisteet haluttuun opiskelupaikkaan vai kariutuvatko haaveet pistepulaan. Toiset hyppivät riemusta, kun samaan aikaan luokkakaverin maailma romahtaa. 


Rehtorit paukuttelevat henkseleitään tai sitten selittelevät niitä näitä. Irlannin koulusysteemin valitettavan hyvintuntevana, hymähdän näille koulujen hehkutuksille erinomaisuudestaan. Joo, tuli hyvät tulokset pitkästä matikasta, kun puoli luokkaa kävi yksityistunneilla, jotka vanhemmat kustansivat. Sitä ei tietysti mainita missään... 
 
Täkäläiset yo-kirjoitukset, tai paremminkin niistä kertyneet pisteet, sanelevat nuoren tulevaisuuden. Jos tulos ei miellytä, voi kokeet tehdä uudestaan seuraavana kesänä. Nimenomaan kokeet. Sillä täällä nuoren on kirjoitettava kaikki aineet uudestaan. Mielestäni täysin kohtuuton vaatimus, mutta näin täällä. Kiertoteitä halutun opiskelupaikan saamiseen voi olla, mutta se edellyttää usein suoranaista salapoliisityötä. Koulun opinto-ohjaaja saattaa olla todella hyvä tai sitten täysin surkea jolloin, Irlannissa kuin ollaan, avataan taas kukkaro ja mennään yksityisen opinto-ohjaajan juttusille. 
 
Naapurisaarella opiskelupaikka usein irtoaa helpommin, mutta maksaa. En tiedä vieläkö Skotlannissa voi opiskella "ilmaiseksi", mutta Englannissa lukukausimaksut ovat hulpeat.  Eikä se opiskelu ilmaista ole täälläkään, ainakaan tälläisille keskituloiselle perheelle. Lukukausimaksut vaihtelevat, mutta sellainen standartimaksu on 3000-4000 luokkaa. Päälle sitten vielä asumiset ja elämiset. Pienituloisten lapset voivat anoa avustusta lukukausimaksun kattamiseen, joten opiskelu ei ole kenelläkään vanhempien varallisuudesta kiinni.
 
17-18 vuotiaan maailma romahtaa aika helposti. Pitää pärjätä ja saada hyvä opiskelupaikka. Koteja ja vanhempia on moneksi. Säälin nuoria, joiden ei-itse-aivokirurgivanhemmat ovat suureen ääneen kertoneet nuoren suurista suunnitelmista. Etenkin äidit näyttävät kunnostautuvan tässä. Joskus on tehnyt mieli kysäistä, että mites se on sen sinun oman urasi kanssa? 
 
Sitten on lukematon määrä perheitä, jossa opiskeluista ei välitetä tuon taivaallista, vaikka opiskelu ja ammatti avaisivat nuorelle täysin uuden maailman. Valitettavan usein ympäristö ja asenteet ovat sellaiset, että "kortistoon" vaan...
 
Eikä se välttämättä helppoa ole aivokirurgien jälkikasvullakaan.  Jos perheessä on aina ollut ainakin yksi kirurgi, voivat paineet olla melkoiset. Lapsen preppaaminen alkaa jo pienenä, oikean koulun valinnalla. Yläkouluun aukeaa ovi koska toinen vanhemmista kävi aikoinaan samaa, hyvämaineista koulua. Viimeiset kouluvuodet paahdetaan täysillä, ja sitten käydään vielä päälle preppauskurssi valintakokeisiin.  Vaikka on kaikkensa antanut, ei ovi lääketieteelliseen kuitenkaan kaikille halukkaille aukea. 
 
Haluttu kurssi saattaa jäädä pisteen päähän, mutta onneksi aina on toisia vaihtoehtoja. Kyllä se oma paikka tässä maailmassa löytyy, jos sitä vaan etsii. Aivokirurgejakin tarvitaan vain tietty määrä. Enkä ollenkaan usko, että he ovat niitä ihmisistä onnellisimpia. Vanhemmat unohtavat usein, että on kyseessä nuoren elämä ja haaveet. Ei heidän. Onhan se tietysti kiva kertoa äitien aamupäiväkahveilla pojastaan ja tämän viimeisimmästä ylennyksestä tai uraohjus tyttärestä, joka takoo rahaa
New Yorkissa.  
 
Pienessä Corkissa seurataan tiettyä kaavaa. Koulun jälkeen mieluiten mennään paikalliseen yliopistoon. Sillä kurssilla ei ole aina niin väliä, kunhan vaan ollaan yliopistossa. Eikä sillä, löytyykö opiskelujen jälkeen töitä. Toinen vaihtoehto on sitten ammattikorkeakoulun tapainen oppilaitos. Kakki muut vaihtoehdot ovat no no, ellei sitten lähdetä ulkomaille opiskelemaan.


Kaksi vuotta sitten mietin huolestuneena vanhemman poikani tulevaisuutta - turhaan. Tänään olen ylpeä pojastani. Kaikki järjestyikin parhainpäin. Oppisopimuskoulutus on jo edennyt lähestulkoon kolmanteen vuoteen. Teoriajaksot ovat sujuneet hienosti ja töissäkin menee hyvin, vaikean alun jälkeen. Ihmisenä hän on kasvanut monta metriä ja tulevaisuus on valoisa. Töitä tulee riittämään varmasti, kun sähköasentajan paperit ovat taskussa. Jatko-opiskelut ovat mahdollisia joko työnohella tai kokopäiväisesti. Työkoemusta puolestaan kertyy lisää kokoajan ja palkka juoksee. Oman yrityksen perustaminenkin on mahdollista. Asuminen Dublinissa on aukaissut silmät näkemään, että elämää on Corkin ja sen pienten piirien ulkopuolellakin.
 
Ympäristön ikävät kommentit ja silmienpyöritykset eivät ole poikaa lannistanteet. Päinvastoin. Hänellä on paljon suunnitelmia ja unelmia, joista osa varmasti toteutuu. Pojasta on kasvanut itsenäinen nuori mies, joka hyppäsi pehmoisesta linnunpesästä  keskelle viidakkoa, jossa pätevät viidakon lait. Piti kasvaa nopeasti ja oppia minkälaista on herätä aamulla aikaisin ja mennä tekemään työtä, joka ei ensimmäisinä kuukausina ollut ollenkaan niin kivaa. 
 
Niin, että ei se elämä lopu yksiin pisteisiin. Tottakai iloitsen heidän puolestaan, jotka saivat tänään hyviä uutisia ja ensi viikolla haluamansa opiskelupaikkatarjouksen. Samalla haluan kuitenkin kannustaa niitä huonommilla tuloksilla heitettyjä, että elämä on vielä edessä ja päämäärään voi päästä myös jotain toista kautta. Eikä sekään ole ihme, jos 18-vuotias ei tiedä mitä haluaa tehdä tulevaisuudessa. Ei aina tarvitse käydä läpi niitä valmiita ja siloteltuja polkuja. Minäkin olen äitinä oppinut, että siivet kantavat, kunhan vaan uskaltaa lähteä lentoon.     
 



maanantai 15. elokuuta 2016

Ai, ettäkö mitä kuuluu?

No, siitähän se hiljaisuus täällä blogissa johtuu, kun ei kuulu mitään ihmeellistä. Ihan vaan sitä tavallista. Aamulla ylös. Töihin, kaupan kautta kotiin ja sitten illalla puuhastelua täällä kotona.
Tai kävin minä viikolla katsastamassa yhden uuden tapas-ravintolan sädekaverini kanssa. Ajatella, siitä on jo kolme vuotta kun kävimme hoidoissa. No, tapas-ravintola, vaikka oli espanjalaisten pyörittämä, oli kyllä pettymys. Sinne emme taida toista kertaa mennä. Samanlaiset naposteltavat pysyisin ostamaan itse Lidlistä tai Aldista.

Välillä tulee näitä aikoja, jolloin ei vain ole mitään kirjoitettavaa. Nämä elokuun viimeiset viikot ovat sellaista "väliaikaa". Ei vielä mitään viikottaisia rutiineja, mutta töissä pitää kuitenkin käydä. Vähitellen ystävät alkavat palaamaan lomiltaan, joten eiköhän tässä viikonloppuihinkin tule enemmän potkua.

Dubliniin menemmekin vasta ensi viikonloppuna. Juniorin hockeyharkat olivatkin tänä viikonloppuna ja se tarkoitti sitä, että meille tuli kauempana asuvia pelaajia yöksi. Nämä vieraat eivät ole vaativia. Kunhan vaan saavat ruokaa ja pääsevät suihkuun ja nukkumaan. 

Edessä uusi viikko ja yritän piristyä täällä blogissakin. Meille on luvattu aurinkoista alkuviikkoa, joten nautitaan siitä.






maanantai 8. elokuuta 2016

Elokuu on KESÄkuu

Blogeissa olen jo ollut haistavinani syksyn. Kirjoitetaan koulujen alkamisesta, syksyn muodista ja niistä pimenevistä illoista. Meillä elokuu on vielä täysi lomakuu ja töissäkin on normaalia hiljaisempaa. Kouluthan alkavat vasta ihan elokuun lopulla, joten tässä on ainakin kalenterin mukaan vielä pari viikkoa kesää. Syyskuu on täällä lempeä, eikä oikeastaan vielä ollenkaan syksyinen. Meillähän nämä vuodenajat eivät erotu kovinkaan paljon toisistaan. 

Mennyt viikonloppu odotettiin täällä lämpöaaltoa. Siitä kirjoitettiin lehdissä ja metereologit hehkuttivat tulevasta helteestä televisiossa. Lauantaina pistin shortsit jalkaan jo aamusta, että ei tule sitten kuuma, kun se aalto heittää helteet päälle ja mittarin lukeman yli 20 asteeseen. Olin siis valmis. Kaupungille lähtiessä laitoin nenälleni tietysti aurinkolasit, ettei aurinko sokaisisi silmiäni. No, ei tullut helleaaltoa, vaan tuli tihkusade!

Sunnuntaina oli sitten lämmin, mutta tuulinen päivä. Toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä jos on niitä mainostettuja "aaltoja", niin silloinhan tuulee. Mistään hikihelteestä, nyt ei kyllä ollut kyse, mutta niin lämmin oli, että luin kirjaa ulkona yli tunnin. Eikä tullut kylmä. Eli se siitä lämpöaallosta. Better luck next time.

Viikonlopuksi olen suunnitellut Dublinissa käyntiä. Olisi Ikeaan asiaa ja haluaisin leikkiä vaihteeksi päivän turistia. Dublinin linna jäi viime kerralla näkemättä, joten sinne haluaisin mennä kiertelemään. 

Viikonloppuun on vielä aikaa, joten nyt pitäisi potkaista itseni pilatestunnille venymään. Torstaisella tunnilla olin kankea kuin rautakanki. Kaksi viikkoa lomailua oli ilmeisesti tehnyt  tehtävänsä. 

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille lukijoille!






sunnuntai 7. elokuuta 2016

"Sivistynyttä" matkustamista

Matkat kuluvat nykyisin nopeasti lukiessa ja sudukoja tehden. 
Lentokentilläkin istuskelen kaikessa rauhassa ja katselen ohi käveleviä ihmisiä. Arvailen mistä maasta he ovat kotoisin, minne ovat matkalla ja millä kokoonpanolla. Vietän myös aikaa hajuvesiä ruiskutellessa ja uutuuksia nuuhkiessa. 

Makalle voi pukea päälleen valkoisen puseron ja koneesta lähtiessä pusero on edelleen valkoinen. Se, että bussissa tai koneessa en vieläkään pysty nukkumaan harmittaa, mutta minkäs teet. 

Matkustaminen on nykyisin suorastaan "sivistynyttä", eikä yhtään stressaavaa. Ai, että mitäkö sillä tarkoitan? No, sitä että enää ei tarvitse istua turvaamassa rauhaa kahden pojan välissä. Pojista vanhempi onnistui nimittäin aina saamaan aikaan riidan lentokentillä ja koneessa. Pikkuveljen ärsyttäminen alkoi aina takuuvarmasti, kun jonotettiin koneeseen.

Juniori puolestaan kunnostautui vessareisuissa. Vessaan piti päästä juuri silloin, kun kone lähti kiitoradalta. Kakkoshätä puolestaan tuli aina,kun valmistauduttiin laskeutumaan. Turvavyömerkkivalo oli meillä yhtäkuin vessareissu. Mehuja kaatui, palapelin palasia etsittiin edessä olevan istuimen alta ja vaippoja vaihdettiin. Kateellisina katsoin nukkuvia tai kiltisti väristyskirjaa värittäviä lapsia, joiden äidit ja isät lukivat hauhassa lehtiä ja kirjoja tai nukkuivat. Minä en edes vaivautunut lehtiä pakkaamaan laukkuuni.


Lentokoneessa en voi olla kiinnittämättä huomiota lasten kanssa matkustaviin. Ei se aina näytä olevan muillakaan niin helppoa. Viimeksi takanani nahisteli sisarukset koko lennon ajan. Minua lähinnä huvitti. Yksi taapero puolestaan itki kaksi tuntia, kunnes sitten viimein nukahti. Ja tietysti vasta vähän ennen koneen laskeutumista!

Sitten yhtäkkiä, jo jokunen vuosi sitten tajusin, että voin lukea lehteä ja voisin vaikka nukkua. Lentokoneeseen jonottaessa ei enää syntynyt riittaa siitä, kun istuu ikkunanvieressä. Turvavyömerkkivalo syttyy, mutta Juniori ei enää haluakkaan vessaan just nyt. Palapelejä ja Mustaa Pekkaa ei pelaa enää kukaan, eikä pillimehut maistu kenellekkään, eivätkä siten päädy rintamuksilleni. Edessä istuvat eivät mulkoilleet meitä kiukkuisina, eivätkä lentoemännät pyöritelleet päitään. 

Meistä oli tullut "sivistyneitä" matkustajia, joista ei ollut vaivaa, melua eikä häiriötä kenellekkään. Eipä kyllä iloakaan, sillä enää ei pojista vanhempi kertonut silmät suurina kanssamatkusjajille tai peräti itse kapteenille (silloin sai vielä mennä ohjaamoon), että on menossa mummun luokse lomalle ja Erkkiä auttamaan peltotöissä. Tai Juniori ilmoiti suureen ääneen, että äiti katso ulkona on ihan valkoista tai Irlantiin saapuessa, että äitiiiiii, arvaas mitä, täällä sataa vettä!
  
En enää murehdi, että mitenkähän tästäkin matkasta ja matkatavaroista taas selvitään. Mietin mitä kirjaa lukisin, otanko mukaan syötävää ja lehtiä. Kiukuttelevia lapsiaan paimentaviin tai itkeviin vauvoihin suhtaudun ymmärtävästi. Tuolaista se just oli, ja näiden huomioiden jälkeen kirjan lukeminen tuntuu entistä paremmalta. Nyt nautitaan tästä elämänvaiheesta ja "siviystyneestä" matkustamisesta!

Ps. Helsinki-Vantaan lentokentällä, siellä lähtöportilla kiikkustuolissa (joo, siellä oli keinutuoleja ja muutekin tosi kivat istuimet) keinuessani bongasin matkustajien joukossa mm. toisen täältä Irlannissa bloggaavan Saran suloisine lapsineet. Ja arvatkaapas mitä, kun menin lennon aikana Saran kanssa juttelemaan, luki hän kaikessa rauhassa lehteä. Niin, että ei se lasten kanssa matkustaminen tarvitse aina olla yhtä kärsimystä!