tiistai 17. tammikuuta 2017

Kyllästyin ja sitten taas innostuin

Viime syksynä palasin taas espanjan pariin. Luvassa oli vain kaksi tuntia viikossa. No, jo parin viikon jälkeen koko touhu alkoi maistua puulta. Tunnilla ei puhuttu espanjaa, eikä opettaja näyttänyt mitenkään valmistelevan tuntejaan.

Roikuin mukana ja motivaationi laski laskemistaan. Kun joululoma alkoi päätin, että noin surkeista tunneista en ole valmis maksamaan. Alkoi uuden opettajan metsästys. Onneksi kaupungilta löytyi yksityinen kielikoulu, jossa on espanjalaiset opettajat. Kurssikaverini lähti mukaani, ja näin me aloitimme viime viikolla uudella innolla opiskelut.

Uudessa luokassa törmäsimme kahteen toiseenkin kurssikaveriimme, jotka olivat saaneet tarpeekseen. Nyt meitä on vain neljä luokassa, ja meillä on todella hyvä ja innostava alicantelainen opettaja. Jouduimme heti puhumaan, joten tästä on hyvä jatkaa. Luokkahuone tai paremminkin koppi, on kyllä ihan järkyttävä loukko, mutta mielummin hyvä opettaja ja huonot tilat kuin toisinpäin.

Tälläinen harrastelija-varttuneempi-itsemaksava opiskelija on siinä mielessä hyvässä asemassa, että jos ei tunne saavansa rahoilleen vastinetta, voi sanoa adios ja vaihtaa opettajaa ja koulua. Kuinka moni aine olisi aikoinaan avautunut paremmin, jos samoin olisi voinut toimia koulussa?

Tänä iltana on joogatunnin jälkeen istuttava kiltisti tekemään läksyjä. Pitkästä aikaan lähden espanjantunneille ihan mielelläni!







sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Puisto-osasto

Ostin Marimekosta metrin kivannäköistä Puisto-osasto kangasta. Entisen leikkihuoneen, nykyisen toimisto/pelihuoneen seinä kaipasi jotain uutta. Tässä tämän päivän tuunailut!

Ison taulun alla käytin vanhaa, kirpparilta ostamaani taulua. Taisin maksaa siitä peräti kaksi euroa.


Ostin myös kaksi uutta, erikokoista valkoista canvastaulua. 


Ja sitten vain nitomaan. Ei mielellään sormeen.



Tässä valmiit taulut. Kangasta on vielä jäljellä, joten ajattelin tehdä siitä vielä pieniä taluja, vaikka lahjaksi.



torstai 12. tammikuuta 2017

Minäkö muka vanha nainen?

No, en varmasti ole. Tai ehkä vanheneva, mutta että vanha? Niin se vaan on, että kun ikää mittarissa alkaa olla lähemmäs viisi ja nolla, ei työelämässä enää olekkaan kovin kysyttyä tavaraa. Jos työt yhtäkkiä loppuvat, voi uuden löytyminen olla aika vaikeaa. Kanssasi kilpailee joukko nuorempia kandidaatteja, jotka ovat koulutetumpia, täynä virtaa, halvempia, mukautuvampia ja nopeampia. He osaavat kehua sujuvasti CVssään taitonsa ja koulutuksensa. Haastattelu sujuu kuin hyvin harjoiteltu näytelmä. On mietitty tarkkaan miten kääntää omat heikkoudet vahvuudeksi.

Tuntuu, että elämän - ja työkokemuksella ei ole juurikaan arvoa nykyisin. Eikä myöskään sillä, että on ollut lojaali edelliselle työnantajalle. Vanheneva nainen, jolla on vakaa työpaikka, saa olla siitä ihan oikeasti kiitollinen. Vaihtamista voi tietysti miettiä, mutta järkevää se ei välttämättä ole. Tai onko näitä pysyviä työpaikkoja enää olemassakaan? Enkä joillakin aloilla, mutta suurin osa meistä voi saada lopputilin milloin vain. 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Täällä taas

Viikonloppu meni, enkä saanut oikeastaan mitään järkevää aikaiseksi. No, välillä näin. Täällä oli jo parina päivänä suorastaan kevättä ilmassa. Mittarissa peräti + 10 C. En nyt kuitenkanan vielä kantanut pipoja ullakolle, sillä loppuviikosta on luvassa taas irlantilaista talvea, kaikilla mausteilla. 

Koulut alkoivat täällä tänään, joten elämään tulee taas rytmiä ja ryhtiä. Olin omasta mielestäni oikein superorganisoitu aamulla. Auto hyvissä ajoin täynä poikia, reppuja ja hockeymailoja.Sitten käynnistin auton ja huomasin, että jossain mättää. No, eturengas oli tyhjä, joten matkanteko jäi siihen. Hädissäni juoksin naapuriin ja pyysin häntä viemään pojat kouluun. Irlantilaisten avuliaisuus se jaksaa yllättää minut vuodesta toiseen. Vaimo oli mennyt bussilla töihin, joten mies löi minulle autonavaimet käteen ja sanoi, että saat lainata autoa päiväksi. Toinen naapuri puolestaan lupasi vaihtaa renkaan illalla. Lähetti vielä teksiviestin ja kysyi, että miten pääsen töistä kotiin. Meidän asuntoalue ei tosiaankaan ole se kaikista ystävällisin, mutta onneksi joukossa on näitä helmiä!

Uudenvuodenlupauksillani en teitä sen enempää kiusaa. Sitä samaa espanjaa, pilatesta ja joogaa. Ja tietysti tavoitteena on hoikistua ja kaunistua, kuten kaikilla muillakin. Itselleni lupasin säännölliset jalkahoidot, sillä joogatuneilla ollaan avoin jaloin. Jalat siis pitäisi olla "edustuskelpoiset". Kävinkin lauantaina hemmottelemassa itseäni, ja nyt kehtaa ottaa tunnilla taas sukat pois.

Eipä tässä tämän enempää. Sanainen arkkuni on kertakaikkiaan tyhjä. Vähän niin kuin pääkin. No, eiköhän niitä postauksia taas ala syntymään, kun arki vie mukanaan. 



keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Palattu palelemaan

Lentokapteeni kuulutti Dubliniin laskeutuessamme, että lämpöasteita on tasan yksi. Corkin asteista en tiedä, mutta talo oli jääkylmä, kun viimein kotiudumme. Laiton lämmön päälle ja lähdin ruokakauppaan lämmittelemään. Haikeudella muistelin kotomaan kolminkertaisia ikkunoita. Eilen aamulla auto oli umpijäässä, joten olo oli kuin Suomessa konsanaan. Ei siis mitään sääshokkia tällä kertaa, paitsi sisällä!

Suklaa näytti olevan tämän joulun hittilahja, sillä sitä saimme kasakaupalla. Otan osan kunniasta, jos Fazerin ja Pandan osakkeet lähiaikoinan nousevat. Sukulaisia ja ystäviä tapasimme ja söimme tietysti liikaa. Nyt sitten alkaa taas se Terveellinen Tammikuu...suklaavuoresta huolimatta.

Kirppareita kiersimme oikein urakalla. Mielenkiintoinen ilmiö Suomessa maaseudulla: normaalit kaupat sulkevat ovensa, mutta kirpparit kukoistavat. Ja löytyihän niistä matkalaukuntäytettä... Mieheni ei yleensä kirppareita kiertele, mutta nyt lähti mukaan, koska kyllästyi Suomen television surkeaan ohjelmatarjontaan. Yllättyi muuten positiivisesti.

Kyyjärven Palettissa kannattaa poiketa, jos siellä päin ajelette. Siellä on ihan kunnon Marimerkkokin, josta löytyi taas kerran kiva tunika. Muuten loma meni rauhallisissa ja vähän hiljaisissakin tunnelmissa. Pojat kävivät laskettelemassa, kiitos lumitetun rinteen. Lumesta pääsimme onneksi nauttimaan, vaikka sitä vähänlaisesti olikin. Onhan se kyllä aika kurjaa, kun Suomeen saapuu lomalle valkeasta joulusta haaveillen ja päätyy jouluaattona kuuntelemaan räystäästä tippuvaa vettä! Pitäisiköhän joulua siirtää parilla viikolla, tammikuun puolelle?

Pimeys yllätti jälleen. No, ei ainakaan tarvinnut kärsiä valoisista öistä ja univajeesta! Neljältä tuntui jo ihan illalta, kun ulkona oli pilkkopimeää. Nämä tälläiset asiat tahtoo unohtua. Tuntuu, että päivä on ohi, vaikka ei ole vielä edes ilta. Miten ihmeessä te siellä saatte itsenne motivoitua töiden jälkeen liikkumaan ja harrastamaan, kun on niin pimeää? En muuten yhtään ihmettele, jos makeanhimo lisääntyy ja kansa kärsii kaamosmasennuksesta. Jos asuisin Suomessa ja pitäisi valita lähdenkö tammikuussa viikoksi etelän aurinkoon vain Lappiin, niin sitä ei tarvitsisi kauaa miettiä. Valoa, please!

Sitten tämä hiusasia. Miten ihmeessä onnistutte pitämään hiuksenne hehkeinä, kun aina ulos menessä pipo turmelee kampauksen? Onko teillä föönit ja kihartimet aina käsilaukussa? Minua katsoi peilistä sellainen sähköiskun saanen näköinen Saara, jonka hiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Ja entäs sitten se pienten pukeminen? Päiväkodissa työskentelevä ystäväni meitä valaisi, kuinka kauan menee aikaa, että saadaan lapset valmiiksi, kun lähdetään ulkoilemaan. Varsinainen urakkaa, kun jonkun pitää päästää pissallekkin just nyt.

Senkin huomasin, että kiinalaisia näytti olevan tänä jouluna Suomessa oikein sankoin joukoin. Hyvä, että pohjoisessa oli valkoista ja hyvä, että joulupukilla ja lumella saa turisteja Suomeen. Luulen muuten, että näistä ikävistä terroristi-iskuista johtuen Suomi ja Irlanti saavat tulevaisuudessakin enemmän turisteja. Mielummin turvalliseen Helsinkiin tai Dubliniin kuin vaikkapa Istanbuliin tai Pariisiin. 

Matkaan tuhrautui jälleen kerran uskomattoman paljon aikaa. Samalla lennolla palaavien ystävieni kanssa taas todettiin, että kuinka helppoa olisi jos asuisi Dublinissa (no thank you) ja olisi pääkaupunkiseudulta kotoisin. Se, että pääsee kohteesta A kohteeseen B vie mehut, vaikka maapallon toiselle puolelle ei päädykkään. Joka kerta pitää tarkasti suunnitella, miten saa aikataulut pelaamaan. Se on sellaista taksi-bussi-juna-henkiköauto-hotelli-lennot - palapelin kokoamista. Ja se itse lentäminen on se osuuksista helpoin ja vaivattomin.

Nyt on siis reissu tehty ja työt taas aloitettu. Edessa uusi vuosi ja aikalailla tyhjä kalenteri. Eiköhän sekin ala tässä taas täyttymään.

Hyvää alkanutta vuotta sinne ruutujen toiselle puolelle!










torstai 22. joulukuuta 2016

Hyvää Joulua!

Blogi jää nyt joulutauolle. Toivotan teille kaikille Hyvää Joulua! Palataan asiaan ensi vuonna.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Huono äitikö?

Sain tänään yllättäen viestin tuttavaltamme: hänen entinen, pitkäaikainen naisystävänsä, kuoli viime viikolla. Yhteydenpito on vuosien kuluessa jäänyt vähiin. Viime kerralla Lontoossa käydessäni yritin järjestää tapaamisen, mutta se ei valitettavasti onnistunut.

Kutsutaan ystävääni vaikkapa Susaniksi, johon tutustuin hänen käydessään miesystävänsä luona. Vähitellen opin tuntemaan häntä paremmin, ja mitä enemmän Susaniin tutustuin, sitä enemmän hänestä pidin. Ikänsä puolesta hän olisi voinut hyvinkin olla äitini. Ei meillä ollut silloin paljon yhteistä, mutta kuitenkin aina juttua riitti. Hän oli aina ystävällinen ja työntouhussa. Susan rakasti puutarhanhoitoa ja käsitöitä. Hän ratkoi ristikoita ja piti kissoista. Hän oli kertakaikkiaan hyvä ja kiltti ihminen, joka teki yhden suuren virheen elämässään ja sai maksaa siitä katkerasti.

Olin hänet tavattuani vielä kovin nuori, mutta jo silloin tunsin, että jollakin tasolla hän oli luovuttanut. Hän ei suunnitellut tulevaa, eikä juurikaan innostunut mistään uudesta. Minua se joskus ihmetytti. Teki mieli sanoa, että tehdään nyt jotain kivaa, mennään vaikka elokuviin. Tai, etsi uusi työpaikka, kun olet aina niin väsynyt työvuorojesi jälkeen. Susan ei halunnut mitään muutoksia rutiineihinsa tai elämäänsä. Tai no, vitsailimme aina, että jos voitan joskus Lotossa, ostan hänelle tuliterän auton. Vanha auto, kun alkoi vedellä jo viimeisiään.

Meillä kaikilla on menneisyys, mutta Susanin oli normaalia surullisempi. Vasta poikien syntymien jälkeen aloin ymmärtämään, edes vähän, minkälaisten asioiden kanssa hän oli joutunut painiskelemaan. Tiedän, kuulin vain toisenpuolen tarinasta, mutta en kuitenkaan koskaan epäillyt, etteikö kuulemani olisi ollut totta. Yhdistin lauseen sieltä ja kommentin täältä ja lopulta tajusin, miten kauheita asioita hänelle oli tapahtunut.

Nuorena solmittu avioliitto oli enemmänkin lippu vapauteen kotoa, kuin vuosisadan rakkaustarina. Hyvämaineinen tyttökoulu opetti kyllä hienoja käytöstapoja ja kaunista puhekieltä, mutta elämään se ei oppilaitaan valmistanut. Ajat olivat silloin toiset, ja vaimo täysin riippuvainen miehestään. En tiedä kuinka kauan avioliittoa oli kestänyt, kun miehen todellinen luonne tuli esiin. Hän oli väkivaltainen tyranni ja vielä uskoton sellainen. Nykyisin häntä kutsuttaisiin myös narsistiksi. Lapsia syntyi lyhyellä aikavälillä, siitäkin huolimatta, että odottava äiti sai välillä potkuja vatsaansa ja hänet työnnettiin portaista alas. 

Susan kesti kaiken, vaikka tiesi miehensä toisesta naisesta. Mihin hän, neljän lapsen äiti, jolla ei ollut omaa ammattia, olisi lähtenyt? Sen tiesi luonnollisesti myös aviomies. Sitten eräänä päivänä Susan sai viimeinkin tarpeekseen. Hän käveli ulos talosta, miettimättä seurauksia. Lapset olivat niin pieniä, että vain vanhin heistä tajusi, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen alkoivat rattaat pyöriä. Hyvästä äidistä tuli hetkessä huono ja itsekäs äiti. Lapsiaan hän ei saanut tavata, koska oli kävellyt itse vapaaehtoisesti heidän elämästään pois. Hänellä ei ollut penniäkään rahaa, vain vaatteet päällään. Susan masentui, eikä jaksanut tarmokkaasti puolustaa itseään. Elämä meni pahasti solmuun, eikä hän nähnyt mitään syytä elää. Oikeus päätti, että huono äiti menetti avioerossa niin lapset kuin osuutensa taloonkin. 

Isä ja uusi äitipuoli kertoivat lapsille tarinaa pahasta äidistä, joka oli heidät lopulta hylännyt. Nuorimmat heistä nielivät tarinan sellaisenaan, eivätkä ymmärtääkseni koskaan ottaneet yhteyttä äitiinsä. Lapsista vanhin muisti, mitä kaikkea kotona oli tapahtunut. Hän yritti kertoa siitä toisille, mutta sai isänsä vihat niskaansa. Isä kutsui poikaa valehtelijaksi, ja teki hänen elämästään helvetin. Poika muutti ulkomaille hyvin nuorena ja kävi kotimaassaan enää harvoin. Hän piti satunnaisesti yhteyttä äitiinsä, mutta läheisiä heistä ei tullut koskaan.

Susan sanoikin kerran, että on ihan sama mitä hänelle enää elämässä tapahtuu. Se kun ei voi olla pahempaa kuin lastensa menettäminen. Minä mielessäni kuvittelin aina, että jonain päivänä lapset alkaisivat selvittää, mitä äidille tapahtui. Vähän niinkuin televisio-ohjelmissa, joissa toisistaan kauan kadoksissa olleet perheenjäsenet, löytävät viimein toisensa. Ymmärtääkseni niin ei koskaan käynyt. 

Kun pistän silmäni kiinni, näin kuinka hellästi hän aina piti poikiani sylissään ja jutteli heille niitä näitä. Näen Susanin hoitamassa miesystävänsä puutarhaa ja kastelemassa kukkia. Hän myös rakasti joulua, ja koristeli takanpäälle lumisen junaradan ja valaistuja taloja. Hänestä huokui haikeus, mutta hän ei koskaan valittanut kohtaloaan. 

Muistan hänen joskus sanoneen, että kun ex. mies kuolee,käy hän tanssimassa hänen haudallaan. Sitäkään en tiedä, onko hirviö vielä elossa. Paha ei aina saa palkkaansa, ja hyvin voin kuvitella hänen viettävän riemukasta perhejoulua lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Sen kuitenkin tiedän, että ystäväni oli lapsilleen hyvä äiti, jonka mies särki monta kertaa ruumillisesti ja viimein myös henkisesti. Sääli, että lapset eivät koskaan antaneet hänelle tilaisuutta kertoa omaa tarinaansa. He nimittäin olisivat hyvin nopeasti tajunneet, kuinka hieno ihminen heidän äitinsä oli. En tiedä sanoiko kukaan koskaan Susanille, että hän oli hyvä ja rakastavat äiti. Tiedän, että nyt on liian myöhäistä niin sanoa, mutta sitä hän oli.

R I P rakas Susan.


Susan rakasti ruusuja.