maanantai 19. marraskuuta 2018

Valmiina joulukuuhun?

Mikähän minua vaivaa, kun oikein odotan, että ulkona alkaa näkymään enemmän jouluvaloja? Voisivat kaikki ripustaa valonsa vaikka tänään. On niin kovin pimeää, vaikka valoisaan aikaan täällä näyttääkin vielä täysin syksyltä. Pitäisi kai kuunnella kerrankin Trumppia ja ottaa harava esille. Meidän etupihalle on nimittäin lentänyt jostakin isoja lehtiä. Viikonloppuna ei huvittanut haravoida, ja kun pääsen töistä iltapäivällä on jo liian pimeää, joten se homma siirtyköön viikonloppuun.

Ei täällä kylmä ole, mutta sellaista inhottavan kosteaa! Päätin, että täällä blogissakin saa joulu alkaa jo marraskuussa. Olen nimittäin ahkerasti tehnyt tonttuja, jotka haluan teille esitellä. Olivat keittiön pöydällä rivissä odottamassa kuvaamista. Viime yönä meidän katti oli kuitenkin hypännyt pöydälle (sillä on ehdoton porttikielto millekkään pöydälle) ja osa tontuissa oli saanut käpälästä kyytiä. Omasta mielestäni hyvin liimatut lakit oli revitty päästä. Kyllä minä sitten Smokeylle pidin saarnan, mutta luulen, että ei se mennyt perille. 

En nyt kuitenkaan antanut Smokeylle porttikieltoa keittiöön, sillä sillä raukalla on edessä vierailu eläinlääkärille tällä viikolla. En vielä kertonut asiasta asianomaiselle, sillä miten selität kisulle, että on tullut aika leikkauksen... Emme halua tähän maailmaan isättömiä kissanpentuja. Kissani hyvin tuntien, ei siitä kyllä ole isäksi pentueelle, eikä elatusmaksuja maksamaan!   

Tälläinen pikapostaus tällä kertaa. Laitan tähän mukaan viime viikolla otetut kuvat.Illalla laitan tontut riviin ja sitten siirrytään blogissakin, ainakin kuvien puolesta, jo joulunodotukseen!









keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Pisteiden laskua

Kahtena viimeisenä lauantaina on Dublin meitä kutsunut, ja me kutsuun olemme myös vastanneet. Corkin ja Dublin välillä on nykyisin hyvä moottoritie, joten enää ei tarvitse madella, traktorin perässä, pikkukylien läpi. Matkanvarrella on kaksi tietulliasemaa. Ihan hyvillä mielen maksan 1.90 x 2 siitä riemusta, että matka edistyy.

Tällä kertaa ei mukaan pakattu mailoja eikä säärisuojia, vaan lähdimme tutustumaan Juniorin mahdollisiin opinahjoihin. Ei tietenkään riitä, että hän keskittyisi juuri nyt vain tuleviin kirjoituksiin, vaan pitää myös miettiä, mikä hänestä tulee isona. Tai paremminkin, mitä hän haluaa opiskella ja missä. Eikä sekään pähkäily riitä, sillä tässä vaiheessa nuoren pitäisi myös olla jo selvillä omista rahkeistaan ja minkälaista pistesaldoa on ylioppilaskirjoituksissa metsästämässä.

Sillä pisteistä se kaikki täällä riippuu ja roikkuu. Kirjoitettavista, yleensä seitsemästä, aineista lasketaan kuuden parhaan tulokset. Yhteisvalinnassa on pistetty järjestykseen mitä haluaisi opiskella. Jos pisteet riittävät on paikka sinun. Edellisten vuosien pisterajat antavat osviittaa siitä, paljonko pisteitä tarvitaan. Rajat kuitenkin muuttuvat, ja joskus opiskelupaikka voi olla todella pienestä kiinni.

Jos ei ole tyytyväinen kirjoitusten, (joita leaving certificationiksi täällä kutsutaan) pitää kirjoittaa uudestaan KAIKKI aineet ja uusintakierroksen tulos jää voimaan. Ei siis ihme, että paineet ovat kovat, jos haluttu kurssi on suosittu. Kiertoteitä haluamalleen kurssille saattaa löytyä, mutta koska systeemi on aika sekava, pitää olla hyvin perillä asioista. Osa Juniorin kavereista on käynyt yksityisellä opinto-ohjaajalla,  koska he tuntevat, että eivät saa kouluistaan riittävästä apua. Nämä "maksulliset" opinto-ohjaajat ovat varsinaisia tietopankkeja ja kuulemma hintansa värttejä.

Tiedän, että moni mielessään miettii, että voihan sitä vaihtaa toiselle kurssille, jos huomasi tehneensä virheen. Kyllä, aina voi vaihtaa, mutta kalliksi se tulee. Lukuvuosimaksut ovat noin 3000-4000 Euroa ja vuokra kampuksella Dublinissa voi kohota jopa 800.00 Euroon kuussa ja nämä vuokrat maksetaan etukäteen, lukuvuoden alussa. Elääkkin pitää, joten opiskelu ei todellakaan ole ilmaista. Siksi onkin niin tärkeää, että ei tee kovin suuria virhearvioita. Maisterintutkinto, joka nykyisin näyttää olevan must, maksaa päälle sitten sellaiset 7000.00. 

Vanhemmat valittavat ala-ja yläkoulujen kalleudesta, mutta silloin kyllä puhutaan pikkusummista. Lasten kouluttaminen on keskituloiselle perheelle kallista, ja vetää monen perheen budjetin todella tiukalle. Opintolainojen ottaminen ei täällä ole kovin yleistä. Siksipä  vanhemmat usein sanovatkin, että olen kouluttanut lapseni ja sillä viitataan juuri opiskelujen kustantamiseen.

Huonotuloisten perheiden lapset saavat opintotukea asuinkustannuksiin eikä lukuvuosimakusa ei tarvitse maksaa. Opintotukeen vaikuttavat vanhempien tulot ja perheen alaikäisten lasten määrä. Suuri taloudellinen säästö on, jos nuoret opiskelijat voivat asua kotona. Osa-aikatyö on myös monen pelastus. 

Miksi sitten tehdä elämästä vaikempaa ja edes harkita Dublinia vaihtoehtona? No, syitä on kaksi hockeyura kuivuisi Corkissa hitaasti, mutta varmasti kasaan. Juniori itse haluaa pois mukavuusalueeltaan ja nähdä muutakin kuin tätä pikkukaupunkia. Hän haluaa tämän vuoden jälkeen pelata hockeytä ihan tosissaan, ja Dublinissa on siihen paremmat mahdollisuudet. Haemme hänelle myös liikuntastipendiä, joka saattaa korvata osan opiskelukuluista. No, sen saaminen on aika epätodennäköistä, mutta ainahan voi yrittää.
  
Kävimme tutustumassa UCDssa (University College Dublin) ja TCD Trinityssä. Ulkoisesti kaksi täysin erinlaista yliopistoa, joista ihan Dublin keskustassa sijaitsevaan Trinityyn on vaikempi päästä sisään. UCD puolestaa on suuri, moderni ja kompakti kampus, kun taas Trinityssä on vanhaa ja arvokasta ja oikein tuntee historian siipien suhinaa. Rakennukset ovat upeita, mutta vähän epäkäytännöllisiä.

 Tähän on siis tultu. Mietitään Juniorin tulevaisuutta. Äidin sydän sanoo, että jää vielä tänne Corkkiin, mutta järki sanoo, että on aika päästää irti. Tekee hyvää itsenäistyä ja tosiaankin mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. 

Vanhemman pojan lähtö tuli aikoinaan yllätyksenä, ja oli kova pala aluksi. Olin ihan hukassa. Tiedän, että toisella ja viimeisellä kierroksella, tulee olemaan vielä vaikempaa. Sitten ei ole jäljellä, miehen lisäksi, kuin meidän kissa. Onneksi on edes Smokey... Henkinen valmistautuminen on tällä äidillä jo alkanut!

Kuvat Trinity Collegesta.




tiistai 6. marraskuuta 2018

Elämää Irlantilaisella Asuntoalueella

Blogia pitkään seuranneet ovat varmasti lukeneet saman tyylisen postauksen aikaisemmin. Yleisön pyynnöstä kirjoitan kuitenkin uudestaan aiheesta. Eli miten ja missä asumme. Asuntoalueilla  asuminen on täällä hyvin yleinen asumismuoto, sillä etenkin perheelliset irlantilaiset eivät mielellään asu kerrostaloissa.

Tältä näyttää meidän "parkissa".


Meidän asuntoalue on rakennettu 1960-70 lukujen vaihteessa. Läheiseen "kylään" on matkaa 1.5 km ja itse Corkin kaupunkiin 7 km. Ihan lähellä on myös ruokakauppoja, peräti kaksi.

Ulkoapäin talot ovat samannäköisiä ja värisiä rivitaloja, joiden välissä on viheralueita. Onneksi tuolloin tonttimaata oli runsaasti tarjoilla ja taloista tehtiin tilavia, eikä vihrealueissa säästelty. Sisältä talojen huonejako on aika erillainen. Asuntoja taitaa olla vähän päälle sata, ja vain muutama niistä on vuokralla.  Asukasyhdistys, johon kukaan ei halua kuulua, kerää kerran vuodessa 50.00 per talous ja sillä rahalla leikkuutetaan nurmikot ja trimmataan puut ja puskat. Minäkin olen saanut riesakseni rahojen keräämisen meidän tien varrelta, ja se vasta mukavaa ja kiitollista hommaa onkin (not). Joka vuosi päätän, että ei enää ikinä...


On puita ja pensaita ja paljon nurmikkoa.


Viime vuosina omistajia on vaihtunut vanhuksista lapsiperheisiin. Alukuperäiset asukkaat alkavat olla jo vanhoja, joten tulevinakin vuosina taloja tulee silloin tällöin myyntiin. Mikään erityisen ystävällinen asuntoalue, tai park kuten täällä näitä kutsutaan, ei ole. Täällä aina asuneet tuntevat toisensa, mutta me myöhemmin muuttaneet olemme pitkälti omissa oloissamme. Sisälle asti saan kutsun kolmessa ehkä neljässä kodissa, muissa hoidan asiani eteisessä ja huikkaan heit pysähtymättä. Minua tämä ei haittaa, mutta mies välillä sanoo, että voisi sitä mukavammassa ja ystävällisemmässäkin "parkissa" asua.

Jokaisessa talossa on oma etupiha, ja takapihat on erotettu muureilla. Hyvä niin, sillä en halua nähdä naapurin takapihalle. Yläkerran ikkunasta on kyllä sinne näkymät, jos sattuisi kiinnostamaan. No, harvemmin sattuu!

Tässä kuvia toisesta "parkista".


Alunperin talot lämmitettiin öljyllä, mutta me esimerkiksi vaihdoimme öljyn heti alussa kaasuun. Ei lopu ainakaan kesken! Öljysäiliössä ei ollut minkään valtakunnan mittaria, eli arvailuiksi meni, oliko takissa öljyä vai ei. Siihen aikaan ei talojen eristäminen ollut listalla kovin korkealla, joten mitään lämpimiä nämä nämä asunnot eivät ole. Onneksi ikkunoiden vaihtamisella ja eteisen rakentamisella on tilanne hieman parantunut. Siksipä suomalaisessa talossa meinaan ihan tukehtua, kun mistään ei vedä!

Osa meidän "parkin" taloista on vähän värikkämpiä.


Talot täällä ovat pääsääntöisesti kaksi kerroksia. Meillä alakerrassa on yhdistetty keittiö/ruokailutila, joka syntyi yhden seinän kaatamisella. Sitten on tietysti olohuone ja sellainen ylimääräinen huone, joka puolestaan remontoitiin käyttämättömästä autotallista. Keittiöstä ovi vie katetun tilan alle, josta pääsee komeroon, jossa puolestaan on pyykkikone ja kuivausrumpu. Portaiden alla on tietysti vinokattoinen komero, jossa säilytämme takkeja ja kenkiä. Naulakko ei muuten kuulu täällä vakiovarusteisiin! Alakerrassa on myös pieni WC. 

Tämän asuntoalueen talot ovat kaikki samanvärisiä.


Yläkertaan teimme ylimääräisen huoneen kylppärillä varustettuna. Se kohosi entisen autotallin katon päälle. Yksi makuuhuoneista on niin pieni, että käytän sitä varastona, kun en jaksa aina raahata tavaroita ullakolle. Kylpyhuoneessa ei ole minkäänlaista tuuletuskanavaa, joten siellä on pakko pitää ikkunaa auki. Muuten kaikki seinät olisivat homeen peitossa. 


Tässä kuvia keskustan asunnoista. Veikkaan, että ovat kahden makkarin "flattejä".


Kolmessa makuuhuoneessa oli sisäänrakennetut vaatekaapit. Se oli iloinen yllätys. Usein täällä nimittäin joutuu huoneisiin ostamaan irtokaapit, jotka sitten vievät paljon tilaa. Irlannissa mielestäni eletään väljemmin kuin naapurisaarella ja varastotilaakin on enemmän. 


Täällä ei harrasteta yhteispihoja. Muureja ja portteja senkin edestä.


Pojat viettivät paljon aikaa talon takana olevalla viherauleella, jossa pelasivat jalkapalloa. Lontoon jälkeen vapaus oli heille todella suuri asia. Kavereiden kanssa iltapäivät ja illat touhuttiin, ruoka-aikoja lukuunottamatta, ulkona. Hyvin harvoin olen joutunut rajoittamaan X-boxilla pelaamista. Kuivina päivinä ei poikia sisällä näkynyt. 

Näistä taloista osa on kokonaan omistajien käytössä. Osa puolestaan on jaettu 2-3 makkarin asunnoiksi.


Kun täällä kuitenkin talot ovat vierivieressä tulee välillä ssanomista.Joku ei ulkoiluta koiraansa, vaan päästää sen vapaasti ulos. Toinen taas ei kerää kakkoja. Kulmakunnan pikkupojat saivat välillä kuulla kunniansa jalkapallopeleistään naapuruston tädeiltä. Yksi naapureista piilotti heidän pallonsa vajaansa, jos ne saattuivat vahingossa lentämään hänen takapihallensa, eikä antanut niitä takaisin. Sitten on aina niitä, jotka marisevat kaikesta, mutta eivät koskaan tule siivoamaan ja keräämään roskia, kun siivouspäivä järjestetään. On ihmisiä, joiden ei todellakaan kannattaisi asua lähellä naapureita. Heille suosittelisin Kerryn korpea, keskellä ei mitään. 
Kuten näette, aita se olla pitää.


Jossain vaiheessa oli ongelmana muualta tuleet nuoret, jotka ryypiskelivät viheralueella ja heittivät pullonsa ja roskansa puskiin. Onneksi heitä ei ole enää näkynyt pitkään aikaan. Yleensä ottaen täällä on tosi rauhallista, mitä nyt naapurin koira joskus innostuu haukkumaan, kun näkee toisen koiran.

Ja jos rahaa on, niin tälläisiakin taloja olisi tarjolla.


Täällä asumme toistaiseksi ja ehkä joskus tulevaisuudessa muutamme pienempään asuntoon. Sen aika ei kuitenkaan ole juuri nyt. 

Jatkan vielä samasta aiheesta ja kerron mitä palveluita on lähellä ja vähän muutakin lähiympäristöstä. Kysymyksiä otetaan mielellään vastaan!

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Halloweenkö muka peräisin Amerikasta?

Oppia ikä kaikki, myös minulla! Olen aina luullut, että halloweenin juhlinta on kulkeutunut Amerikasta Irlantiin. Kuinka väärässä olenkaan ollut: irlantilaiset nimittäin veivät juhlan mukanaan Amerikkaan. Halloween siis on alunperin irlantilaisten ikioma juhla. Sekin opin, että aluksi lyhtyjä tehtiin naurikisista eikä suinkaan kurpitsoista. Siinä onkin ollut kaapimista, että nauriksesta saa lyhdyn!



Kauan, kauan sitten täällä Vihreällä Saarella vietettiin Samhain-nimistä juhlaa 31.10-1.11. Sato oli kerätty talteen, illat alkoivat pimentyä ja talvi teki tuloaan. Uusi vuosi oli alkamassa. Samhain oli sekoitus sadunkorjuu-, talventulon - ja kuoleidenjuhlaa. Tuona yönä kuolleiden henget lentelivät vapaina, ja niitä peloteltiin pukeutumalla pelottaviin asuihin. Samhain oli alunperin pakanallinen juhla, joka myöhemmin, kirkon vaikutuksesta, muuttui kristelliseksi pyhäinpäiväksi. 

Lueskelin eri lähteistä Sahmhain-juhlasta ja joka artikkelissa tuntui olevan hieman erillainen versio juhlasta. Joissakin kerrottiin ihmisten kiertävän, pelottavat asut päällään, naapuireissa, joista sitten saivat palkkioksi jotain pientä syötävää. Toisissa artikkelissa puolestaan sanottiin, että makeisilla yritettiin lepytellä henkiä. Ovelta ovelle kiertävät ihmiset lupasivat sanoa rukouksia kuolleiden sielujen puolesta ja saivat palkkioksi makeisia.

Nuotioita poltettiin ja nauriista koverrettiin lyhtyjä, valaisemaan pimeää iltaa. 1840-luvulla Irlannissa kärisittiin perunaruotosta ja siitä johtuen nälänhädästä. Täältä lähdettiin sankoin joukoin Atlannin toiselle puolelle etsimään parempaa elämää. Irlantilaiset toivat vaatimattomien pakkaasiensa mukana myös perinteitä ja alkoivat viettämään Halloween juhlia uudessa kotimaassaan. Nimi oli jossain vaiheessa vaihtunut Samhainsta All Hallows’ Even kautta alloweeniksi.  

Lyhdyt tehtiin uusessa kotimaassa pehmeämmästä kurpitsasta ja halloween-perinne elää ja voi hyvin!

Kun siis illalla ovella koputtaa epämääräisennäköisiä lapsia, jotka kysyvät karkki vai kepponen, muistellaan hetki pimeässä Irlannin illassa, kokkojensa ääressä, Samhainia juhlivia irlantilaisia!

Hauskaa Halloweeniä täätä halloweenen kotimaasta!




 Kuvat netistä.

tiistai 30. lokakuuta 2018

Vuodenaikojen mukaan

Edellisessä postauksessa mainitsin kuinka suuri rikkaus Suomen neljä vaihtuvaa vuodenaikaa on. Etenkin maaseudulla huomaa, kuinka ne vaikuttavat ihmisten tekemisiin, eikä pelkästään maisemaan. Kun pari viikko sitten vietin viikon kotikylässäni huomasin ympärilläni paljon pieniä asioita, jotka eivät enää kuulu omaan arkeeni. Osan syksyyn kuuluvista asioista ja tekemisistä olin jopa täysin unohtanut. 

Omenat oli kerätty talteen ja niistä oli puristettu mehua, tehty hilloa ja leivottu piirakka, jos toinenkin. Ai, miten hyvältä tuore omenamehu maistuikaan. Tunnen monta innokasta marjastajaa, joilta kuulin, että puolukoita oli ollut tänä vuonna niukasti. Sieniä sitä vastoin oli kyllä löytynyt.

Perunat oli jo nostettu, viljat puitu ja viinimarjat olivat jo mehuina pulloissa, ennen kuin minä saavuin Suomeen. Helsingissä oli enemmän lehtiä puissa, mutta mitä pohjoisemmaksi juna jyskytti, sitä enemmän lehtiä oli maassa. Kuinka selvästi tuon eron huomaa Irlantia suuremmassa Suomessa.

Haravat olivat myös ahkerassa käytössä, sillä pitäähän ne lehdet saada pois ennen lumen tuloa. Irlantilaiset ovat paljon laiskempia haravoimaan lehtiä. Näissä sateissa lehdet muodostavat nopeasti sellaisen inhottavan mössön, johon saattaa liukastua. Kun vielä osa koirankakattajista ei kerää jätöksiä pussiin, saa lenkkeijä jynssätä lenkkareitaan, tovin jos toisenkin, lenkkinsä jälkeen.

Pimeinä iltoina siellä jo kovasti mietitään, että joko voisi pian viritellä valoja ulos. Heijastinliivit ja heijastimet ovat Suomessa normikamaa, mutta täällä asiassa olisi vielä paljon parantamisen varaa. Ai niin, ja sitten pitää muistaa vaihtaa autoon talvirenkaat, ettei jää jumiin... Tätä huolta ei Vihreän Saaren autoilijoilla ole.

Joskus pysähdyn miettimään, kuinka sitä on vuosien varella vieraantunut luonnosta, ja siitä mistä ruoka lautaselle tulee. Lontoossa sitä eli kyllä täysin kuplassa. Niin kuplassa, että sitä alkoi nyrpistäämään nenäänsä multaisille perunoille ja alkoi uskomaan, että porkkanat ovat aina täsmällisesti saman kokoisia. Onneksi täällä Irlannissa maaseutu on lähempänä. Ei tarvitse kauaksi kotoa ajella, kun jo näkee lehmiä laitumella ja päätyy ajelemaan traktorin perässä. 

Suomessa ollessani hirvenmetsästys oli parhaillaan käynnissä ja sehän tarkoitti sitä, että ajaessa piti olla ekstravarovainen. Tämäkin asia oli minulta unohtunut. Tielle juoksevat hirvet = hirvikolarit.

Linnut lähtevät etelään, ja niitä jotka jäävät, ruokitaan. Lintujen touhuja seurataan ikkunasta ja eri lajit tunnetaan. Kyllä täälläkin lintuja ruokitaan, mutta ei ollenkaan niin paljoin kuin Suomessa. Ruokaa täällä tietysti löytyy linnuillekkin läpi vuoden, kun lumi ei ole riesana.

Ja sitten oli se pukeutumisonglema. Syksyllä mukana pitäisi olla vähän kaikenlaisia jalkineita ja takkeja. Sana välikausitakki ei täällä kuulu sanavarastooni. Viikon aikana mentiin +20 asteesta kymmeneen, ja minulla oli jatkuvasti joko liikaa tai liian vähän vaatetta päällä. En osaa enää haistella ja ennustaa säätä oikein. Pipo oli mukana silloin, kun en sitä tarvinnut ja päinvastoin. Unohdin myös, että sukkahousutkin on keksitty, ja ne lämmittävät kivasti housujen alla.

Sekin unohtuu, että kannattaisi ottaa mukaan nauhattomat kengät. Maan tapoihinhan kuuluu, että kengät otetaan aina pois sisälle mennessä. Operaatio helpottuisi ja nopeutuisi, jos kengännauhoja ei tarvitsisi joka välissä sitoa, eikä umpisolmuja availla. Onneksi käyn joogaamassa, sillä muuten kankeanan kaatuisin lattialle, jossain eteisessä.  Suomalaisten täytyy olla kyllä keskivertaista notkeampia, sillä sellaista sirkustaiteilua kenkien kanssa eteisissä käydään.

Kun seuraavan kerran palaan Suomeen, onkin jo joulu, ja toivottavasti valkea sellainen. Toivon, että minua tervehtii siellä talvinen maisema. Tietysti on edelleen pimeää, mutta onneksi lumi auttaa asiaa. Pulkat, luistimet ja sukset on kaivettu esiin, vaikka niitä ei välttämättä ole vielä käytetykkään. Lumikola ja -lapio odottavat seinustalla seuraavaa pyryä. Eteiset pullistelevat villasukkia, monoja, talvilenkkareita ja saapikkaita. Lasten välikausihaalarit ovat vaihtuneet lämpimiin talvihaalareihin. 

Hiihtoa harrastavat hinkuavat laduille ja jääkiekkoilijat kaukaloihin. Minua ei hiihtämään saa, eikä jäälle, mutta narskuva pakkaslumi, säähän sopivien kenkien alla, saisi oloni tuntumaan oikein kotoisalta.
 








keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Pääkaupungin upeaa ruskaa

Ihan piti silmiä hieroa Helsinkiin saapuessa ja sieltä lähtiessä. Niin kaunis oli kaupungin ruska. Keltaisen eri sävyjä niin puissa kuin kaduilla. Nautin siitä, että olen viime vuosian saanut nähdä Suomen eri vuodenajat. Se on sellainen rikkaus, jota en osannut arvostaa silloin,kun siellä asuin.

Katselin kadehtien rautatieasemalla,kojussa myytäviä eri sienilajeja. Täällä mennään lähestulkoon aina, mauttomilla herkkusienillä, vuodesta toiseen. Jos laukussa olisi ollut tilaa, olisin tuonut sieniä mukanani, mutta kun ei ollut...


Helsingissä pistäytyminen tuo matkaan aina piristystä. Se kaupunki kun muutttuu koko ajan, ja sieltä löytyy, ainakin minulle, aina jotain uutta. Tällä kertaa ihmettelin nerokasta keksintöä liittyen elokuvateatterihin. Tarjolla oli nimittäin tapasta ja mm. viiniä. Kun parkeerasin itseni ihanasti upottavaan nojatuoliin, tajusin vasta kuinka upeat puitteet tässä elokuvateatterissa oli. Ja kun tilan sitten täytti Abban musiikki,niin mitäpä sitä muuta olisi lauantai-illaksi kaivannut. Kävimme siis tyttöjen kesken katsomassa Mamma Miaa, joka oli kyllä täysi kymppi. Suosittelen!



Tapasin myös Helsingissä serkkujani,oikein kaksin kappalein, sekä kummipoikani kera uuden vaimonsa, jota en ole nähnyt valovuosiin. Ystäväni kanssa paransimme maailmaa, peräti kahtena lauantai-iltana. Se on harvinaisita se. Shoppailu ei oikein jaksa innostaa, mutta sitäkin vähän harrastin. Ne pakolliset suklaat, ruisleivät ja piirakat ja vähän vaatepuoltakin tuli ostettua.



Reissussa rähjäännyin tällä kertaa oikein toden teolla. Paluulento sunnuntai-iltana Amsterdamista Corkkiin peruttiin teknisen vian vuoksi, ja meidät passitettiin lentokenttähotelliin yöksi. Huonoksi onnekseni minulle lankesi lento vasta seuraavana iltapäivänä, ja tietysti minnekkäs muualle kuin Dubliniin. Sieltä sitten bussilla Corkkiin. Siinä meni yksi ylimääräinen, ja minulle kallisarvoinen lomapäivä, laukkuja raahaten ja odotellessa. Sattumalta bongasin portilta samassa jamassa olevan työkaverini ja yhden tuttavani. Sen siitä saa kun haluaa matkustaa nopeasti ja niin, että ei joudu lentämään Dublinista tai Dubliniin...



Matka Helsingistä jatkui kotikonnuille, mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa. 


Tässä teillekkin syksyisiä sävyjä Helsingistä.











maanantai 8. lokakuuta 2018

It is syksy!

Silloin kun Irlannissa on kunnon kesä ei siitä haluasi luopua, ei sitten millään. Pelkkä syksyn ajatteleminenkin saa minut vihaiseksi. Onneksi sitä kuitenkin aina ennen pitkää alkaa nauttia tästä värikkäästä vuodenajasta. Siis onhan täällä edelleen yleisäväritys vihreää, mutta oranssin/keltaisen/punaiset lehdet tuovat mukanaan vähän vaihtelua Vihreän Saaren yleiskuvaan.

Ja onhan sekin positiivistä, että syksy ei johda loskaiseen ja pimeään marraskuuhun, kuten Suomessa. Täällä syksy kestää pitkään, ja tänä vuonna se on ollut vielä ihanan aurinkoinenkin ja jopa lämmin. Mikäs tuolla ulkona on lenkkeillä lehtiä potkien. 

Viikonloppuna tuntui kuitenkin illalla jo vähän kylmältä, joten viritimme takkaan tulen. Smokey-kissa kehräsi jaloissa, vauvan pipo eteni vaudilla ja tee höyrysi kupissa. Siis täydellistä hyggeä! Lauantai-iltana en olisi millään viitsinyt lähteä ulos, mutta kun mies oli sopinut tuttavapariskunnan kanssa, niin pakkohan sitä oli lähteä. Ja vaikka irlantilaiseen tyyliin sovittu tapaamisaika olikin vain sellainen "suuntaa antava", tuli illasta loppujen lopuksi ihan kiva. Joskus sitä vaan pitää lähteä, vaikka ei huvittaisikaan. Sillä jos aina sanoo, että en pääse, niin lopulta käy niin, että kukaan ei enää kutsukkaan.

Olimme siis siinä meidän toisessa lähipubissa, joka on kyllä yksi tylsimmistä pubeista (noin niinkuin puitteiden puolesta ja muutenkin), jossa olen koskaan käynyt. Siellä istuu samat ihmiset, samoilla baarijakkaroilla ja juttelevat samoja asioita, vuodesta toiseen.  Mieheni tietää tasan tarkkaan, että inhoan kyseistä paikkaa, mutta kun myöhään oltiin menossa, niin sinne päädyttiin. Lauantai-iltana kun pitää olla ajoissa liikkeellä, jos mielii istumaan. No, ainakaan tässä paikassa ei tarvitse koskaan pelätä, että joutuisi seisomaan!!! 

Minä suorasuu en malttanut olla kysymättä, että kenenkähän hyvä idea oli tulla taas tänne? Miehet eivät ollenkaan tajunneet,että mikä paikassa mättää, mutta me naisväki kyllä olimme samoilla linjoilla paikan ankeudesta! 

Minulla on viikko töitä, ja sitten pidän vähän syyslomaa ja lähden käymään Suomessa. Helsingissäkin pysähdyn mennen ja tullen. Ei kai siellä vaan ole vielä joulutavaraa kaupoissa? Täällä nimittäin ovat  halloweenit ja joulut,sulassa sovussa, hyllyillä...