maanantai 21. tammikuuta 2019

Pistäydytään pubissa

Sunnuntaikävelyllä tuuli puhalti niin kylmästi mereltä, että teki mieli jotain lämmintä. Poikkesimme pubiin kupposelle kahvia ja teetä. Kyllä, pubiin voi mennä myös kahville!

Korkealla baarijakkaralla istui vanha mies, joka katsoi televisiosta rugbyottelua ja jutteli siinä sivussa "landlordin" eli pubinpitäjän kanssa. Takan vieressä istui viluisennäköinen pariskunta, jotka kyselivät, ranskalaisittain murtaen, lähiseudun kävelyreiteistä. 

Pubissa oli hiljaista ja pubinpitäjällä edessä pitkä työpäivä. Kesällä asiakkaita on varmasti enemmän, mutta näin talvisaikaan on hiljaista. Pienessä merenrantakylässä on muitakin pubeja, joten kilpailu vakiasiakkaista on varmasti kova. Tässä pubissa oli seinällä pitkä lista tammikuun tapahtumista. Oli listattu kaikki pubissa näkyvät ottelut sekä biljardi- ja tikanheittokisat. Pubivisojakin oli listalla. Täällä nähdään vaivaa, että asiakkaita saadaan ovesta sisälle, myös talvella.

Kun ranskalaispariskunta lähti karttoineen takan vierestä, siirryimme me sinne vähäksi aikaa lämmitelemään. Ovesta saapui sisälle vanhempi rouva, joka ilmiselvästi odotti paikalle ystäväänsä. Pubinpitäjä kysyi, että laitetaanko lasi punaviiniä ja nainen nyökkäsi. Asiakkaat ovat tulleet vuosien kuluessa hyvin tutuiksi! Puheliaan pubinpitäjän kanssa juttelimme säät ja joulut, ja sitten jatkoimme matkaa takaisin autolle.

Matkalla mietimme sitä, kuinka pitkiä työpäiviä pubeissa joutuu tekemään. Työntekijöiden palkkaaminen on kallista, joten itse on pakko yrittää jaksaa mahdollisimman paljon. Eri asia on tietysti kaupunkien suosituissa pubeissa, jossa käy paljon ihmisiä, vuodenajasta riippumatta. Se, että joku istuu lämmittelemässä puolituntia ja juo kupin kahvia ei pubia rikastuta. 

Pienien kylien pubeilla ei mene nykyisin hyvin. Pubien lukumäärä onkin laskenut huomattavasti viime vuosina. Kun kylän viimeinen pubi sulkee ovensa, tarkoittaa se sitä, että koko kylä on viittä vaille kuollut. Täällähän ystäviä ja tuttuja tavataan pubissa, ja kun se sulkee ovensa on kyläläisillä edessä monta yksinäistä iltaa kotona. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kyläily naapureiden ja ystävien kanssa on täällä niin harvinaista. Syy taitaa juurtaa aikoihin, jolloin talot olivat pieniä ja täpötäysiä. Ei sinne vilinään enää vieraita tarvittu. Luulen, että siinä juontaa pubeista käytetty nimi  olohuoneen jatko. 

Pubeja on Irlannissa nykyisin n. 7000. Joukossa on kaikenlaisia "olohuoneita. On viihtyisiä, nuhjuisia, pimeitä,tunnelmallisia, nuorten suosimia, vanhojen miesten omimia jne. Toisissa katsotaan TVstä kaikki urheiluun liittyvä, kun taas toisissa on elävää musiikkia. On niitä, joissa juodaan aivan liikaa ja niitä joissa on rauhallinen tunnelma. Keskiverto irlantilaispubi ei ole mikään surkea ja masentava korttelikapakka, vaan sinne voi poiketa myös vaikka päivällä kahville ja takan eteen lämmittelemään.










perjantai 18. tammikuuta 2019

Eihän sinulla voi olla kylmä, kun olet Suomesta!

Jos olisin vuosien varrella saanut punnan tai euron, joka kerta kun joku noin sanoo, säästöpossu olisi poksahtanut rikki jo vuosia sitten. Tässä välissä tuli kylläkin viiden vuoden tauko, jolloin en koskaan valittanut kylmyydestä. Olisin luultavasti iglussakin pyyhkinyt hikeä otsaltani ja vähentänyt vaatetusta. Nyt kuulkaa  suorastaan iloitsen, kun minulla on kylmä. Kun viisi vuotta putkeen hikoili naama punaisena, tuntuu todella hyvältä väristä välillä kylmästä. Lopetin nimittäin viime vuonna Tamofenin (rintasyövän hoitoon käytetty lääke) ja siihen loppui hikoilu.

Irlannissa on ollut todella leuto talvi. Paksulle talvitakille ei ole ollut käyttöä, sitten joululoman Suomessa. Nyt täällä on ilma vähän viilentynyt, joten pitää muistaa pistää enemmän vaatteita päälleen. Kyllä, nimenomaan muistaa! Olen niin tottunut kulkemaan vähillä vaatteilla, vuoden ajasta riippumatta, kun kerran aina on kuitenkin kuuma. Alkuviikosta kävin illalla kävelyllä kaverini kanssa, ja huomasin heti alkumeterillä, että verkkarivalinta oli taas mennyt pieleen. Minulla oli kylmä, vaikka reippaasti liikuimmekin. 

Ja koska olen viime vuoden valittanut jatkuvasti, kuinka kuuma minulla on, ei kukaan ole päässyt sanomaan, että eihän sinulla voi olla kylmä, kun olet Suomesta. Tänään sekin sitten tapahtui. Työpaikan ilmastointi toimii vähän miten sattuu ja innostui puhaltamaan puhurit niskaani, kun seisoin tulostimen vieressä. Valitin työkaverille kylmyydestä, ja sieltä se tuli; tuo tuttu lause vuosien takaa. Purskahdin nauruun, ja hän luultavasti luuli juuri lohkaiseensa jotain todella hauskaa, ja jotain jota ei ole koskaan aikaisemmin kuullut.

Jos ulkona on ollut mukavan leutoa, ei sisällä välttämättä olekkaan lämmin. Irlantilaisissa taloissa vetää, eikä asuntojen lämmineristys ole ollut kovin tärkeää rakennusvaiheessa. Nykyisin tähänkin asiaan kiinnitetään paljon enemmän huomiota. Etenkin vanhukset näyttävät pitävän olohuoneen suorastaan kuumana, ja muualla talossa sitten väristään. Koksia palaa takassa kilotolkulla, mutta makuuhuonetta ei koskaan lämmitetä.
 
Viiden vuoden tauon jälkeen on kiva kaivaa kaapista villatakkia- ja sukkia. Hikoiluvuosien jälkeen on oikein nautinnollista välillä väristä vilusta. Eikä noihin eihän-sinulla-voi-olla-kylmä-tokaisuihinkaan ole vielä ehtinyt kyllästyä!

Näin keväiseltä näytti St. Stephensin puisto Dublinissa viime viikolla.




keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Oodi hyville kirjoille


Olisi pitänyt laskea montako kirjaa viime vuonna joko luin tai kuuntelin. Monta kymmentä kuitenkin ja laidasta laitaan. Sieltä joukosta ajattelin mainita muutamia mieleen jääneitä.

Vuoden hittiomaelämänkerta taisi olla Michelle Obaman Becoming tai suomeksi Minun tarinani. Itse kuuntelin tämän kirjan englanniksi ja Michellin itse lukemana. Oli uskomattoman mielenkiintoista tutustua paremmin yhteen maailman tunnetuimmista naisista. 

Kirjassa kurkistetaan hänen lapsuuteensa, opiskeluaikoihin ja ensikohtaamiseen Mr. Obaman kanssa. Rehellinen kirja kertoo myös mitä uhrauksia perhe joutuu tekemään, kun isä pyrkii presidentiksi, ja siksi myös valitaan kaksi kertaa. Hän valottaa myös lukijoille minkälaista on asua Valkoisessa talossa, jossa henkilökunta on valmis toteuttamaan istäntäparin pienimmänkin toiveen. Kirja on niin rehellinen ja inhimillinen, että sen luettua voi vain nostaa hattua tälle upealle ja fiksulle naiselle. 

Michelle Obama ei vain tyytynyt olemaan tyylikkäästi pukeutuva presidentin puoliso ja kuvien kaunistus.(Kuten eräät...) Hänellä oli ja on omat kiinnostuksen kohteensa ja projektinsa, joita hän tarmokkaasti ajaa edelleen eteenpäin. Sekin selvisi mitä rouva mielessään ajatteli, kun valta siirtyi Trumpille, ja aikooko hän itse asettua vielä joskus presidenttiehdokkaksi. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Sitten kuuntelin täysin erinlaiseen, Jere Nurmisen kirjoittaman elämänkertaan, nimittäin jääprinsessa Kiira Korvensta. Luistelu on yksi niitä harvoja urheilulajeja, jota voisin katsoa televisiosta tuntikausia. Harvoin vain edes tiedän missä milloinkin Euroopan tai maailmanmestaruuksista kisataan. Ruuduntakaa esitys näyttää niin vaivattomalta. Höyhenenkevyt luistelija pyörii ilmassa, laskeutuu keveästi takaisin jäälle ja ponnistaa pian taas itsensä ilmoihin. 

Ehjäksi särkynyt-kirjaa lukiessa alkaa ymmärtämään mitä kaikkea tuon luistelijan onkaan pitänyt käydä läpi, että on päästy kansainvälisiin kipailuihin. Päämäärätietoinen, tyypillinen kympin tyttö, Kiira ruoski itseään eteenpäin. Hän harjoitteli, pettyi, harjoitteli lisää, oli sinnikäs niin jäällä kuin koulussakin. Ja vaikka kaikkensa antoi, sittenkin piti aina pystyä parempaan ja repimään itsestään vielä lisää... Valmentajan ja valmennettavan suhde on luistelijalle äärimmäisen tärkeä. Aina kemiat, eivätkä valmennusmetodit kohdanneet. Jatkuva painontarkkailu vaati myös veronsa. Se, että oli langan laiha ei riittänyt, aina olisi pitänyt pysty pudottamaan vielä vähän lisää. Ja viimein oli tehtävä päätös, jatkaakko vaiko ei? Kiira lopetti ja huomasi, että elämää on myös jäähallien ulkopuolella. 

Koko maailma seurasi thaimaalaisten poikien pelastusoperaatiota, luolan uumenista. Mukana auttamassa oli myös suomalainen luolasukelluksenopettaja Mikko Paasi. Johanna Elomaan kirjoittama Sukellus valoon ei valotta pelkästään tämän erittäin vaativan ja vaarallisen pelastusoperaation kulkua. Se kertoo myös, miten pitkän matkan Mikko Paasi on joutunut sukeltamaan, ihan omassa elämässään, päästäkseen takaisin valoon. Kannattaa lukea.

Siperiahan on on kautta aikojen ollut hyvä opettamaan. Huumekuriiri Jan Salo ei päätynyt vankilaan ihan Siperiaan asti, mutta itärajan toiselle puolelle kuitenkin. Ilkka Kariston kirja Vankina Venäjällä kertoo minkälaista on elämä kurjaakin kurjimmissa venäläisissä vankiloissa. En itsekkään ymmärrä miksi tykästyin tähän kirjaan. Suosittelen kuitenkin sen lukemista, vaikka ette mitään rötöksiä Venäjällä suunnittelisikaan!

Enni Mustonen ei petä koskaan. Verenpisara Ikkunalla aloittaa uuden Koskivuori-sarjan. Vastikään seminaarista valmistunut opettaja Saara Kavenius saa opettajanpaikan pienestä Koskivuoren alakoulusta. Karjakosta sisäpiiaksi kartanoon siirtyneet Vapun ja Saaran teit kohtaavat... Suomi on repeytymässä kahtia. Punaisen ja valokoisen välissä on, kaikesta huolimatta myös vaaleanpunaista. 

Ei ehkä Enni Mustosen paras kirja, mutta sellaista leppoista lukemista, vaikkakin välillä raskaista tapahtumista. Sarjan seuraava kirja Ruiskukkaseppele on jo minulla menossa... Harmittaa vaan, että Erja Manto ei ole lukijana tässä sarjassa. Eva Lönnbladin lukutapa nimittäin ei oikein miellytä.

Ja sitten Robert Galbrait eli J.K Rowlingin yksityisetsivä Cormoran Strike on taas vauhdissa apulaisensa Robin Ellacottin kanssa. Kirja Valkoinen kuolema vie lukijansa nuhjuiseen Lontooseen, parlamenttiin palkeille ja perinteiseen englantilaiseen maalaiskartanoon. Puhuuko apua pyytänyt Billy totta vai kuvitteleeko hän vain kaiken? Tajuavatko Robin ja Cormoran vihdoinkin, että he ovat kuin luodut toisilleen? Siinäpä sitä on mietittävää yhden kirjan verran. 
Ainut syy miksi kuuntelen nämä kirjat aina suomeksi, on Eero Saarisen möreä ääni, joka sopii täydellisesti näihin kirjoihin. Kunhan hän vielä oppisi lausumaan Yorkshiren ja muutkit shiret oikein....

Tänä vuonna toivon, että saisin luettua enemmän irlantilaisten kirjailijoiden, Irlannista kertovia kirjoja. Täytyykin kaivaa kirjastokortti laatikon pohjalta. Pidän teidät ajantasalla, miten onnistun.

Kirjastoista puheenollen, pääsin käymään upeassa Oodissa joululomalla. Jos asuisin Helsingissä, niin minut luultavasti löytäisi sieltä iltaisin ja viikonloppuisin. Yritin olla ajattelematta, paljonko tämä täydelliden kirjasto tuli maksamaan. Tälläisen lukutoukan se kyllä lumosi täydellisesti.




Lukutoukka paratiisissa.


Kiva, että kirjastossa on ajateltu myös lapsia.

Mulle tuosta vakipaikka

Luulen, että Aaltokin olisi tykännyt.

Jos ikkunapaikat ovat varatut, niin sitten parkeeraan itseni tähän.





sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Pimeyden keskelle väriterapiaa!

Ajattelin piristää teitä, taas kerran, kuvilla värikkäistä irlantilaisista taloista. Kävin tässä pari viikkoa sitten, aina yhtä ihanassa, Kinsalessa vähän kiertelemässä. Ja kamera oli tietysti mukana. Kinsalessa on aina, jopa keskellä irlantilaista talveakin, jotenkin sellainen lomafiilis. 

Tuli mieleen, että yleensähän naapurit valittavat, jos joku maalaa talonsa liian erikoisella värillä. Taitaa Kinsalessa olla tämä asia toisinpäin. Jos maalarin pensselin jälki on valkoinen tai vaalean harmaa, alkaa heti valitus! Kinsalessa olisi mielenkiintoista olla maalikaupassa töissä.

Mukavaa uutta viikkoa teille! Palaan asiaa pian.







keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Hyasintti onkin kevään kukka

Hyasintti tuoksuu Suomessa joululta, mutta täällä se tuo mieleen kevään. Löysin meille hyasintin joulukuussa, mutta se nuokahti jo ennen joulua. No, ainakin vähän aikaa miellä tuoksui kotimaan joulu.



Joulun jälkeen piipahdin paikallisessa rautakaupantapaisessa, joka kylläkin myy kaikkea muutakin kotiin liittyvää. Ovella minua tervehti tälläinen näky.


Olin juuri palannut lumisesta Suomesta, joten piti hetken räpsytellä 
silmiä. Se on sitten kevät tulossa, mietin mielessäni.


Näiden kaunokaisen ohi pääsin kävelemään, mutta kun pöydän täydeltä oli hyasinttejä, oli pakko poimia muutama ostoskärryihin.


Täällä hyasintti on ulkokukka, jota puhkeaa kukkaan kevään tullen. Niitä käytetään myös kukkakimpuissa. Ai, miten ihanalta hyasinttejä sisältävä kimppu tuoksuukaan. Minä halusin näitä ihania kukkia sisälle, joten istutin kolme sipulia, vähän mielikuvitusta käyttäen, seuraavasti...

Yksi päätyi ylisuureen viinilasiin, jonka mies oli voittanut jouluarpajaisista.



Toinen teekannuun, jonka kansi putosi lattialle ja meni riikki. Siitä tuli "työ"kyvytön, mutta en malttanut heittää sitä roskiin, joten nykyisin se toimii kukkaruukkuna.

Ja kolmas päätyi ihan vain vanhaan hopeanväriseen kukkaruukkupurkkiin.




Nyt vain odotellaan, että kukat kasvavat ja sitten meillä tuoksuukin ihanasti joululta näin kevättä odotellessa.

Ps. Kolme viimeistä kuvaa otin eilen illalla, joten valo on taas sen mukaista. Sorry.




perjantai 4. tammikuuta 2019

Ja kaikilla oli niin hauskaa, vai oliko?

Joulu Suomessa oli hiljainen. Lunta sateli hiljalleen. Päivä vaihtui illaksi jo kahden jälkeen. Katselin kelloa moneen kertaan ja yllätyin aina kuinka vähän se vasta oli. Kävelylenkeillä en kuunnellut mitään muuta kuin lumen narskumista kenkien alla. Olo oli kokoajan vähän haikea, ja mielessä pyöri lapsuuden joulut. Suuri suku oli silloin koossa, joulupukki kävi, laulettiin enkeli taivaan, kokonnuttiin yhteen. Nyt kaikki viettävät jouluaan, kuka missäkin ja  millä kokoonpanolla. Se sisarussarja, joka meidät piti yhdessä on nukkunut pois jo kauan sitten.

Tulihan se joulu tänäkin vuonna. Se vaan oli kovin hiljainen. Me Juniorin kanssa Suomessa ja muut täällä Irlannissa. Minun jouluni oli haikea ja rauhallinen, mutta sain kuitenkin viettää sen äitini kanssa. Ikä painaa, eikä sille voi kukaan yhtään mitään. Ei siitä saa repimälläkään hauskaa ja riemukasta joulua. Rauhallinen se joulu oli. Ei muuta. Ehkä juuri siksi paluu arkeen tuntui vähän vaikealta. 

Halusin käpertyä omaan kotiini ja itseeni. Elää vielä hetken omissa maailmoissani ja menneissä ajoissa. Ihan mielelläni minä Irlantiin palasin, mutta tällä kertaa tarvitsin tilaa ympärilleni. En millään olisi jaksanut olla iloinen, höpöttää omasta joulustani ja teeskennellä kiinnostunutta muiden jouluista. Minä halusin vain olla hiljaa. 

Irlannissa ikävät asiat lakaistaan maton alle. Kaikilla on aina kaikki hyvin ja hymy herkässä. Tässä maassa on juuri vietetty täydellisiä ja onnellisia jouluja, ihan joka perheessä. Kaikilla on ollut hauskaa. Iloiset joulurallatukset ovat soineet täysillä, ja koristeet ovat kimmeltäneet sateenkaaren kaikissa väreissä. On syöty maittavia jouluruokia, hyväntuulisessa seurassa. Lapset ovat saneet joulupukilta haluamansa lahjat, eikä kukaan ole pettynyt.

Muonavastaavat eivät ole loppuun väsyneinä valittaneet siitä, että miksi juuri minun pitää aina ruokkia koko suuri suku. Maksaa kalkkunat ja kinkut, hikoilla keittiössä ja lopulta vielä siistiä paikat ja pestä astiat. Eikä tietenkään kukaan ole viettänyt jouluaan yksin tai tuntenut itseään ulkopuoliseksi. Kaikilla on ollut joululahjoihin runsaasti rahaa, eikä kukaan ole ollut köyhä, kipeä, eikä asunnoton. Missään perheessä ei ole riidelty tai kaivettu esiin vanhoja kaunoja. 

Sitä voisi helposti uskoa, että irlantilainen joulu on yhtä täydellistä kuin Dunnes Storesin tai SuperValun joulumainoksissa. Ja kuitenkin, kaikkihan sen tietävät, että ei se ihan näin ole. Mistään negatiivisestä vaan ei vahingossakaan vieraille, eikä aina läheisillekkään, puhuta. 

Sen olen oppinut, että täällä pärjää paremmin, kun vaan vastaa samat luritukset kaikille kysyjille. Kyllä, oli oikein hauska ja mukava joulu. Joo, oli lunta maassa ja tein monta lumiukkoa. Eiväthän ne täällä edes tajua, että ei pakkaslumesta mitään lumiukkoa tehdä. Se oli onneksi totta, että hyvin syötiin, ei, ei kalkkunaa vaan kinkkua. Suomessa syödään kinkkua jouluna ja sellaisia laatikoita. Onneksi tässä vaiheessa kiinnostus on jo loppunut, eikä kysyjää jaksa kiinnostaa porkkana-, lanttu- tai perunalaatikkojen reseptit. Eikä se, että ostin ne kylläkin ihan valmiina kaupasta, kuten rosollin ja kinkunkin. 

Jos sitten vastaat kysymyksiin suomalaisen suoraan, niin kysyjältä menee plasmat ihan sekaisin. Hän vaihtaa nopeasti puheenaihetta, vääntää vastauksesi vitsiksi tai katoaa juosten paikalta. Eihän häntä nyt ihan oikeasti kiinnostanut, miten se joulu meni. Kunhan vain kyseli, koska niin kuulu tehdä.

Ja eiväthän ne ihmiset mitään pahaa tarkoita. Tässä maassa nyt vaan ollaan, ainakin ulospäin, iloisia ja mukamas kiinnostuneita. Välillä se ärstyttää, sillä oikea elämä ei aina ole yhtä vitsiä, naurua tai hauskaa.

Pitää taas tottua tähän elämään iloisten irlantilaisten keskellä!







keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Joulunrippeitä

Hyvää ja onnellista alkanutta vuotta sinne ruutujen toiselle puolelle, täältä Vihreältä Saarelta. Suomessa on käyty ja sieltä palattu. Siitä myöhemmin vähän enemmän. Työt alkoivat tänään. Ei olisi yhtään huvittanut. Olisin voinut vielä jäädä kotiin haahuilemaan. No, eiköhän sitä taas totu tähän arkeen ja aikaisiin aamuihin.

Useissa blogeissa on kerrattu viime vuotta ja sen tapahtumia. Minä en jaksa menneitä alkaa kaivelemaan. Ihan hyvä vuosihan se oli, mutta nyt ollaan jo eteenpäin menossa, peräti toista päivää.
   
Kelit ovat täällä suorastaan keväiset. Reilusti plussan puolella pyöritään, eikä Suomen pakkasia ja loppuloman Helsingin loskaa ole ikävä. 

Täällä alkaa kevään odotus, vaikka kyllä varmasti vielä välillä palellaankin, ainakin sisällä. Lumet ja jäiset tiet annan suosiolla niihin maihin, jossa ollaan sellaisiin säihin totuttu. Ei siis tänne, jossa koko maa menee muutamsta lumihiutaleesta sekaisin.

Tekisi mieli kantaa joulukoristeet ullakolle, mutta taidan odottaa viikonloppuun. Saa Smokeykin leikkiä vielä muutaman päivän kuusenkoristeilla.

 Vielä muutama jouluinen kuva, jotka otin eilen Kinsalessa.