torstai 23. helmikuuta 2017

Koska kerran muutkin...

 
Blogeissa kiertää hauska haste, jossa kerrotaan 25 satuunaista faktaa itsestään. Katsotaan keksinkö niin monta!

1. Joskus mietin, että olisikohan minun pitänyt syntyä jonnekkin etelään, jossa aurinko paistaa ja vesi on lämmintä.
2. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että enkö olisi onnellinen siitä, että synnyin Suomessa. 
3. Luulenpa, että jos asuisin Suomessa, ei vaatekaapista löytyisi yhtä paljon Marimekkoa eikä astiakaapista Muumi-mukeja.
4. Järjestin vihdoinkin lauantaina yhden astiakaapin. Kaapin perältä löytyi vuosi sitten vanhaksi mennyt Fazerin suklaalevy. Näin ei ole päässyt käymään koskaan aikaisemmin.
5. Juniori on luonteeltaan enemmän suomalainen kuin vanhempi poikani. Hän on kuin minä: on välillä erittäin sosiaalinen ja sitten taas viihtyy myös hyvin omassa seuraassaan. Mieheni ei 100% irlantilaisena meitä aina oikein ymmärrä.
6. Minulla oli lapsena kissa nimeltään Nöpö, joka eli 16 vuotiaaksi. Vaikka välillä väsyn meidän Magsin kotkotuksiin, (ruoka ei kelpaa, ulkona on liian kylmä, pöydälle pitää päästä ja ne yöherätykset) niin kyllä talossa kissa pitää olla.
7. Minun luullaan olevan todella siisti, mutta ei se niin ole. Teen vain paniikkisiivouksen, kun tiedän, että vieraita on tulossa. Mies on se meidän perheen supersiisti.
8. Olen lukenut viime aikoina aivan liian vähän kirjoja. Syytän siitä nettiä ja blogia.
9. Ennen lempivärini oli sininen. Nyt se on joko viininpunainen tai harmaa.
10. Uskon, että käsiala kertoo jotain ihmisestä. Tai siis kertoi. Opetetaanko kaunokirjoitusta enää edes koulussa? 

Mitä? Vasta kymmenen faktaa kasassa... Tähänhän menee koko ilta. 

11. En halua olla koko ajan tavoitettavissa. Kännykkä saa jäädä välillä ilman huomiota. 
12. En jaksa jauhaa Trumpista enkä Brexitistä. 
13. Minua ärsyttää suunnattomasti, kun joku kaikkitietävä ei anna toiselle tilaisuutta edes perustella omaa mielipidettään.
14. Rakastan Irlannin kevättä, koska se alkaa niin aikaisin. Paitsi tänään, kun ulkona on ihan järkyttävä tuuli. Lentojakin on kuulemma peruttu sen takia.
15. Paukkupakkasia en kaipaa ollenkaan.
16. En ole koskaan suostunut maistamaan mämmiä. Koska se näyttää...no, kyllä te tiedätte miltä.
17. Enkä ole vieläkään oppinut juomaan kahvia.
18. Inhoan käärmeitä yli kaiken. Siksi olenkin Pyhälle Patrickille ikuisesti kiitollinen, että hätisti ne Irlannista pois.
19. Voi, kun vielä joskus saisi oikein kunnon merirosvo-ja hedelmärahoja.
20. En ole koskaan käynyt Tanskassa tai Norjassa. 

Apua, vielä viisi...

21. Haluaisin olla aina tyylikäs ja huoliteltu. Ei vaan arkena onnistu. Onneksi töissä ei kukaan huomaa, vaikka päälläni olisi musta jätesäkki. Ulos lähtiessä onkin sitten kiva laittautua oikein pitkällä kaavalla.
22. Ostin itselleni upean Valentinen päivän ruusupuskan... kylläkin kaksi päivää myöhässä ja puoleen hintaan meidän lähikaupasta. 
23. En seuraa mitään urheilua. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Nykyisin pesäpallo-ottelun katsominenkin ottaa lujille.  
24. Minulla todettiin kuukausi sitten aika paha uniapnea. Sehän tähän vielä tarvittiinkiin. Olen pistänyt monta asiaa Möykyn syyksi, mutta ehkä olen ollut väärässä. Who knows! 
25. Tämä itsestä kirjoittaminen otti lujille. En ollenkaan loukkaannu, jos joku ei jaksnut lukea tätä loppuun asti. 
 

 
Kuvat ovat ystäväni takapihalta sunnuntaina.
 
 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

"Sveitsin rulla"

Tiesittekö, että englanniksi kääretorttu on swiss roll? Piti googlettaa, että mistä moinen nimi johtuu. No, sitten selvisi, että Sveitsillä ja kääretortulla ei ole mitään yhteistä. Veikataan, että kääretorttu on "kotoisin" keski-Euroopasta ja ehkä Itävallasta. Minä tähän terävänä, että jaaha tämä on taas sitä enkkujen onnetonta maantietoa. Siinä on mennyt ilmiselvästi Sveitsi ja Itävalta sekaisin. 

Meidät oli kutsuttu ystäväni luokse sunnuntaina, ja koska hänen miehensä on ihan ehta sveitsiläinen, niin päätin leipoa Swiss Rollin. Sveitsissä kuulemma käytetään myös paljon rahkaa, joten väliin laitoin kerman ja vadelmien lisäksi myös rahkaa. Rahkaa muuten löytyy nykyisin jopa meidän lähikaupasta. Päälle pursotin vielä lisää samaa sekoitusta. Kuten kuvasta näkyy, koristelin tortun tarhamustikoilla ja vadelmilla. 

Olen aikaisemminkin täällä maininnut, että marjat täällä ovat arvokkaita. Onneksi pakastemarjoja saa edullisemmin ja niitä ostankin harva se viikko. Teemme Juniorin kanssa usein smootheja ja minä syön niitä myös aina puuron kanssa. 

Ystävän luona oli tarjolla monenlaisia kakkuja ja niitä vähän maistelin. Irlantilasiset leivonnaiset ovat äkkimakeita, eikä niitä pysty syömään paljon. Eikä siinä vielä kaikki, ihan normaalia on, että päälle listätään vielä kermaa tai vaikkapa jäätelöä. 

En ole leiponut pitkään aikaan, joten illalla olo oli epämukava kaikesta makeasta. Oikein tunsin, että sorkeria on tullut syötyä aivan liikaa. En ole sokerilakossa, mutta olen vähentänyt sen käyttöä huomattavasti. Ilmeisesti jotain on korpassa tapahtunut, kun kakut eivät oikein maistuneet. 





maanantai 20. helmikuuta 2017

Kaasu pohjassa

Mitenkäs tässä on näin päässyt käymään? Ystävänpäivänä olen viimeksi tänne kirjoittanut, ja siitä on jo melkein viikko. Ensimmäisestä työviikosta selvisin kunnialla, mutta iltamenot meinasivat olla liikaa. Oli vanhempainiltaa yms. pakollista menoa, joista nyt ei vaan oikein voinut olla pois. Viikonloppu tuli taas tarpeeseen. Se oli tasainen sekoitus kotoilua, konserttia ja ystävän juhlia. 

En viihdy taidenäyttelyissä ja museotkin kierrän vauhdilla. Teatteriin menen mielelläni, mutta aivan liian harvoin. Myös konserteissa käyn todella harvoin. Kultturelliksi minua ei voi siis kutsua. Enkä muuten Irlannin kulttuurielämästä tiedä tuon taivaallista. Siksipä olikin aika yllättynyt, että nautin Antonin Dvorakin Stabat Mater-konsertista lauantai-iltana. No, mitään iloista musiikkia ei tietenkään ollut luvassa, vaan tuskaa, surua ja kärsimystä, kun Maria suree ristiinnaulittua poikaansa. Kuorossa lauloi suomalainen ystäväni, joten hänelle kiitos, että ylipäätä päädyin koko konserttiin. Tekee hyvää hypätä aina välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehdä jotain normaalista poikkeavaa.

Juniori aloitti tänään hiihtoloman, ja sehän tarkoittaa puolestaan sitä, että koulukyytejä ei tarvita. Eli minullakin on tässä kiireettömämpi viikko tiedossa. Kyydeistä puhueenollen, viikolla sattui hauska tapaus. Tai no, ainakin minusta. Juniorihan ei puhu minulle vahingossakaan suomea. Olimme koululla tulevan Ranskan matkan tiimoilta, ja sieltä vein Juniorin hockeyharjoituksiin. Koululla meni odotettua kauemmin, joten harjoituksiin tuli kiire. Yhtäkkiä Juniori sanoi minulle autossa, että paina kaasu pohja suomeksi. Ja minähän painoin. Siellä Juniorin päässä, jossain pienessä pimeässä kolossa on piilossa paljonkin suomea.  Sitä hän käyttää vain ja ainoastaan silloin, kun on ihan pakko ja tarve vaatii. Ilmeisesti torstai-iltana tarve vaati! 

Meillä muuten on ollut aivan ihanat ilmat. Asteita peräti + 14 C mittarissa. Narsissit ja krookukset kukkivat ja linnut laulavat. Tähänhän voisi ihan tottua. No, kyllä ne mustat sadepilvet sieltä Atlannilta taas parkeeraavat itsenä Irlannin päälle, ennemmin tai myöhemmin. En ole pessimisti vaan realisti. 

Minä lupaan olla tällä viikolla ahkerammin täällä blogissa. Maanatai melkein selätetty, kyllä tämä tästä taas....



tiistai 14. helmikuuta 2017

Hyvää Ystävänpäivää!

Kuka on sinun ystäväsi?


- Hänkö, joka asuu kaukana, mutta on silti niin lähellä sinua

- Hänkö, jota et ole tavannut pitkään aikaan, mutta joka kulkee ajatuksissasi mukanasi jossain mielen pohjalla

- Hänkö, joka saa tuntemaan olosi mukavan kotoisaksi pelkällä läsnäolollaan


- Hänkö, jonka vuosien takaa tavattuasi saa menneet vuodet unohtumaan


- Hänkö, jonka sanojen ja tunteen ilmaisun aitoudesta voit olla täysin vakuuttunut


- Hänkö, jolle uskallat vuodattaa sydämesi syvimmät salaisuudet pelkäämättä, että sinua niillä joskus satutetaan

Kun minulla on yksikin tällainen ystävä, niin minulla on maailmassa kaikki!


Birgit Ahokasta joka kulkee ajatuksissasi mukanasi jossain mielen jonka sanojen ja tunteen ilmaisun aitoudesta voit olla täysin












maanantai 13. helmikuuta 2017

Vähän rähjäistä ja särmää

Niin pitkään olen Irlannin, vähän epätäydellisiä taloja katsonut, että en niitä enää oikeastaan edes ihmettele. Sellainen upouusi omakotitalo, kaikilla viimeisillä vempeleillä varustettu ja lämpimäksi eristetty, ei jotenkin istu tänne. Harvoin ne uudetkaan irlantilaisten talot täyttäisivät suomalaisten vaativia vaatimuksia. Täällä kaikki ole aina niin millilleen, eikä välttämättä edes sentilleen. Irlantilainen suurpiirteisyys pätee myös rakentamiseen. Luvataan tähdet ja kuu taivaalta, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa ihan sitä, mistä alunperin puhuttiin.

Uusinkaan taloihin ei välttämättä rakenneta eteistä, vaan koko talo viilenee, kun ulko-ovi avataan. Täällä asia "korjataan" paksulla, vuoratulla verholla, joka vedetään oven eteen.  Komerot eivät myöskään kuulu vaikiovarusteisiin, eikä muutenkaan säilytystiloja ajatella loppuun asti. Suomalainen järkevä tilasuunnittelu ja käytännöllisyys voisivat kyllä rantautua myös tänne.

Muistan aina vierailun upouudessa, erittäin tilavassa irlantilaiskodissa. Rahaa ei oltu säästetty rakentamisessa, mutta pohjapiirustukset oli tehty itse. Siis arkkitehtiä ei tässä kalliissa projektissa oltu käytetty ollenkaan. Tilavassa keittössä oli pöytä ja sanoisin, että 99.9% ruokailuista tapahtui keittiön pöydän ääressä.

Meitä kierrätettiin talossa ja olin todella yllättynyt, kun päädyimme suureen ruokailuhuoneeseen, jossa oli myös suuri pöytä. Tämä ruokailuhuone ei ollut keittiön vieressä, eli jos siellä joskus syötiin kannettiin astiat ja ruoat keittiöstä, joko olohuoneen tai alakerran aulan läpi. Olisin ymmärtänyt tämän käytännön täysin, jos kyseessä olisi ollut vanha talo, mutta että uusi... No, veikkaampa, että ruokailuhuonetta ei nykyisin käytetä edes jouluna.

Toiseen erikoisuuten olen törmännyt täällä etenkin maalaistaloissa. Etuovea ei käytä kukaan, vaan kaikki trafiikki tapahtuu takaoven kautta. Ihan turha on vieraan koputella pääovea, sillä kukaan sitä ei tule aukaisemaan. Se, yleensä kaunis ovi, nyt on oikeastaan vain sellainen koriste.

Kolmas erikoisuus on ns. good room eli suomalaisittain parempi olohuone. Kylläkin sillä erotuksella, että siellä ei koskaan kukaan "ole". Good roomin sisustamiseen on käytetty rahaa, ja sieltä saattaa löytyä muutama perintökalleuskin. Ovet pidetään visusti kiinni ja avataan ehkä jouluna tai vaikkapa lapsen rippijuhlien aikana, jos juhlat pidetään kotona.

Televisiota katsellaan iltaisin, jossain pienemmässä huoneessa tai vaikkapa keittiössä. Vieraitakaan ei päästetä parempaan huoneeseen, vaan hekin ahtautuvat, vaikkapa sohvan käsinojalle tai keittiön nurkkaan istumaan.


Täällä suuret talot ovat suuria ja tilaa on paljon. Huoneita ja kylpyhuoneita on joka lähtöön, joista osa jää pakostakin käyttämättä. Kaikki eivät tietysti asu suurissa taloissa ja etenkin kaupungeista löytyy rivi toisensa jälkeen, pieniä taloja, joissa ei ole liikaa tilaa asua, eikä säilytystilaa ole yleensä nimeksikään. Jaksankin ihmetellä, että miten suuret perheet näissä pienissä taloissa aikoinaan mahtuivat asumaan.


Toissa lauantaina kävin kuvaamassa muutamaa katua kaupungin läheisyydessä. Vaikka osa näistä kuvien taloista on aika rähjäisen näköisiä, ainakin ulospäin, on niissä kuitenkin sitä jotain. Kaikki ovat vähän erillaisia, mutta yksi yhteinen tekijä kaikilla taloilla kuitenkin on: sähköjohdot repsottavat miten sattuu ja roskapöntöille ei ole järkevää säilytyspaikkaa. Epäilen myös, että jos lämpöeristys ei ole huippuluokkaa, niin äänieristyksen kanssa taitaa olla ihan sama juttu.


Tämmöisiä taloja tällä kertaa. Ei välttämättä sarjassamme ihanneasuntoja, mutta mielummin kuvaan taloja, joissa on särmää ja joihin eletty elämä ja vuodet ovat jättäneet merkkinsä.




































sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Olipa vihreää!

Viikonloppu on mennyt täällä miehen kanssa kaksistaan. Juniori lähti Dubliniin viikonlopuksi veljeä moikkaamaan ja samalla vähän shoppailemaan. Takataskussa poltti vielä pari joululahjakorttia käyttämättöminä.

Eilen istuimme iltaa ystäväpariskunnan kanssa tapas-baarissa. Lähden mielummin kaupungille  kuin tänne meidän kylälle. Tuntuu, että täällä näkee aina ne samat naamat. Kaupungilla on paljon värikkäämpää ja joukossa aina turistejakin.

Aamupäivällä lähdimme sitten tapaksensulatuskävelylle. Puistossa oli yllättävän kylmä viima, joten pipoja ja hanskoja tarvittiin. Kuten kuvista näette, täällä on näin helmikuussakin vihreää ja vehreää. Narsisseja pukkaa jo aurinkoisissa paikoissa ja krookuksiakin olen nähnyt. Kunhaan saadaan helmikuu päätökseen, niin sitten alkaa täällä kevät.







perjantai 10. helmikuuta 2017

Haudutettua teetä, uudessa kannussa

Juniorille sattui tiskatessa vahinko; teekannun kansi putosi lattialla ja särkyi. Rahallisesti ei mikään suuri tappio, mutta uusi teekannu pääsi heti ostattavien tarvikkeiden listalle, numero ykköseksi. Teekannu nyt vain on sellainen vakiovaruste irlantilaisessa kodissa. Tuntuisi jotenkin ihan tyhmältä sanoa vieraille, että ei meillä ole teekannua. Pitäähän se nyt olla, vähän niin kuin suomalaisessa omakotitalossa sauna.

Ei me sitä teekannua joka päivä kyllä käytetä. Mutta heti, jos on vähänkään enemmän teenjuojija, niin silloin ei teetä tehdä joka kuppiin erikseen, vaan heitetään pussit kannuun ja annetaan hautua rauhassa. Se on sellainen rauhallinen hetki, kun odotetaan, että tee on sopivan makuista.


“Rainy days should be spent at home with a cup of tea and a good book.” 



Eilen käväisin sitten ostoksilla ja löysin meille uuden teekannun, jonka tässä teillekkin esittelen. Vanha ei suinkaan päätynyt kaatopaikalle, vaan sille löytyi uusi tehtävä. Istutin siihen kolme mininarsissia. Oli muuten puutarhaosastoilla jo kaikenlaisia kevätkukkia myynnissä. Maltoín kuitenkin olla ostamatta, sillä vielä on mielestäni liian aikaista niitä istuttaa ulos.

Tällä viikolla on ollut yöpakkasia ja autot umpijäässä. Meidän etupihalla pitää tehdä jonkin sortin raivausta ja kukkapenkistä haluan päästä myös eroon. Siinä kun ei ole koskaan kasvanut hyvin muuta kuin rikkaruohot. Nyt on kiva suunnitella kaikkea uutta, kun tiedän että tässä asutaan, eikä muuteta ihan heti mihinkään. Sitä kummasti loppuu into uudistuksille, kun mahdollinen muutto leijuu ilmassa.

Olo muuten on jo paljon parempi tällä viikolla, ja maanataina menen takaisin töihin. Pikkuhiljaa aion myös aloittaa joogatunnit. Tällä kertaa toipuminen on ollut todella hidasta. Lieneekö kroppa saanut tarpeekseen liian monista leikkauksista ja nukutuksista? No, nyt unohdetaan vähäksi aikaa sairaalat ja leikkaukset. Kolmen viikon päässä käyn taas näyttäytymässä ja sitten toivottavasti olen vähän viisaampi jatkotoimenpiteistä tai sitten en... Täällähän nämä asiat etenevät omalla painollaan ja etanavauhdilla!







“In Ireland, you go to someone's house, and she asks you if you want a cup of tea. You say no, thank you, you're really just fine. She asks if you're sure. You say of course you're sure, really, you don't need a thing. Except they pronounce it ting. You don't need a ting. Well, she says then, I was going to get myself some anyway, so it would be no trouble. Ah, you say, well, if you were going to get yourself some, I wouldn't mind a spot of tea, at that, so long as it's no trouble and I can give you a hand in the kitchen. Then you go through the whole thing all over again until you both end up in the kitchen drinking tea and chatting. 

In America, someone asks you if you want a cup of tea, you say no, and then you don't get any damned tea.

I liked the Irish way better.” 
― C.E. MurphyUrban Shaman