maanantai 26. syyskuuta 2016

Muutetaanko Strömssööseen?

Viime viikolla tuli mieleen usemman kerran, että minkähänlaista olisi asua Strömssöössä? Asiat sujuisivat sukkelasti, ilman stressiä tai byrokratiaa. Mitään ikävää ei koskaan sattuisi kenellekkään. Ruoka ei koskaan palaisi pohjaan tai pyykkikori pursuaisi yli, pesemättömistä vaatteista. Strömssöössä ei olisi edes lääkäriä, koska kukaan siellä ei koskaan sairastuisi, edes nuhaan. Pihat olisivat aina kunnossa, eikä rikkaruohoista olisi kuultukkaan.

Strömssöössä olisi vain kahdenlaisia kelejä: kesäisiä ja tietysi aurinkoisia sellaisia. Lintujen laulua ja laineiden liplatusta, yhdistettynä koivujen huminaan ja makeisiin mansikohin. Tai sitten valkoisia talvipäiviä, pikkupakkasella ja puuterilumella höystetteyinä. Juhannusjuhlia ja tunnelmallista joulua, tietysti.

Suloisissa taloissa asuisi suloisia ja kilttejä lapsia ja hymyileviä vanhempia. Isovanhemmat asuisivat ihan siinä lähtellä ja mummulaan ovi olisi aika auki. Olisi serkut, sedät, enot ja tädit kaikki sulassa sovussa, pienen pyöräilymatkan päässä.

Strömssöössä ei kukaan stressaa työllä tai sen puutteella. Kaikki pitävät kaikista huolta. Kukaan ei siellä heitä roskia luontoon. Kaikkialla kasvaa ihania kukkia ja puutarhoissa pulleita porkkanoita ja perunoita. Jouluna kauniisti paketoiduista paketeista paljastuisi ihania itsetehtyjä lahjoja. Joulukuusissa palaisivat oikeat kynttilät, keittiöstä leijailisi tupaan herkulliset jouluiset tuoksut. Ulkona lyhdyt ohjaisivat joulupukkia oikeaan suuntaan...

Sellaista siis Strömssöössä. Ei tännekkään mitään hirveänkamalankauheanhuonoa kuulu, mutta kun tarpeeksi monta asiaa menee pieleen, ja samalla yskii keuhkonsa pihalle ja nappaa antibiootteja purkista, tulee pakostakin muutto Strömsööseen mieleen!

Vaan yksi asia meni juuri niinkuin sen pitkin. Katsokaapa täältä.



torstai 22. syyskuuta 2016

Annoin periksi

Vaikka väkitukko olenkin (meidän murretta ja tarkoittaa itsepäistä), tänä aamuna oli pakko antaa periksi. Kesä oli ja meni ja nyt on syksy. Ensimmäistä kertaa nimittäin tuntui, että voi kun olisi aamulla lämmityslaite ollut ajastimella ja patterit lämpimät, kun nousin sängystä.

Sain myös riesakseni oikein kunnon yskän, jota olen yrittäyt rohdoilla taltuttaa. Kesävaatteet pistin kiltisti laatikkoon ja pois silmistä. Toisaalta täällä ei ole niin suurta eroa kesä- eikä talvivaatteilla. Kesällä näkee naisia saapikkaissa ja talvella pikkukengissä. No, saapikkaat eivät tietysti ole arktisia olosuhteita varten vuorattuja, joten jalat eivät ala niissä ”kiehumaan” kesälläkään.

Ja koska nyt on syksy, niin eilen tein tätä omenakaurapaistosta, työkaverilta saamistani omenoista. Sitähän koko Suomi näyttää paistavan juuri nyt, mikäli lehtiin ja blogeihin on uskomista.

Joogaamiset jäivät tällä viikolla väliin, koska en halunnut mennä salille yskimään, kun toiset yrittävät rentoutua. Espanjan tunnit alkavat vihdoinkin ensi viikolla. On taas ollut irlantilaisen monimutkaista saada tietoa kurssista. No, tänään tuli vihdoin vahvistus, jossa kylläkin päivät olivat päin seiniä. Katsotaan ilmestyykö opettajaa paikalle, vai ei.

Onneksi huomenna on perjantai. Tämä viiko on ollut pitkä kuin nälkävuosi!









  


keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Missä olin?

Viime perjantaina täällä Corkissa vietettiin kultuuri-iltaa. Kaupungilla oli paljon nähtävää ja ovet auki moneen sellaiseen rakennukseen, johon normaalisti ei pääse sisälle. Yhteen paikkaan menimme Juniorin kanssa ja totesimme, että onpas aika erikoinen rakennus. Taustalla soi vielä urkumusiikkia, mutta soittaja oli sanalla sanoen surkea.

Juniorille periaattessa ovet aikuisena voisivat auetakkin, mutta minulle ei koskaan. Laitan tänne nyt muutamia kuvia, ja saatte arvata missä olimme käymässä. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, joten kuvaaminen oli vaikeaa. Mielenkiinnolla odotan keksiikö joku heti, mistä on kyse vai tuleeko monenlaisia vastauksia.














sunnuntai 18. syyskuuta 2016

14 vuotta

Tajusin juuri, että olen asunut täällä Irlannissa jo 14 vuotta. Siis kaksi vuotta enemmän kuin Lontoossa. Ei se sopetuminen ollut aina ihan helppoa ja välillä tuli mieleen, että oliko muutto sittenkin vikasiirto. Jotenkin ne palaset ajan kanssa loksahtivat paikoilleen, ja Irlanti on nyt se maa, johon palaan mielelläni. Olen sopeutunut tänne paljon paremmin kuin Englantiin ja täällä olen, kaikesta huolimatta, ollut onnellisempi.

Englantiin olen kaivannut vain harvoin. Tai olen siis kaivannut sieltä vain tiettyjä asioita ja ystäviä. Vielä nytkin on niitä päiviä, jolloin tämä Irlannin ja etenkin Corkin pienuus ja nurkkakuntaisuus ärsyttävät. Silloin kaipaan Lontoon suurpiirteisyyttä ja sitä kansainvälisyyttä. Toisaalta tuo liiallinen kansainvälisyys välillä väsytti ja se, että ihmisiä tuli ja meni, ja aina sai olla sanomassa hyvästejä.

Eilen tuli mieleen, että minkälaista elämä olisi nyt, jos olisimme jääneet sinne? Meidän irlantilaiset pojat puhuisivat englannin englantia ja heille Lontoo olisi koti. Tai tuskin he edes Lontoon keskustassa usein kävisivät. Liikkuisivat enemmän siellä kotikulmilla. Se ainakin olisi varmaa, että asuisimme paljon ahtaammin kuin täällä ja eläminen olisi kalliimpaa. Lontoossa ovat  myös kaikki houkutukset lähellä. On konsertteja, musikaaleja, teatteria, lukemattomia ravintoloita ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat kaupat. Ja niihin ja liikkumiseen menee paljon puntia. Työpäivät venyisivät ja vanuisivat matkoineen, eikä illalla jäisi aikaa paljon harrastamiseen.

Olisinkohan jo niin tottunut ihmisvilinään ja ruuhkiin, että en niitä edes huomaisi? Tuskin. En osaa enää kuvitella itseäni sinne ihmismassan sekaan. En, vaikka pistän silmät kiinni ja mietin mitä päässäni liikkuisi juuri nyt, jos koti olisi edelleen siellä. Minkälainen viikonloppu meillä olisi ollut? Mitä suunnittelmia olisi uutta alkavaa viikkoa varten?

Mies ja poika ovat lähdössä lokakuussa käymään Lontoossa. Mietin juuri, että lähtisinkö minäkin mukaan. Pari päivää turistina voisi olla ihan kivaa. Nähtävää aikankin riittäisi. Uskon tai kokemuksesta tiedän, että kun kone sieltä lähtee ja määränpäänä on Corkin lentokenttä, olen matkalla kotiin ja se tuntuu ihan hyvältä.









lauantai 17. syyskuuta 2016

No, nyt näkyy...

Koska elämä, ainakin omalla kohdallani, on pitkälle tavallista arkea, niin pakostakin se näkyy täällä blogissakin. Ei mitään hulpeita juhlia, eksoottisia matkoja tai jatkuvaa shoppailua ja uusia kenkiä ja käsilaukkuja. Olen ilokseni huomannut, että blogimaailmassa on tilaa myös meille taviksille, jotka elämme, kukin tavallamme, ihan tavallista, ehtaa arkea.

Tällä viikolla olen potenut tukkoista nokkaa. Alkuviikosta, töiden jälkeen, kipaisin puolikuolleena kaupan kautta kotiin. Äkkiä ruokaa nälkäisille ja sitten kaaduin sänkyyn. Siinä ei itseä ole juuri peilistä katsottu, eikä kotia siivottu. Kun olo viikon kuluessa helpottui, kiinnittyi huomioni likaisiin ikkunoihin. Pestiinkö ne keväällä? Ei muistaakseni. Ihmekkös, kun etupiha näyttää, ulkoapäin katsottuna, paljon surkeammalta kuin sisältä.

Päätin olla itseäni kohtaan armollinen ja soitin pesijän paikalle. Vähän reilu tunti ja kummasti meillä kirkastui. Koko talon ikkunat pestiin sisältä ja ulkoa. Eikä tämä lysti maksanut kuin 50.00. Viikon ehdottomasti parhain "ostos". Minulta olisi mennyt tuohon urakkaan koko viikonloppu, sillä ikkunat ovat isoja ja niitä on paljon. Enkä muuten tiedä olisinko iloinnut yhtään enemmän, jos olisin käyttänyt tuon saman summan rahaa vaikkapa johonkin uuteen vaatteeseen. 

Sanoinkin miehelle, että jos joskus rikastun, niin ulkoistan kaikki tylsät työt. Ensimmäisenä tulisi mieleen uunin pesu ja viikkottainen koko talon siivous.  Puutarhuri saisi myös käydä kitkemässä rikkaruohot, ja minä vain täyttelisin ruukkuja ja laatikoita. Pyykit leijailesivat pestyinä ja silitettyinä takaisin vaatekaappeihin. Kyllähän sitä ulkoistettavia töitä joka kodista löytyy. En muuten ollenkaan ymmärrä sellaista asennetta, että kaikki pitää tehdä itse, jos taloudellisesti on mahdollisuus ulkoistaa joitakin aikaa vieviä kotitöitä. Palveluiden käyttäminenhän myös työllistää ihmisiä, ihan samalla tavalla kuin kosmetologilla tai kampaajalla käynti. 

Ikkunat ovat nyt puhtaat ja näkymät kirkkaat. Ongelmakohta siirtyi ulos: etu-ja takapiha suorastaan huutavaat huolenpitoa. Tänään on edessä uusi urakka ulkona. Ei auta, hanskat käteen ja rikkaruohoja kitkemään. Olisiko sittenkin pitänyt jättää ne ikkunat pesettämättä???








torstai 15. syyskuuta 2016

Sarjassamme Tässä Talossa Voisin Asua











Tämä ihanuus löytyy St Stephen's Greenin puistosta, Dublinissa. Tässä talossa asustaa puistonjohtaja.
Ei ollenkaan hullumpi työpaikkaetu! Kunhan vain jaksaa kuvaavia turisteja, eikä laita alushousuja ja rintsikoita ulos kuivumaan. "Pakettiin" kuuluu myös parkkipaikka kadun varrella, ihan Dublinin keskustassa. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Bleiserimiehiä Riossa

Brasilian olympialaisia en seurannut juuri ollenkaan, mitä nyt uutisissa näin Irlannin joukkueen kohokohdat. Ärsytti jo valmiiksi kaikki dopingsotkut, jotka näyttävät nykyisin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Koko sirkus on niin rahakasta ja likaista puuhaa, että tulee mieleen tarvitaanko näitä kisoja ollenkaan. Monta slummia olisi Brasiliassakin saatu kunnostettua ilman kisoja. (Ihan vain oma mielipiteeni.)

Irlantiin tuli kaksi hopeamitallia, joista täällä tietysti iloittiin. Sitkeä purjehtia Anna-Lisa Murphy sai niistä ansaituisti toisen ja toinen meni Corkin läänistä kotoisin oleville soutajaveljeksille, jotka hauskuttivat haastatteluillaan meitä kaikkia. Kerrassaan piristäviä poikkeuksia nämä kaverit.

Kun Irlannista lähdetään maata edustamaan, eivät kaikki urheilijat suinkaan saa samanlaista kohtelua. Koska meillä kumpikin poika pelaa maahockeyta ja ”normaalia” jalkapalloa, on pakostakin tullut huomattua miten eri urheilulajeja rahoitetaan ja kohdellaan. Rahat eivät ole koskaan tässä maassa niin vähissä, ettei GAAlle pystyttäisi rakentamaan ylisuuria stadioneja tai muuten rahoittamaan sen toimintaa.

Jos Irlannin kansallispelit, (GAA) hurley ja kelttiläinen jalkapallo, olisivat olympialaleja, lähetettäisiin pojat tai/ja tytöt matkaan suuren huoltajajoukon kera, luultavasti Aer Lingukselta vuokratulla yksityiskoneella, eikä penneä laskettaisi. Irlannin miesten hockeyjoukkue selvisi hienosti olympialaisiin, mutta joutui itse rahoittamaan suurimman osan matkakuluista. Surullisen kuuluisalta olympiakomitealta irtosi kituset 50.000 euroa ja loput 225.000 hockeyliitto ja pelaajat keräsivät itse.

Rahaa tuntuu myös aina riittävän lähettää paikan päälle Irlannin olympiakomitean jäseniä. Nämä urheilulliset (vitsi) bleiserimiehet lentävät tietysti ykkösluokassa, asuvat hulpeissa hotelleissa, saavat huimaa päivärahaa, syövät ja juovat paljon ja hyvin, eikä edustustilillä näytä olevan kattoa. Bleiserimiehet ovat yleensä vanhoja miehiä, jotka ovat istuneet komiteassa iät ja ajat, reilua korvausta vastaan, eikä heistä päästä eroon, ei sitten millään. Bleiserimiehillä on suhteita, sinne sun tänne ja veli veljeä tietysti auttaa... Heidän kaltaisiaan löytyy tästä maasta edelleenkin liikaa. Nämä pojat keplottelevat itsensä kuiville tilanteesta kuin tilanteesta. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, nimittäin meidän oma Pat Hickey, joka on myös onnistut pääsemään jopa Euroopan olympiatoimikunnan puheenjohtajaksi.

Brasilian viranomaisille olemme täällä erittäin kiitollisia siitä, että Irlannin olympiatoimikunnan pääbleiseripamppu ja jäi vihdoinkin kiinni lippusotkuista.Paljon muistakin tempuista häntä voitaisiin syyttää, mutta hyvä, että jäi edes yhdestä asiasta kiinni. Irlannissa hänellä on sellaiset tukijoukot, että ukko on saanut tehdä mitä haluaa vuosikymmenien ajan. Olympialaiset ovat ohi, mutta Pat Hickey on ja pysyy edelleen Brasiliassa. Enkä usko, että täällä kansa itkisi, vaikka Mr. Hickey joutuisi sinne jäämään pidemmäksikin aikaa...

Lukekaapa täältä lisää.

Nyt varmasti ymmärrätte, miksi hockeyjoukkueen kohtelu suututti minua silmittömästi.