keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Tyyntä ja myrskyä

Tuota jälkimmäistä olisi tarjolla tänään täällä Irlannissa. Ali piti koko yön ulkona konserttiaan. Tuuli vinkui ja ulisi nurkissa. Työmatkalla väistelin puunoksia ja roskapönttöjä. Mukavan näköinen sotku syntyy, kun iso roskis romantaa tielle ja tuuli repostelee sisällön sekunnissa ympäristöön. Me taidamme kuitenkin päästä vähällä, sillä tuolla länsirannikolla on meno vielä hurjempaa.

Näin syksyn tullen sitä pitäisi alkaa miettimään iltakursseja ja uusia harrastuksia. Päätin kuitenkin olla aloittamatta mitään uutta, sillä yritän edelleen käydä kahtena iltana joogassa ja viikonloppuisin pilatestunnilla.Ulkoilemaankin pitäisi ehtiä.  Espanjaa "opiskelen" tällä hetkellä sauraamalla colombialaista megasarjaa  nimeltään Sin senos si hay paradiso. Oikein hyvää kuunteluharjoitusta, sillä ohjelma on teksitetty englanniksi. Onglema vaan on se, että Netflix pukkaa uutta jaksoa kehiin aina kun päätän, että nyt pistän television kiinni ja teen jotain muuta. Jos oikein innostun espanjaa opiskelemaan, aion etsiä yksityisopettajan, sillä ryhmätunneilla näyttää aina olevan muutama jatkuvasti äänessä oleva, eikä muut saa suun vuoroa.

Välillä tuntuu tämän blogin suhteen, että pää lyö ihan tyhjää,  eikä tänne ole mitään kirjoitettavaa. Siksipä ajattelinkin kysyä teillä juttuvinkkejä. Mikä kiinnosta? Ideoita otetaan mielellään vastaan!

Arki on ollut kesän jälkeen sellaista tasaisen tyyntä, ja suoraan sanoen vähän tylsääkin.Edessä pitkä talvi,eikä oikein mitään  odotettavaa. Eipä siinä paljon raportoitavaa ole, kun päivät kuluvat töissä ja eikä iltaisinkaan tapahdu mitään uutta tai ihmeellistä. Tai näin oli, kunnes pari viikkoa sitten tapahtui jotain todella kivaa. Työ on edelleen sitä yhtä ja samaa, eikä siitä miksikään muutu, mutta illat ovat nykyisin kaikkea muuta kuin tylsiä. Kerron lisää, kun saan "kohteesta" muutaman onnistuneen kuvan. Tämä ilopilleri ei nimittäin malta pysyä paikoillaan ollenkaan. Taidattekin arvaa mistä on kyse...



 Nämä kuvat otin pari viikkoa sitten Glandoren piskuisesta merenrantakylästä, joka sijaitsee länsi-Corkissa.







keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kirppari- ja huutokauppalöytöjä

Ensin sulki ovensa läheinen huutokauppa ja sitten vielä kirppari. Harmittaa!!! Kirpparille, haluan ainakin uskoa niin, tuli vietyä enemmän tavaraa kuin sieltä kannoin ulos.

Kaupungilla on kyllä montakin hyväntekeväisyyskirpparia, mutta niissä tulee käytyä tosi harvoin. Onneksi mieleen muistui yksi kirppari, ja piti lähteä katsomaan, vieläkö se on toiminnassa ja olihan se. Vein mukanani laatikollisen tavaraa, joten hyvällä omallatunnolla toin mukanani muutaman "aarteen".


Eteisen pöydälle löytyi tämä kuvan kaunis kannu. Hintaa sillä oli 4.00. Halusin jotain sinistä pöydälle ja sinistä sain.



 Mukaan tarttui myös tämä koru. Hinta kokonaisen euron.


Etsin aina sopiva kanvastauluja, joita sitten päällystän sopivilla kankailla. Näistä tykkään kyllä ihan tälläsinäkin, joten katsotaan mitä niille teen. Taulut maksoivat 2.00 kappale.


Uusi nojatuoli kaipasi paria tyynyä. Nämä täysin käyttämättömät tyynyt maksoivat 2.00 kappale.
Tykkään tuosta kuvioinnista.



Vuoden paras kirpparilöytö on kyllä tämä nahkainen olkalaukku, joka löytyi kesällä Suomesta.
Se on ollut niin ahkerassa käytössä, että siihen tuli jo tahrakin, jota en saa pois. No, ei haittaa, sillä maksoin tästä laukusta euron!


Tuossa taulukuvassa näkyvä arkku puolestaan on vanha huutokauppalöytö. Vasta viikonloppuna sain sen vihdoinkin maalattua. Arkku näytti tältä ostettaessa:

Se seisoi, tai paremminkin heilui, kolmella jalalla. Neljäs oli irti. Minulla ei ole hiomakonetta, eikä vanhan maalin poistaminen hiekkapaperilla innostanut. Valitsin maaliksi kalkkimaalin, joka peittää hyvin vanhan maalin. Kalkkimaali käy huonekaluihin, joita ei käytetä koko ajan. Siihen nimittäin tulee helposti tahroja, joita on hankala poistaa. 

Tässä sitten valmis, maalattu ja jalaton, arkku, joka odottaa yläkertaan kantamista. Arkusta maksoin 13.00 ja kalkkimaalia kului 0.5 l. Sitä löytyi Lidlin tapaisesta Aldista edullisesti, vain 6.00 purkki.


Ps. Jos kaipaatte tuunausvinkkejä, niin kurkistakaapa Outin blogiin.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Skelligs-saaret - Kerryn kierroksen must

Elokuussa olimme mieheni kanssa viikonlopun Kerryssä. Se on maakunta Corkista länteen. Jos Kerrystä puolestaan lähtee seilaamaan edelleen länteen, päätyy Ameriikan itärannikolle. Irlannissa lomailleet ovat varmasti kuulleet Kerryn kierroksesta.  Me emme tehneet tällä kertaa koko kierrosta,  vaan vain osan siitä. Koska kyseessä oli pitkä viikonloppu ja lomasesonki pahimmillaan, ei majoitusta meinanut löytyä mistään. 

Onneksi sitten löytyi huone aivan ihanasta B&Bstä, jota voin teillekkin lämpimästi suositella. Tilava ja viimeisen päälle siisti huone, kerrassaan ystävällinen omistaja, upea näkymä meren lahdelle ja sitten se aamiainen... Mies söi tietysti irlantilaisen aamiaisen, mutta minä valitsin lohta ja munakokkelia. Oli hopeiset teekannut, haarukat ja veitset sekä kauniit kupit ja lautaset. Sijaintia kuvaa parhaiten sanonta "Jumalan selän takana", Kenmaren ja Sneemin välimaastossa, keskellä ei mitään. Majapaikan nimi on Tahila Cove, eikä tämä suinkaan ole mikään maksettu mainos.

Tässä näkymä meidän huoneen pieneltä terassilta.



Ja se aamupala...


Skelligsin jyrkät ja kalloiset saaret ovat niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä Kerryn kierroksella katsomassa. Pienempi saari on kuuluisa linnuistaan, ja suurempi hyvin säilyneestä luostarista ja 670 portaastaan. Varasin paikat etukäteen paattiin, joka teki kierroksen saarien ympäri, pysähtymättä. Aamupäivisin tehdään myös retkiä, jolloin pysähdytään suuremmalla saarella 2.5 tunniksi.  Nämä retket pitää varata todella ajoissa.  Valitettavasti sää on Kerrynssä vaihtelevaista, joten se vaara aina on, että retki perutaan. Sekin kannattaa muistaa, että talvikaudella veneretkiä ei tehdä.

Varauduin 13 km matkalle olematta syömättä kahteen tuntiin ennen matkan alkua ja nappasin vielä pahoivoinninestolääkkeen. Mies toimi samoin, mutta venettä odotellessa söi aikansa kuluksi jäätelön. Ei ehkä olisi kannanttanut...

Vene, johon mahtui 12 ihmistä lähti Skelligsin satamsta ja matka saarille kesti noin tunnin. Oli mukamas tyyni ja lämmin päivä, mutta kyllä vene ikalailla keinui ja onneksi oli takki mukana. Yksi matkalaisista oli pää pussissa suurimman osan matkaa, ja miehellä kuulemma on ollut usein parempikin olo...


Saaria lähestyässämme näytti siltä, että pienempi saarista eli Little Skellig olisi lumen peittämä. Ihmisillä tälle suula-nimisten lintujen valloittamalle saarelle ei ole asiaa. Eihän se valkoinen tietysti ollut lunta.... Pikkuisella lintusaarella on korkeutta 134 m.



Vene kiersi saaren ympäri ja jatkoi matkaa suuremmalle saarelle eli Skellig Michaelille. Saarten välillä on matkaa 1,5 km.  Tälle karulle 230 m korkealle kalliosaarelle erakkomunkit rakensivat, uskomattoman taitavasti, kappelinsa ja majapaikkansa 400-luvulla. Miten lie saarelle päätyneet, mutta karua elämän on siellä täytynyt olla. Munkkeja saarella asusti kerrallaan vähän yli kymmenen ja he elivät lähinnä kalalla ja linnun munilla. He viljelivät ohraa ja vihanneksia, mutta muuten ravinto oli hyvin yksipuolista. Pelkkä ajatuskin elämästä, vuorien rinteille kivistä rakennetuissa keljoissa sateen ja myrskyn keskellä, saa minut värisemään kylmästä. 

1200-luvulla munkit lähtivät saarelta ja saari oli asumattomana 1820-luvulle saakka, jolloin sinne rakennettiin ensimmäinen majakka. Majakanvartian työ on kyllä täytynyt olla todella yksinäistä ja vaarallistakin. Kaksi majakanvartiaa menetti saarella henkensä. Myöhemmin rakennettii toinen majakka ja saarella asui kaksi vartiaa perheineen. Veneen kippari kertoi, surullisen tarinan kahdesta lapsesta, jotka sairastuivat saarella vakavasti. Koska apua ei saatu ajoissa, lapset kuolivat. Sen jälkeen lapsia ei saarella enää saanut asustaa. Viimeinen majakanvartia lähti saarelta 1960-luvulla, kun majakka automatisointiin.

Saarelle voi nykyisin laskeutua helikopterilla, ja siellä asustaa kesäisin parakeissa oppaita. Kuulemma nettikin toimii, mutta vain yhdessä paikassa. Täydellinen kesätyö omissa oloissaan viihtyvälle lintutieteilijälle tai irlanin esihistoriasta kiinnostuneelle erakolle.

Ps. Skelligs Michaelin saaren olette muuten saattaneet nähdä Starwar elokuvissa. 

Katsokaapa tämä videonpätkä.

Ps.Ps. Uusi tunniste "Lomalla Irlannissa" löytyy nyt tunnisteista. Olen kerännyt sinne sellaisia postauksia, jotka saattavat kiinnostaa täällä matkustavia.















maanantai 3. syyskuuta 2018

Liikunnan ilottomuus

En varmaankaan ole ainut, jolle liikunta on sellainen välttämätön paha. Se, että innosta hihkuen lähtisin ryhmäliikuntatunneille tai kuntosalille, on minulle täysin vieras tunne. Kävelylle saan itseni patistettu parhaiten, jos minulla on joku asia hoidettavanani samalla. Liikuntaa suorittaessa, ja sitä suorittamista se minulle nimenomaan on, en koe olevani onnellinen. Hyvänolontunne valtaa mielen vasta, kun olen käynyt suihkussa. Se hyvänolontunne on paremminkin positiivinen tunne siitä, että sain itseni liikkeelle. Olisin nimittäin paljon mielummin käyttänyt sen ajan vaikkapa käsitöihin tai lukemiseen.

En ole koskaan ollut liikunnallinen. En edes lapsena. En kuitenkaan ollut koskaan ylipainoinen, sillä silloin 70-80 luvuilla tuli liikuttua huomaamatta ja ruokakin oli tervellistä. Sitä mentiin pyörällä tai kävellen kouluun ja harrastuksiin niin kesällä kuin talvellakin. Kesällä puolestaan uin todella paljon ja siitä tunsin todellista iloa, koska en mieltänyt sitä liikunnaksi.

Yläasteella suorastaan inhosin liikuntatunteja. Etenkin sitä pakkohiihtämistä jäätyneellä joella, jossa aina tuuli kylmästi tai niitä typeriä laukkahyppyjä, hielle haisevassa liikuntasalissa. Mitkään pallopelit, pesäpallosta nyt puhumattakaan, eivät saaneet minua tuntemaan minkäänlaista iloa. Ei tuntunut kivalta, kun oli aina se viimeisten joukossa, joka valittiin joukkueeseen. Miksi muuten ne joukkueet kasattiin niin, että se paras valitsee pelaajat?

Itse olisin pistänyt tytöt riviin, ja siitä vaan joka toinen toiseen joukkueeseen ja toinen toiseen. Myöskin ne ikävät kommentit huonosta suorituksesta, koko luokan kuullen, jäivät silloin pyörimään mieleen ja saivat ihoamaan koululiikuntaa aina vaan enemmän. Onneksi lukiossa meno muuttui, ja niistä tunneista jäi paljon mukavampia muistoja.

Vasta 40-vuotiaana alkoi paino nousta, ja syöpädiagnoosin jälkeen sitä on kertynyt vain lisää. Välillä tuntuu, että kun ajattelen herkkuja, nousee paino samalla muutaman gramman!!! Tilanne kiusaa minua ja tuntuu, että oikein mikään ei tehoa. Varmasti ruokavaliossa olisi parantamisen varaa, mutta en kuitenkaan usko, että siinä on kaikki pielessä. Syön paljon vihanneksia , salaatteja ja hedelmiä. Vettä lipitän pitkin päivää ja leivon tai ostan kakkuja harvoin. Meillä syödään tavallista kotiruokaa joka päivä, eikä jälkiruokia harrasteta kuin viikonloppuisin. Ei aina silloinkaan. Karkkia en osta kaupasta, mutta keksin tai korkeitaan kaksi syön teen kanssa. En siis koko pakettia.

Liikunnalta en odota huikeaa kalorinpolttoa. Jooga ei laihduta, mutta pitää selän ja hartiat kunnossa.  Se on vastapainoa istumatyölle ja tekee hyvää päällekkäin. Toivoa sopii, että kroppa säilyy kunnossa vielä vuosia eteenpäin. Kävely raittiissa ilmassa puolestaan nollaa pään työpäivän jälkeen.

Kesän jälkeen olen joutunut taas patistelemaan itseäni liikkeelle. Mitään ei tapahdu, jos vaan odotan sopivaa hetkeä tai fiilistä. Sillä sitä fiilistä ei tule koskaan. Minun onkin huijattava itseäni ja tehtävä etukääteen sellaisia valmisteluja, että on pakko vetää verkkarit jalkaan. Koska siellä ruutujen toisella puolella on varmasti muitakin kaltaisiani, ajattelin jakaa nämä  huijauskeinot kanssanne.

1. Ostan joogasalille kymmenen kerran kortin, joka menee umpeen kuukauden sisällä. Varaan sopivat tunnit yleensä maanantaisin. Kaksi tuntia viikossa, joista toinen on aina joogatunti ja vuoroviikoin joko vatsalihaksiin tai lonkkiin keksittyvä tunti. Tunnit pistän kalenteriini, samalla talvalla kuin muistutukset lääkärissä käynnistä tai Junorin kuskaamisesta.

Tuntien ajankohdan voin valita itse, joten minulla ei ole tekosyytä sanoa, että en voinut mennä, kun samaan aikaan oli jotain muuta.

2. Koska samalla joogasalilla käyminen kyllästyttää, etsin aina jotain uutta, josta saattaisin mahdollisesti pitää. Sunnuntaina kävin uudella pilatestunnilla, ja maksoin etukäteen neljästä tunnista. En halua heittää rahaa hukkaan, joten on pakko olla paikalla. Koska viikolla on aina paljon ohjelmaa, yritän käydä ryhmätunnilla myös viikonloppuisin.

3. Minulla on itseni kanssa täksi syksyksi sopimus, että jos on hyvä ilma lähden kolme kertaa viikossa  kävelylenkille. Jos täällä kuitenkin sataa (kuten usein on tapana), varaan joko vesijumppatunnin tai menen uimaan tai pahimmassa tapauksessa päädyn kuntosalille. On siis korvattava menetetyt kävelylenkit. Minulla on jemmassa kahdelle eri kuntosalille vouchereita, jotka ostin kun niissä oli tarjouksia. En siis voi käyttää hintaa tekosyynä.

Yleensä käyn kävelemässä ihan yksin. Kuuntelen äänikirjoja tai podcasteja. Työpäivä on niin sosiaalinen, että kaipaan aikaa olla ihan vain yksin, puhumatta kenellekkään.  Joskus on tietysti kiva päivitellä kuulumisia ystävän kanssa, mutta se pitää tapahtua extemporeperiaattella eikä niin, että aikatauluja väännetään päivätolkulla.

Ja sitten on ihan erikseen nämä kuvaamiskävelyt, jolloin napsin samalla blogiin kuvia. Silloin kävelyseuraa ei todellakaan kaivata, sillä nämä reissut teen omassa tahdissani ja monta kertaa pysähtyen.

4. Kun sitten liikunta on suoritettu on palkinnon aika. Keskeneräinen käsityö korista, Netfixiltä seuraava jakso, kuppi teetä ja illasta nauttiminen voi alkaa.







torstai 30. elokuuta 2018

Ja paavikin kävi...

Mitä, onko edellisestä postauksesta jo yli viikko? Kyllä minä Magsiä kovasti kaipaan, mutta vähitellen sitä alkaa tottua siihen, että kissa ei istu enää ikkunalla. Yritän kuitenkin aina muistaa, että kissa on kissa, eikä ihminen, vaikka se meille kovin tärkeä olikin.

Täällä on osa kouluista jo alkanut. Hyvästi ruuhkattomat työmatkat! Ensi viikolla Juniori aloittaa viimeisen lukuvuoden, ja edessä on ensi kesäkuussa irlantilaiset yo-kirjoitukset. Viime lukuvuosi oli yhtä hockeytä ja onneksi hän itsekkin tajusi, että sillä tahdilla ei kirjoituksissa pärjätä.

Hän vaihtoi uuteen kouluun pääsiäisen jälkeen ja jatkaa viimeisen vuoden siellä. Tässä yo-kirjoituksiin valmentavassa koulussa keskitytään vain kirjoitettaviin aineisiin. Koulupäivän jälkeen suurin osa oppilaista jää sinne tekemään läksyjä ja opiskelemaan. Hockeytä hän kyllä pelaa, mutta vähemmän tänä lukuvuonna.

Pojista vanhempi puolestaan valmistuu reilun kuukauden kuluttua sähköasentajaksi. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat auki, mutta se on varmaa, että töitä ainakin riittää. Lisäopiskelut eivät ainakaan juuri nyt innosta. Neljän vuoden urakka alkaa siis olla loppusuoralla.

Niin, se paavikin kävi täällä vierailulla. Edellinen vierailu tapahtui vuonna 1979. Kovin on Irlanti muuttunut tässä välissä. Vierailuun täällä suhtauduttiin hyvin ristiriitaisin tuntein. Hyväksikäytötapaukset, äiti ja lapsikotien joukkohaudat ja  Magdalenan pesulat eivät ole unohtuneet, päinvastoin. Kirkon salailukulttuuri,sekä nihkeys kompensoida uhreja, ärsyttää. Pyydetään kyllä anteeksi ja ympäripyörein sanakääntein myönnetään kauheudet. Siihen se sitten jääkin. Vatikaani on sellainen ikivanha,hitaasti reagoiva instituutti, joka elää omaa erikoista elämäänsä, erossa muusta maailmasta. En usko, että se koskaan sallii pappien avioitumisen tai naispappeuden. Ei, vaikka ainakin Irlannista pian loppuvat papit. Onko ihme, jos nuoret miehet eivät halua papeiksi?

Toisille katolilaisille paavin vierailu oli tervetullut tapahtuma, joka toi toivetta paremmasta ja vahvisti omaa uskoa. Vaikka kaksipäiväinen vierailu televisioitiinkin, en tapahtumia juuri seurannut. Televisiossa Paavi näytti väsyneeltä ,mutta ystävälliseltä, vanhukselta, jonka soisi nauttivan eläkepäivistä. Kukapa sitä yli 80-vuotiaana haluaa olla julkkis, jonka jokaista sanaa analysoidaan ja joka joutuu jatkuvasti selittelemään ja pyytelemään anteeksi kirkon puolesta?


Palataan linjoille viikonloppuna!

Tässä muutamia kuvia Sneemin kylästä, Kerrystä.




keskiviikko 22. elokuuta 2018

Kissa istui ikkunalla

Eilen oli surullinen päivä. En (onneksi) tiennyt, että kun vein Mags-kissamme eläinlääkäriin, se ei sieltä enää koskaan palaisi kotiin. Kissa-paran vatsa oli kasvainta täynä. Koko kesän se vietti varjossa ulkona. Ei tullut edes yöksi sisälle. Luulimme, että syy oli lämpimässä ilmassa ja ehkä se niin olikin. Kävi naukaisemassa ovella ruoka-aikana. Söi ja joi vettä tai maitoa, ja häipyi taas pensaan alle nukkumaan.


Sitten ei ruoka enää tahtonut maistua. Luulimme, että vatsassa oli matoja, mutta kun lääkkeen antamisesta ei tullut mitään ja vatsa pullotti oudosti vein kissa eläinlääkäriin. Vatsa kuvattiin ja sain puhelinsoiton töihin, että mitään ei ole tehtävissä. Syöpä se oli ja pahasti  levinnyt. Ainut inhimillinen teko oli antaa Magsin mennä sinne jonnekkin, jossa on hyvä olla. 

Niinpä minä ajoin, vuolaasti itkien, eläinlääkärin vastaanotolle sanomaan hyvästit meidän rakkaalle kissalle. Pidin kehräävää kissa sylissäni, kun eläinlääkäri antoi sille pistoksen. 

11 vuodessa tuli onnettoman pienestä, roskakorista löydetystä pennusta itsevarma kissa, joka tiesi mitä tahtoi. Kahden viikon välein se vaihtoi nukkumapaikkaa, kyllästyi välillä kissanruokaan ja sen myös ilmoitti. Nukutti Juniorin, kun tämä oli pieni ja lähti huoneesta vasta, kun poika oli vaipunut uneen. Hyppäsi heti pojista vanhemman syliin ja istui siinä tiiviisti vaikka koko illan, kun tämä palasi viikonlopuksi kotiin. Mags myös piti minun jalkani lämpimänä, kun sairastin sohvalla. Se tykkäsi istua miehen sylissä, mutta vain silloin kuin se sille sopi. 


Mags suuttui, kun matkalaukut ilmestyivät lattialle. Se katosi aina pariksi päiväksi ruokkijoidensa huoleksi maisemista, kun me lähdimme matkalle.Ja kun palasimme, nakkeli niskojaan ja katosi naapuriin, kuin sanoakseen, että lähditte itse lomalle ja jätitte minut tänne. Sitten parin päivän päästä hyppäsi syliin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Naapurissa se kävi herkkupaloilla ja muutenkin välillä kyläilemässä. Koiria Mags halveksi syvästi, sillä ne olivat sen mielestä tyhmiä leuhottajia, jotka eivät malttaneet pysyä paikoillaan. Hotkivat ruokansakin moukkamaisesti, eivätkä edes kaivaneet kuoppa jätöksilleen, niin kuin se itse teki.

Mags oli viimeisen päälle siisti ja käytti monta tuntia päivässä itsensä nuolemiseen, niin että turkki kiilsi. Muuta se ei sitten tehnytkään. Nukkui päivät pitkät ja näki unta ympärillä juoksevista pulleista hiiristä.

Naapuriakin itketti, kun kuuli, että tuttua vierasta ei enää kävisi kylässä. Sellainen oli meidän Mags, jota on ihan hirveän ikävä meillä kaikilla.






Kuulehan, nyt kerron sulle, mitä tänään kuuluu mulle.
Aika sairas olen nyt, vanha sekä väsynyt.
Kipeä on mulla tassu, sekä mullin mallin massu.
Pipi on myös pieni poski, jo eilen siihen kovin koski.
Lääkkeet eivät auta enää, nyrpistän nyt niille nenää.
Levätä mä tahdon vain, ja muistella mun muistojain.
Hyvän elämän mä elin, tietä omaa kuljeskelin.
Aina olen ollut vapaa, enkä vaihda sitä tapaa.
Niitylle tein lystit retket, vietin monet hauskat hetket.
Siellä nautin kesäpäivät, muistot parhaat sieltä jäivät.
Sinne tahdon vielä päästä, nauttimaan hetken kesäsäästä.
Jos jaksan, tutun reitin kuljen, ja viimein hiljaa silmät suljen.
Nurmen peittoon pehmeään, peitelkää mut lepäämään.
Uinun siellä unta syvää, kesää ikuista ja hyvää.
Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot.
Ei untani voi estää, vain ystävyys se yhä kestää.

perjantai 17. elokuuta 2018

Vihreän Saaren Pojat

Kuten tiedätte, urheilun seuraaminen eikä harrastaminen ole minun juttu. Tämän säännön rikkoo ainoastaan yksi poikkeus, ja silloin pelaamassa on toinen pojistani. Monta ottelua olen jättänyt väliin silloinkin tai olen häipynyt kesken ottelun vaikka kävelylenkille. Kun tieto Juniorin maajoukkuepaikasta tuli, varasin lennot heti. Nämä nuorten Euroopan hockeymestaruuskilpailut Espanjan Santanderssa eivät jäisi edes minulta väliin.

Ja niin me sitten olimme hyvissä ajoin, vihreisiin t-paitoihin sonustaneina, kentänlaidalla valmiina kannustamaan. Mieli olisi tehnyt heilutella Irlannin lippua, mutta se ei olisi ollut sopivaa.  Vihreä Saarihan jakautuu kahteen osaan eli Pohjois-Irlantiin, joka on osa Isoa-Britanniaa ja Irlannin tasavaltaan, joka puolestaan on itsenäinen valtio.



Irlannin hockeymaajoukkueissa pelaa poikia ja tyttöjä niin Pohjois-Irlannista kuin Irlannin tasavallastakin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että salkoon ei vedetä Irlannin kolmiväristä lippua. Eikä myöskään Pohjois-Irlannin, tai paremminkin Ulsterin provinssin lippua, Union Jackistä nyt puhumattakaan! Lippuasia hoituu siten, että salkoon nousee vihreä lippu, jossa on saaren neljän provinssin vaakunat, joista kolme on tasavallan puolella ja Ulster pohjoisessa.



 

Irlannin kansallislaulua eikä God save the Queeniä soiteta, vaan on päädytty kompromissiin. Ireland's call on kyllä  mahtipontinen kappale, ja minäkin sitä lauloin kovaa ja kuuluvasti. Sama käytäntö on myös rugbyotteluissa.


 


Oli se kyllä joka ottelun alussa yhtä juhlavaa, kun pojat marssiva kentälle ja kansallislaulut raikuivat ilmassa. Sitten heidät esiteltiin ja ottelu voi alkaa. Kaksi ensimmäistä ottelua olivat ne vaativimmat, sillä vastassa oli maailman parhaimmat hockeymaat eli Hollanti ja Belgia. No, en hävittiin ja sitten vielä nippanappa myös Ranskalle. Pojat olivat allapäin, sillä alkoi olla vaarana, että Irlanti putoaa Euroopan mestaruuskisoissa alemmalle tasolle. Jotain kuitenkin tapahtui ja ensin Puola kaatui 5-0. Ja sitten Englanti 2-1. En ole eläessäni huutanut niin paljon. Jännitystä riitti viime minuuteille asti.
 
Hieno päätös kisoille, ja kaikelle sille mikä alkoi viime joulukuussa ensimmäisissä karsinnoissa Dublinissa. Juniori nautti kokemuksesta suunnattomasti ja samoin me vanhemmat!

 

Mielessäni ajattelin vähän katkerana, että pojat edustavat Irlantia ulkomailla, mutta saavat hyvin vähän valtiolta rahallista tukea. Jopa pelipaidat maksetaan itse. Hollanin joukkuetta sponsoroi "vaatimattomasti" Volvo, meidän poikia äiti ja isä. 

Kirjoitin tässä viime viikolla napakan yleisonosastokirjoituksen, ja pyysin miestäni korjaamaan mahdollisest virheet. Kun kirjoitusprosessini oli vielä vaiheessa, tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Irlannin naisten hockeyjoukkue tuli maailmanmestaruus kilpailuissa toiseksi. Yhtäkkiä hockey pääsi täällä otsikoihin, ja naisten ottelut lähetettiin suorina lähetyksinä televisiossa.

Pienellä budjetilla, ja työn tai opiskellujen ohella, hockeyta harrastavat naiset näyttivät mihin pystyvät. Vastassa kun oli ammattilaispelaajija, jotka eivät suinkaan itse kustanna harrastustaan, vaan se on heille ammatti.

Täällä rahaa käytetään reilusti kelttiläisiin lajeihin. Rakennetaan ylisuuria stadioneita ja rahoitus ja rakennusluvat järjestyvät uskomattoman helposti. Muut lajit pärjätköön, miten pärjäävät! Olen muutenkin huomannut mediassa käydyissä keskusteluissa, että ihmiset ovat kyllästyneitä siihen, että tiettyjä lajeja suositaan muiden kustanuksella.

Juhlahumun keskellä urheilusta vastaava ministeri myönsi 2 miljoonan avustuksen lajeille, jotka valmistautuvat Olympialaisiin tai maailmanmestaruuskisoihin. Hockey sai tuosta potista 0.5 miljoonaa.

Katsotaan mitä tuleman pitää!



Voitto kotiin Englantia vastaan - Ilmeet kertovat kaiken!